Ajatuksia,  Erityislapsi,  Lapset

Happinaamari ensin itselle – mahdoton tehtävä

Jokunen viikko takaperin Erityisvanhemman korjaussarja-blogi kirjoitti stressistä ja happinaamareista. Jätin tekstin lukematta. Tiesin, että se osui liian lähelle.

Happinaamari ensin itselle – mahdoton tehtävä

Stressitesti

Oulussa, moniammatillisen yksilökuntoutusviikon tiistaina täytimme stressitestiä ja siitä se kaikki alkoi. Kyyneleet vyöryivät eikä niitä pystynyt mitenkään pidättelemään. Täyttämäni paperi oli karua luettavaa. Siinä olin minä, parhaimmillani ja huonoimmillani. Saattaa olla, ettei kukaan muu ryhmästämme täyttänyt sitä ihan niin tosissaan kuin minä, mutta kun homma oli kerta annettu tehtäväksi, niin pitihän se tehdä. Huolella.

Kyyneleet silmissäni mietin, etten mitenkään voisi stressitestiäni referoida toisille ryhmäläisille ja hetken päästä oltiinkin sitten jo tilanteessa, jossa olin yhden ohjaajan kanssa matkalla toiseen tilaan juttelemaan.

Siinä kyynelien lomassa, kloorin hajun leijaillessa kylpylän puolelta, itkeä tyrskin kahta kauheammin. Sain levitetyksi täyttämäni paperin pöydälle ja asia alkoi pikku hiljaa selvitä. Oma aika. Oma jaksaminen. Nuo maagiset sanat, jotka kuulee aina mainittavan ja kyllä ne omassakin päässäni ovat käyneet. Olenhan minä jo hyvän tovin tiennyt käyväni varavirralla.  Suorittanut päivän. Huokaissut, kun se vihdoin on ohi. Taas selvittiin.

Omaa aikaa

Oma aika. Mitä se oikeastaan on? Onko se sitä, että voi käydä vessassa ilman, että joku hakkaa ovea, jos sen on erehdyksessä sulkenut vaiko sitä, että voi lukea puolen tunnin ajan kirjaa? Vai peräti kaksi tuntia? Vai onko se sitä, että voi olla päivän poissa kotoa ilman, että puhelin soisi koko ajan? Ja mikä on riittävä määrää omaa aikaa? Näihin lienee yhtä monta vastausta kuin on ihmisiäkin, mutta selvää lienee kaikille, että omaa aikaa tarvitsee meistä jokainen. Erityislapsiarjessa se vain helposti unohtuu ja sille on äärettömän vaikeaa löytää tilaa — siitä syystä jokunen vuosi sitten aloittamani itämainen tanssi ja joogakin jäivät. Toimintaterapia, puheterapia, lääkärikäynnit ja tutkimukset ajoivat oman aikani yli. Oma aika oli asia, josta pystyi joustamaan, kun muusta ei enää voinut. Vuorokaudessa ei ole kuin 24 tuntia, vaikka kuinka toivoisi muutamaa lisätuntia.

Voisi toki ajatella, että blogini on omaa aikaa, mutta onko se? No, tavallaan on ja tavallaan ei. Blogitekstini syntyvät nykyisin pääosin silloin, kun pikkuinen on nukahtanut enkä voi poistua huoneesta, koska kevyesti nukkuva pikkukaveri herää melkein välittömästi. Uni on hänellä kevyttä, herkästi häiriintyvää ja monta muutakin mutkaa siinä on. Kirjoitan postaushahmotelmia kännykälläni himmeässä valossa, hipihiljaa, valmiina rauhoittamaan hätäisenä heränneen lapseni. Koska kirjoittaminen on minulle henki ja elämä ja viimeisten vuosien aikana se ainoa pala omaa mennyttä elämää ja nykyisen elämän henkireikä, yritän välillä kirjoittaa myös silloin, kun kaikki ovat kotona. Silloin kirjoittaminen keskeytyy aina viiden tai viimeistään kymmenen minuutin välein. Se on hermoja raastavaa. Ruuanlaittaminen on sekin samanlaista poukkoilua. Keskeytyksen jälkeen on vaikea muistaa, missä vaiheessa olin. Aivot ovat ylikierroksilla, jatkuvassa hälytystilassa ja valmiina säntäämään ja sammuttamaan alkava tai jo roihahtanut tulipalo. Ja se tuntuu ja näkyy. Korkea verenpaine, unettomuus, ainainen väsymys, kireällä olevat hermot. Pää kuin tuulenpesä.

Omaishoidon vapaat – ne palavat hetkessä ihan arjen juokseviin juttuihin eikä niitä siksi voi oikein kutsua omaksi ajaksi. No, olimmehan me mieheni kanssa kaksi yötä poissa tammikuussa. Ei ehkä ihan omaa aikaa, mutta yhteistä. Tärkeää sekin. Puhelimeni tosin soi kymmenen tai viimeistään 40 minuutin välein. Puhelu oli aina lyhyt, mutta keskeytti enkä oikein koskaan päässyt irti arjesta. Tilanne oli ja on yhä sellainen, ettei soittamista oikein voi kieltääkään. Jo tällainen irtiotto ja arjen rikkominen oli iso asia. Puhelut tuiki tärkeitä, tasoittavia ja helpottavia. Ja äiti joustaa, venyy ja yhä vain venyy.

