Ajatuksia

Mitä tapahtuu, kun megajännittäjä päätyy televisio-ohjelmaan?

Viikko takaperin perjantaina löysin itseni keskustelemassa osallistumisestani luomuruokaa käsittelevään televisio-ohjelmaan keskusteluvieraana. Välitön reaktio päässäni oli ehdoton ei. Tämän monet minua paremmin tuntevat pystyivät hyvin arvaamaan. Esiintyminen on kirjaimellisesti pahin painajaiseni.

Vuosien varrella olen tavalla tai toisella päätynyt joihinkin tilaisuuksiin ja niistä on selvittykin, mutta ihan sattumaa ei liene, että kanavani on juuri blogi ilman minkään sortin videopodcasteja. Jos esiintyminen todella olisi minun juttuni, niin varmaankin olisin sitten tubettaja.

Mitä tapahtuu, kun megajännittäjä päätyy televisio-ohjelmaan?
Onneks on Luomua-kirjan kirjoittajan Merja Kosken lämminhenkisessä haastattelussa Ruoholahden lähi- ja luomuruokamarkkinoilla 2017.

Kaikki muuttuu, kun eteen laitetaan yleisö — tai televisiokamera — ja pitäisi puhua. Pää tyhjenee, aivot muuttuvat puuroksi ja ajatus katoaa. Helpoinkin kysymys muuttuu vaikeaksi. Asiaa auttaa, jos voi valmistautua koitokseen vaikka siten, että suunnilleen tietää, millaisiin kysymyksiin on vastaamassa. Yllätykset ja jännittäminen eivät nimittäin istu yhteen.

Valmistautumista

Puhelun loputtua minusta tuntui, että voisin kuolla. Kirjaimellisesti. Henki ei kulkenut ja kämmenet hikosivat. Mihin ihmeeseen olin oikein mennyt lupautumaan ja olikohan se nyt edes viisasta? Ei ollut ei, huusivat aivot. Esiintymiskammo nosti päätään. Olin kyllä puhelimessa toimittajalle sanonut, että jännitän sitten TODELLA paljon ja valottanut historiaanikin esiintymisien suhteen aina opiskeluaikoja myöten. Hän rauhoitteli ja sanoi, että on seuranani kuvauksiin saakka ja voimme jutella, niin siinä samalla jännittämiseni helpottaa.

Luomuruoka ohjelman aiheena kiehtoi ja toivoin, että oma polkumme luomun pariin voisi tuoda jotain positiivista muille ihmisille. Päätin siis uskaltaa yrittää, kun toiset ohjelmaan tulevat vieraat olivat jo ennalta tuttuja, Härmän Ratin Juha Ollila ja Luomunokan Kimmo Jokinen.

AlfaStudion kuvaukset

Tiistaina herätessäni tajusin entistä paremmin, että televisio-ohjelma oli todellisuutta eikä vain unta. AlfaStudion nauhoitus olisi edessä ihan muutaman tunnin päästä ja siitä olisi selvittävä, kun kerta olin mukaan lupautunut. Stressitasot olivat varmasti huipussaan, sykemittari huusi ja tajusin että koko kehoa pisteli.

Kuinka paljon ihminen voi oikein jännittää?

Aamupäivällä sähköpostiini kilahti tieto, ettei toimittaja, jonka oli tarkoitus “pitää minua kädestä” ennen lähetyksen alkua, päässytkään esteen vuoksi paikalle. Ymmärsin kyllä. Silti nielaisin viestin lukiessani ja toivoin, että kaikki menisi hyvin. Olin laskenut äärettömän paljon juuri tämän avun varaan. Lohdutin itseäni, että pitäisi muistaa vain hengittää, niin ajatuskin kulkisi. Silti kurkkua kuristi ja jalat puutuivat.


Kamera käy!

Siirtyessäni lämpiön turvapaikastani eli pesämäisestä nojatuolista studion korkealle jakkaralle jännitys tuntui räjähtävän sisälläni ja oli kuin ilma olisi paennut keuhkoista.

Tuntui, että kaikki ympärilläni olisi ollut hidastettua. Hengitys jäi puolitiehen, käsiä pisteli ja varpaani lakkasivat olemasta olemassa. Kurkkua kuristi, sydän hakkasi. Pelkäsin kuollakseni mokaavani ihan tosissani — siis sillä tavalla, ettei edes se, että osaa nauraa itselleen riitä enää pelastamaan.

