Onnistutko välttämään geenimuunneltua ruokaa?

Tänään työn alla oli penkoa mahdollisimman paljon GMO-jutuista. Soittelin myös muutamaan paikkaan (Kesko, Vataja…). Valmistusaine (eli possu) on syönyt geenimuunneltua rehua. Näin on oikeastaan kaikilla firmoillaa, joka ei toisin ilmoita. Turvallisinta onkin ostaa luomulihaa.

Minusta on todella ikävää, että minkäänlaisia pakkausmerkintöjä ei vaadita lihapaketin päälle kyseisestä asiasta. Ihan kuin olisi itsestäänselvyys, että possut syövät geenimuuneltua rehua. Minä en ainakaan halua syödä geenimuunneltua maissia, soijaa tai possua, joka on syönyt geenimuuneltua rehua. Minusta koko geenimuuntelua pitäisi tutkia vielä eikä syöttää geenimuunneltuja kasveja kaikille. Kuka haluaa olla koekaniina? Nyt se on pakko, jos ei ota asioista selvää.

Eilisen ja tämän päivän perusteella tulin siihen tulokseen, että meidän perhe alkaa hankkia lihansa luomuna. Kaupan tarjonta on tosin kovin onnetonta – siis ihan siinä mielessä, että lihaa ei oikein ole. Niinpä netti tuli taas avuksi. Karkkilasta löytyi luomupossutila. Matkaa on jonkin verran, mutta ei mahdottomasti. Kovin montaa kertaa vuodessa ei sinne tarvitsisi ajella, koska lihaa ei meillä ihan mahdottomasti kuluteta. Myyntierä on kuitenkin puolikas possu kauniisti paloiteltuna haluamaksimme paloiksi. Veljenikin saattaisi lihaa tuolta haluta, joten samalla ajolla saataisiin siis isompi lasti tuotua.

Viime viikolla muuten kokeilimme luomupossua kaupasta. Äitini sanoi, että liha maistui ihan samalta, kuin silloin joskus kauan sitten kun hän oli pieni. Ja ihan totta. Se maistui lihalta – ilman sivumakua!

Lisäainecocktailia – olkaa hyvä

Nuorimmaisemme oireilee iho ja vatsaoireilla lähes kaikkeen teollisesti valmistettuun. Myös vanhemman lapsen vatsa menee aika ajoin hassuksi ja mitään oikeaa ruoka-aine allergiaa ei tunnu olevan. Molemmilla on atooppinen iho ja kaikki pesuaineet eivät esimerkiksi käy.

Nykyään emme pahemmin mitään teollisesti valmistettua käytäkään. Koko homma sai kuitenkin alulle ison tiedonkaivamisoperaation ja minulle selvisi, että osa noista eräiden ylistämistä ja toisten parjaamista lisäaineista on todella huonoja ja osa sitten taas ihan hyviä. Mutta entäpä nuo säilöntäaineet ( E 102,110,120,122,123,124,128,129,151,154,155), arominvahvisteet (E620-623) sekä karrageeni (E 407). Muutama muukin vielä löytyy. Mietittyttää, miksi näitä on pakko ihmisille syöttää? Miksi niitä ei voi jättää pois? Tai korvata jollain vaarattomalla? Ja olemmeko todella niin nirsoja, että jos makkara ei näytä kauniilta niin se jää kauppaan. Jopa karjalanpiirakoista löytyy väriainetta. Onko kauneus parempi kuin terveys? Tarvitseeko karjalanpiirakka tosiaan väriainetta?

Ja ehkä isoin ihmetyksen aihe: MIKSI LEIVÄN TÄYTYY SÄILYÄ MONTA KUUKAUTTA HOMEHTUMATTA? Minä kun olen elänyt sellaisessa harhaluulossa(?), että leipä on tuoretuote. Ihan niin kuin monen muunkin tuotteen pitäisi olla. Mutta nykyään näyttää siltä, että teollisuus sanelee paljon. Kaiken pitää olla tosi tuottavaa ja säilyvää. Ja kuluttajat haluavat leipää, joka säilyy pitkään tuoreena. Kyselyissä ihmiset pitävät leipää kuitenkin tuoretuotteena… Kumpihan osa puoli sitä säilyvää leipää oikein haluaa: tuottaja vai kuluttaja?

