Aihearkisto: Ihanat asiat

Mistä hyvä ruoka tulee – Luomulaakso Ipanapostissa

Mistä hyvä ruoka tulee - Luomulaakso Ipanapostissa
Kiven Säästöpossun auringonlämmöstä nauttiva possu.

Ilokseni minua pyydettiin kirjoittamaan jälleen artikkeli Ipanapostiin. 🙂 Tällä kertaa tekstini käsitteli luomua ja sitä, mistä meidän perheemme hyvä ruoka tulee.

Ohessa kuvat artikkelista, mutta koko lehtikin kannattaa toki käydä lukemassa. Se löytyy täältä. Sivuilla on monelaisia mielenkiintoisia juttuja. Käykäähän katsomassa!

Jutussani mainittu Kiven Säästöpossu taas löytyy totta kai heidän omilta verkkosivuiltaan kuin myös tilan Facebook-sivulta.

kuva_ipanaposti01


web analytics


Luomulaakso Vekarakirppiksen Vieraskynä-blogissa

Jokin aika sitten minua pyydettiin kirjoittamaan teksti Vekarakirppiksen Vieraskynä-blogiin  Viime viikko sisälsi kuitenkin niin paljon hoppua ja kiirettä, että en ehtinyt linkittää kirjoittaamani tekstiä tänne. Tuossa yllä linkki nyt olisi, vaikka vähän myöhässä. Kipaiskaahan  pienellä retkellä keväisessä metsässä.

Luomulaakso Vekarakirppiksen Vieraskynä-blogissa

Blogista löytyy mielenkiintoisia postauksia lapsista ja se sopiikin kaikille ”jotka innostuvat ja inspiroituvat lapsista, lapsenmielisistä asioista, perheen arjesta ja juhlasta sekä lasten vaatteista, kierrätyksestä ja kestävästä kehityksestä.”


web analytics


Minä osaan sittenkin!

Ennen joulua päätin yrittää jotain, jota en ollut tehnyt pitkään aikaan. Nimittäin neulomista. Minun ja neulepuikkojen suhde on karu. Kiehdomme toisiamme kovasti, mutta eroamme yleensä kiukkuisina ja pettyneinä.

Lapasten ja villasukkien neulominen on tuskaa. Oli jo kouluaikoina ja niistä ei jäänyt kuin pahat muistot. Silloin en edes vielä tiennyt, että lukihäiriö heitteli kapuloita neuleisiini minkä kerkesi ja luulin vain, että kaikesta yrittämisestäni huolimatta olin vain yksinkertaisesti aivan kammottavan huono neulomaan lapasia ja villasukkia. Opettajan selitykset tuntuivat sekavilta ja niitä oli vaikea painaa mieleen. Sukkien hentoiset silmukat tuntuivat lähinnä hirttosilmukoilta.

Jouduin pohtimaan suhtautumistani neulomiseen eräällä syksyisellä kauppareissulla, kun Rasmus pyysi minua ostamaan lankaa, jonka oli hyllyssä nähnyt. Se oli hänestä kauneinta lankaa ikinä ja niinpä meille hankittiin muutama kerä, jotta Rasmus saisi kaipaamansa kaulaliinan.

Minä osaan sittenkin!

Yöt ennen joulua olivat työntäyteisiä, sillä syksyn ja joulun välissä ehti lanka hävitä. Se löytyi joulukuussa Rasmuksen aarrelaatikosta, kun poikien huoneessa tehtiin suursiivous. Hän oli laittanut sen varmaan talteen ja unohtanut sen sitten. Aikaa neulomiseen ei siis ollut liiemmälti. Olin aivan varma, että en ehtisi saada kaulaliinaa millään valmiiksi.

Puikot sauhusivat ja alkuun pudottelin silmukoita kuin alakoululainen, joka teki ensimmäistä neulontatyötään, mutta lopulta kirotut silmukat alkoivat pysyä puikoilla ja työ edistyä. Hämmästyin sitäkin, että työnlaatu olikin loppujen lopuksi aika tasaista eikä lainkaan sellaista kuin muistelin neulomiseni monta vuotta sitten olleen. Ehkä minulla olikin vielä toivoa!

Pojan ilme oli ikionnellinen, kun kiedoin hänen kaulaansa uuden valmiin kaulaliinan. Eihän se käsityöihmisille ole temppu eikä mikään tehdä kuvassa olevaa kaulaliinaa, mutta minulle 120 cm pitkän ja kolmisenkymmentä senttiä leveän huivin neulominen oli iso juttu. Ja olipa se ensimmäinen vaatekappale, jonka olen Rasmukselle koskaan neulonut. Taisimme olla molemmat aika onnellisia ja ylpeitä.

Kukapa tietää – ehkä uskaltaudun kokeilemaan niitä lapasiakin vielä. Villasukkiin en kuitenkaan vielä koske. Ne kuulostavat kantapäineen kaikkineen vielä liian pelottavilta kapistuksilta.

Uskaltakaahan kokeilla uusia juttuja. Koskaan ei tiedä, vaikka onnistuisikin! 🙂


click tracking


Luomulaakso Ipanapostissa

Jokunen viikko sitten sähköpostiini tupsahti mielenkiintoinen viesti Ipanapostista. Minulta kysyttiin olisinko halukas kirjoittamaan lehteen artikkelin Lapset ja luomu-osioon.  Ja olinhan minä! 🙂

Pari päivää sitten sain käsiini uunituoreen lehden ja täytyy sanoa, että kyllä tuntui mukavalta nähdä oma teksti tuoreena, painomusteelta vielä tuoksuvana.