Entä kun ei enää jaksa venyä

Tuo tiistaipäivä pysyy varmaan kauan mielessäni. Se oli minun katkeamispisteeni. Tuntuu, että tuona hetkenä ihan mikä pieni asia vain olisi saanut saman aikaan. Mieleeni vyöryi se, mitä kaipasin. Oma aika — siis sellainen, jolloin en huolehdi kenestäkään muusta kuin itsestäni.  Aika, jolloin kuuntelen vain itseäni ja teen sitä, mitä haluan. Tajusin, että siitä on kymmenen vuotta, kun olen viimeksi saanut kulkea kamerani kanssa. Ottaa kuvia, kuunnella sulkijan ihanan pehmeän napsahtavaa ääntä. Sitä kaipasin. Kaipasin tuulta, hengittämistä — itseäni. Ja samalla tunsin hukkuvani pimeään pohjattomaan suohon.

Happinaamari ensin itselle — mahdoton tehtävä

Tuosta aamusta alkoi jonkinlainen ketjureaktio, jonka tuloksia edelleen sovitellaan arkeen, mutta sillä hetkellä merkittävin seikka oli se, että minulle järjestettiin kurssin aikana omaa aikaa. Niinpä minä kävelin keskiviikkona kokonaista kaksi ja puoli tuntia pitkin Nallikarin lumisia rantoja lumen rasahdellessa kenkieni alla.

Kamerani tallensi melkein kaiken näkemäni tuona pilvisen sumuisena päivänä, jolloin meren jää oli raidallinen. Tunsin, kuinka tuuli nipisteli poskiani ja tuoksui jäiseltä suolavedeltä sekä ripaukselta kevättä. Kameran suljin lauloi, lauloi kauniimmin kuin koskaan ennen ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin olevani hengissä.

Hengissä omana itsenäni. En kenenkään jatkeena. En ketään varten.



Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.




6 Comments

  • Jael

    Kauniin kuvan tallensit. Voi Maria, voin kuvitella että oman ajan löytäminen on todella vaikeaa sinulle, ja toivon että sitä välillä löytyy, sillä täytyyhän sinunkin välillä ajatella vain itseäsi. Tsemppihalit.

    • Luomulaakson Maria

      Kiitos, Jael. <3 Kova on yritys nyt, että sitä omaa aikaa löytyisi. Olen jo pari ideaa kehitellyt ja nyt jännityksellä odotan pysyvätkö ne arjessa mukana vai kaatuuko lopulta ajan puutteeseen tai siihen, ettei vain jaksa tai pääse lähtemään. Parin viikon päästä viimeistään pääsen aloittamaan. 🙂 Jo pelkkä ajatus tuntuu piristävältä. 😀 Ihanaa kevättä sinulle, Jael. <3

  • Sirkku Syrjäläinen

    Jotenkin ajattelin, että tältä reissulta sinulla olisi painavaa kerrottavaa. Odotan ilolla ja mielenkiinnolla, kuinka asia sinun kohdaltasi alkaa järjestyä. Luulen, näin ihan ulkopuolisena, että lapsesi asiat alkavat melko hyvässäkin hoidossa olla kaikin puolin ja nyt olisi välillä sinun vuorosi. Olet hyvin rakas ihminen.

    • Luomulaakson Maria

      Oikeassa varmasti olet, Sirkku. Tällä hetkellä ollaan toisaalta ihan hyvällä mallilla hoidon suhteen, mutta mutkia on vielä ja huomisesta ei tiedä. Jokaisella lapsella vielä omansa ja kahden kohdalla riittää vielä jännitettävää, kun polut ovat vielä niin kovin keskeneräiset.

      Pienin askelin hyvä tulee ja josko viikon kuluttua kalenteriin mahtuisi se kuuluisa oma aikakin. 🙂 Toivotaan niin. Kiitos kauniista sanoistasi. Ihana olet. <3

  • Susanna

    Hei!
    Tiedän mistä puhut. Pyöritän kolmen erityislapsen (kaksi autismikirjolaista ja yksi kielellinen+muu nepsy) arkea pääasiassa yksin. Lisäksi käyn töissä. Selviytymistähän se on, joskus paremmin ja joskus huonommin. Olen joutunut laskemaan tavoitteitani monissa asioissa:nykyisin olemme onnistuneet kun kaikki ovat saaneet ruokaa (vaikka vain kaupan valmista), kaikki on saatu suurin piirtein kouluun eikä kukaan ole joutunut osastolle… Tavoitteiden ja vaatimusten laskeminen on aivan välttämätöntä jotta jaksaa edes jotenkin. Omasta ajasta ei edes jaksa haaveilla. En tiedä miten me kaikki erityisperheiden äidit jaksetaan, mutta jostain sitä voimaa vain tulee, vaikka ei edes uskota jaksavamme! Toivon sinulle voimia hetkestä toiseen ja päivästä toiseen!

    • Luomulaakson Maria

      Hei Susanna, Niin se taitaa olla, että jostain niitä voimia tuntuu löytyvän, kun on pakko. Ja monesti on pakko. Siitä syystä romahduskin lienee sitten kovempi, kun ensin sinnittelee viimeiseen asti, ei luovuta vaan leijonaemon lailla taistelee lastensa puolesta. Vaatimustaso arjessa on varmasti päivitetty yhdessä jos toisessakin nepsy-perheessä. Itselleen pitää olla myös armollinen ja riittävän hyvä on aivan hyvä. Täydellisyyttä tavoitellessa ei tule kuin paha mieli kaikille. <3

      Toivotan sinulle kaikkea hyvää arkeenne. <3 Ja toivon, että niitä hyviä päiviä on aina enemmän kuin huonoja ja että saat sinäkin sitä omaa aikaa, vaikka et juuri nyt siitä jaksaisi edes haaveilla. <3 Pienestäkin omasta hetkestä saa kummasti virtaa seuraaviin päiviin.

      Aurinkoista kevättä koko perheellesi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.