Toinen ihmeellinen asia on se, että osa noista aineista luokitellaan turvallisiksi aikuisille, mutta ei lapsille. Miten lapsille haitallinen voi olla täysin turvallinen aikuisille? Ei kyllä oikein mahdu minun päähäni. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että aineita tutkittaessa ei ole huomioitu niiden yhteisvaikutusta. Lue muutama liemikuution tuoteseloste tai shamppoopullon tuoteseloste. Etenkin shamppoo sisältää aivan uskomattoman määrän, mitä kummallisimpia aineen nimiä. Muutamat niistä vaikuttavat syövän syntyyn, epämuodistumiin, hermostoon ja lisääntymiskykyyn. Ja tuollaista ainetta me kaadamme päähämme! Niin minäkin teen. Ja kaadan sitä myös lapsilleni. Käytän myös kasvovettä, joka ei voi tuoteselosteellaan ylpeillä. Ja kasvojenpuhdistus geelistä löysin yllättäen triclosania. Ennen sitä ei siinä ollut!Mikä onkaan näiden kaikken aineiden yhteisvaikutus?

Myrkytämme itseämme ja maailmaamme. Ja hassuinta on, että yllättävän helpolla voisimme jättää sen tekemättä. Monia noista aineista ei oikeasti tarvitse. Ja muutakin herkkua on maailmassa kuin teolliset, lisääinecocktailit kuten karkit ja limsat. Ja tavallinen kotiruoka voittaa mennen tullen kaupan pussisössöt – niin maussa kuin terveellisyydessä.

Meillä muutos koskisi lähinnä aikuisia, koska lapset eivät ole noita oppineet syömään. Meillä herkkuja ovat olleet mm. itsetehdyt leivonnaiset, pähkinät, maustamaton joghurtti hunajalla, marjat ja hedelmät. Itseasiassa noilla kasvikunnan herkuilla meillä herkutellaan päivittäin ja aika runsaasti. Silti meillä aikuisilla on joskus ongelmia pysyä erossa kaupan karkkilaareista ja limuhyllyistä.

Olemmeko valmiit tekemään muutoksen? Valmiit luopumaan totutuista herkuista ja korvaamaan ne itsetehdyillä? Olisiko se niin vaikeaa? Kuinka paljon arvostelua saisi osakseen, jos ilmoittaisi, että me syömme vain ns. oikeita ruoka-aineita? Kestäisikö ne kaikki katseet, joita saisi osakseen, kun valtaosa ihmisistä katsoisi sinua arvostellen ja lapsiasi säälien. Lapsiparat kun eivät saa mitää herkkuja… ja vanhemmat ovat sellaisia omituisia, hurahtaneet ties mihin kummalliseen… Olisimmeko valmiit kestämään erilaisuuden paineen? Ja sen, että joku ehkä haluaisi muuttaa tapamme? Onko toisten mielipiteillä todella väliä?

Mutta ennen kaikkea – olisiko muutos kuitenkin tuon kaiken arvoista?

Perheestä ja suvusta

Meidän perheseen kuuluu 2 alle kouluikäistä lasta, isi, äiti, kaksi koiraa ja pari jyrsijää. Ihan tavallinen juttu siis. Vaan eipäs olekaan! Sillä meidän perheeseemme kuuluu nimittäin myös Mummi.