Kamera kävi, välillä tuli pieniä taukoja ja taas mentiin. Sydän hakkasi entistä kovemmin ja kuuma aalto pyyhkäisi koko kehon yli. Minusta tuntui koko ajan, että kaikki muut vastasivat järkeviä ja minä ihan höpöjä. Jännittäminen tuntui koko kehossa, se löi läpi sellaisella voimalla, että hetken perästä en edes enää muistanut, millaiseen kysymykseen olin vastannut ja mitä olin vastannut. Olivatko sanat oikeassa järjestyksessä ja sanoinko edes itse asian oikein ja olinko vastannut siihen, mitä oli kysytty tai edes kuullut kysymyksen oikein. Pää tuntui olevan jumissa ja kurkkua kuristi entistä enemmän.

Jokainen, joka on joskus jännittänyt ihan kunnolla, tietää miltä tuo tuonne tuntuu sekä sen, kuinka se ajaa yli jokaisen järkevän ajatuksen, hengittämisen ja puhumisen. Kaikki muuttuu oudoksi, puuromaiseksi mössöksi.

Luomunokan Kimmo ja Härmän Ratin Juha olivat olleet lämpiöstä saakka ihanan kannustavia ja muistuttaneet, ettei tarvitse jännittää. Puhun vain heille ja kaikki on hyvin. Voi, kun se olisikin ollut niin yksinkertaista, mutta kovin kiitollinen olen, että he jaksoivat tällaista hermoilevaa keltanokkaa tukea. En unohda sitä ikinä.

Vaikka minulle ystävällisesti vakuuteltiin, että ihan hyvin se meni eikä jännittäminen edes näkynyt, niin vaikea sitä oli ja on yhä uskoa. Itsestäni tuntui ihan muulta. Lisäksi pieni kriittinen minä sisälläni löysi ihan hetkessä liudan virheitä. Paremman sanamuodon, paremman lauserakenteen, paremman sitä ja tätä ja tämänkin vain niistä osista, joita jännitykseltäni pystyin vielä muistamaan. Pieni ääni sisälläni huusi taas ja muistutteli, että niistä osista, joita en enää muista ei voi edes tietää. Ne menivät varmasti ihan penkin alle ja se muistutti myös siitä, että puhun ihan höpöjä, kun jännitän. Eikä se edes jättänyt asiaa vielä tähän vaan kuiskaili yhä, että tämän jälkeen ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa keskelle korpea häpeämään typeriä sanavalintoja ja ajattelemattomuutta ja ties mitä hölmöilyä. Miksi edes kuvittelin pystyväni tällaisesta suoriutumaan.

Kotona jysähti migreeni ja nukuin 12 tuntia. Sitten itkin ulos kaiken jännityksen ja olin aivan varma, etten ollut saanut yhtään järkevää sanaa sanotuksi tai puhunut edes asiasta.


Kokemus kasvattaa

No, todellisuudessa en oikeasti tiedä menikö penkin alle vai ei, mutta ehkäpä nyt hiljennän kuitenkin sen ärsyttävän sisäisen äänen ja olen iloinen, että jännittämisestä ja esiintymiskammostani huolimatta uskalsin ja lähdin mukaan. Jos ei muuta, niin ainakin voitin itseni ja tosi asiassa kovin harvaan asiaan kaatuu maailma. Tuskinpa siis lopulta tähänkään.

Minä tiedän, että jännittämisestä, esiintymiskammostani sekä aika totaalisesta esiintymiskokemuksen puuttumisesta huolimatta tein parhaani juuri tuossa paikassa ja hetkessä ja sen enempään ei kukaan pysty eikä sen enempää voi keneltäkään pyytää.

Olen ylpeä siitä, että uskalsin poistua mukavuusalueeltani ja sukelsin tuntemattomaan jännittämisestä huolimatta. Olen myös ylpeä siitä, että näytin lapsilleni, että menin ja osallistuin, vaikka jännitinkin ihan kuollakseni ja olisin oikeasti halunnut perua koko jutun ainakin sata kertaa.

Toivottavasti tämän lisäksi onnistuin antamaan edes jollekin jotain positiivista kertomalla omista kokemuksistamme.

Tai tarjosin edes ne hyvät naurut.

Nyt laitan tietokoneen kiinni ja annan parrasvalojen polttavan hehkuvan kuumuuden sammua. Puen arkimekon ylleni, sukellan kamerani kera lähimetsään ja istun niityn keskelle hengittämään alkavaa kesää. Sinne minä kuulun — kuvamaan ja kirjoittamaan blogiini asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.


Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.




Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.