Ihan totta! Minun äitini asuu meidän kanssamme. Lasten kannalta tämä on varsin ihana ratkaisu. Meillä on sukupolvien ketju ja lapset oppivat samalla eri sukupolvien ajatuksia, taitoja ja oppivat tulemaan toimeen eri-ikäisten ihmisten kanssa. Nykyään tämä perhemalli on vähintäänkin outo ja jopa neuvolassa ensireaktio oli ihmetys ja sen jälkeen tiedustelu äitini voinnista. Niin, äitini voi hyvin. Onhan hänellä jo jonkin verran ikää ja pitkäaikaissairauksia, mutta kyllä hän itsekseen tulisi toimeen. Onhan totta, että meistä on turvaa hänelle, mutta on hänestäkin apua meille. Lapsenvahti, jos sitä tarvitaan, on lähellä. Ja mikä parasta, se on tuttu ja turvallinen Mummi!

Itse en pienenä ollessa paljon isovanhempia nähnyt. He asuivat toisessa päässä Suomea eli isovanhemmat olivat harvinaista herkkua – yleensä kerran kesässä heitä pääsi näkemään. Ei se silti tarkoittanut sitä, että meidän välimme olisivat olleet huonot. Yhä vieläkin muistan papan, joka kuoli ollessani ala-asteella. Minun on monesti häntä ikävä vieläkin. Ja olisi niin ihana, jos hän eläisi vieläkin ja näkisi lapsenlapsenlapsensa. Olisi myös niin monta asiaa, josta olisin hänen kanssaan halunnut puhua. Kysellä sodasta, jossa hän haavoittui, opetella puutöitä hänen kanssaan, kerätä marjoja metsässä… niin monta asiaa.

Muistan, että pappa rakasti luontoa. Hän samoili metsissä, keräili marjoja ja osasi kotiin vaikka silmät ummessa. Siinä oli ihminen, joka ei eksynyt! Ei sitten millään! Pappa teki myös puutöitä. Minulle hän veisti pikaisesti puisen lapion hiekkaleikkeihin, kun muovinen oli monen sadan kilometrin päässä kotona. Muistan myös, että päivällä käperryin hänen viereensä päiväunille. Tai siis pappa meni päiväunille ja minä vain halusin kainaloon. Sitten kun olin tarpeeksi kauan siinä ollut niin yritin hyvin hiljaa pois, mutta aina pappa heräsi ja nappasi minut kiinni. Noista asioista jäi hyvät muistot. Ja pappa elääkin yhä sydämessäni. Ja nyt siellä on myös mummini, joka kuoli viime kesänä korkeassa iässä. Hänet haudattiin papan vierreen ja vanhin poikani pudotti mukaan tekemänsä piirrustuksen. Hänellä oli kovin ikävä isomummiaan. Välillä vieläkin hän alkaa puhua isomummista ja sanoo, että on kova ikävä. Näin sukupolvien ketju jatkuu ja elää. Ne, jotka ovat kuolleet eivät unohdu, koska me muistamme heidät. He elävät mukanamme arjessa pienissä asioissa. Sanonnoissa, leivontaohjeissa, lempiruuissa ja musiikissa. He ovat edelleen osa meitä.

Mummin ja papan talo menee myyntiin kesällä. Ymmärrän sen kyllä, mutta tuntuu pahalta menettää lapsuuden kesäpaikka. Nuo seinät pitävät sisällään niin paljon muistoja ja viime kesä oli todennäköisesti viimeinen kun koskaan tuon talon tulen näkemään. Muistan edelleen tuoksun, joka siellä on ja voin yhä kuulla papan kuorsauksen ja mummin sulkemassa keittiön kaapin ovia… Muistot eivät kuitenkaan koskaan katoa. Ja viime kesänä sain kertoa noista muistoista vanhimmalle lapselleni. Näin sain siirrettyä hänelle palan lapsuuttani ja hänkin on nyt osa tuota muistojenketjua. Hän vaikutti kiinnostuneelta asioista ja se tuntui mukavalta. Suku ja menneet ajat muodostuvat tärkeäksi osaksi nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Tämä perhejärjestely tuntuu mukavalta. Ihmettelijät ihmetelkööt.

 

|LuomuBlogi | EkoBlogi |