Haastavinta artikkelin kirjoittamisessa oli sanarajoitus niin kuin aina lehtiartikkeleissa. Pitää saada paljon asiaa pieneen tilaan ja oma kirjoitustapani tuppaa monesti rönsyilemään aika tavalla. Olipa hyvää harjoitusta tuo tiivistäminen!

Kokemus oli kertakaikkisen ihana ja Ipanaposti mukava löytö. En nimittäin ollut siihen ennen tutustunut!

Ipanapostin voi tilata kotiin ja sitä saa myös äitiys- ja lastenneuvoloissa, terveysasemilla, kuntien/kaupunkien yhteispalvelupisteillä, seurakunnilla, avoimessa päivähoidossa, kirjastoissa ja lastentervikeliikkeissä.

Ipanapostin  joulukuun numeron voi käydä lukemassa täältä. Lehdestä löytyy monta mielenkiintoista juttua. Minun kirjoittamani artikkeli on sivulla 5.

Luomulaakso Ipanapostissa

ipanaposti01
Klikkaa kuva suuremmaksi niin näet paremmin lukea tekstin. 🙂

site stats

Kummituksen lumoissa

Viikonloppuna oli vihdoin aika käydä lumoutumassa kauan odotetusta Oopperan kummituksesta.

Esitys oli yksi parhaimpia koskaan näkemiäni oopperassa ja voisin katsoa Oopperan kummituksen vaikka kuinka monta kertaa. Jo lavasteet itsessään vaatisivat oman aikansa, jotta ehtisi huomata kaikki tarkkaan harkitut yksityiskohdat.

Välillä huomasin istuvani melkein hengittämättä, koska keskityin esitykseen ja musiikkiin niin intensiivisesti ja toisinaan nousivat kyyneleet silmiini. Niin vaikuttava oli esitys.

Kummituksen lumoissa

Aloitin valmistautumisen ajoissa, sillä jo se, että saan itse hiukset aloilleen ja pysymään kiinni vaatii hyvän aikaa – siis ainakin, jos aion olla varma, että puolet niistä ei irtoa kesken illan.

Olen kuitenkin tietyllä tavalla luovuttanut. Olen aikani yrittänyt vääntää hiuksiani ties millaisille kampauksille kaiken maailman ohjeilla, mutta kun kädet loppuvat aina kesken. Kaikkein eniten olisi halunnut saada itselleni Gibson Girl  kampauksen, mutta kun kädet eivät riitä niin ne eivät riitä. Olen kyllä yrittänyt. Lukuisia kertoja. Välillä melkein onnistunutkin, mutta vain melkein.

Isoin ongelma on, että en näe yhtään mitä teen, kun hiuksiani laitan. Siinä ei paljon peilit lohduta, kun on hiukset harjattuna alas ympäri pään. Näkyvyys on täysi nolla ja pitkät hiuksetkin tarttuvat toisiinsa kuin takiaiset ja hetki sitten hienosti harjattu alkuasetelma on vain muisto, kun yrittää siitä itse täysin sokeana saada osaa nostettua ylös päälaelle. Ja niiden takkujen selvittämiseen sitä aikaa vasta meneekin!

Kaikkien mutkien jälkeen olen luovuttanut – ainakin melkein. Tyytynyt siihen, että hiuksia voi koristella eri tavoin niin halutessaan, vaikka kampaus itsessään ei paljon vaihtelisikaan. Mutta joskus…joskus haluaisin sellaisen Gibson Girl-kampauksen!

kuva_ooppera04
Oopperan myymälässä oli esillä muutamia pukuja.

Vaikka en  himoitsemaani kampausta saanutkaan niin ilta oli mahtava kaikin puolin. 🙂 Saimme viettää yhteistä aikaa poissa kotoa ja näimme henkeäsalpaavan upean oopperaesityksen.

Päätimmekin, että mahdollisuuksien mukaan herättelemme vanhaa tapaamme käydä hääpäivinä oopperassa. Tosin ensimmäinen kerta meni enemmän kuin pieleen ja aloitti epäonnisen sarjan kertomuksessa Hääpäiväkirous, mutta siitä toisella kertaa. 😀

Nyt haluan vielä uinua Oopperan kummituksen upeassa musiikkimaailmassa ja sulkea sisääni jokaisen muistikuvan niin, etten ikinä tule unohtamaan näkemääni.

kuva_ooppera02


web analytics


Hääpäiväaatoksia

Viikko on ollut sen verran työntäyteinen, että olimme aivan unohtaa hääpäivämme. Onneksi kuitenkin vain melkein. Varsinainen juhlinta, jonka suunnittelu aloitettiin jo reilu vuosi sitten varaamalla liput Oopperan kummitukseen, on sitten vähän myöhemmin ensi kuussa.

Hääpäiväaatoksia
Tuusulan kirkko

Yhteistä taivalta meillä on takana nyt 13 vuotta. Siihen on mahtunut, jos jonkinmoista ja olemme oppineet toisistamme paljon näiden vuosien aikana. Olemme tunteneet toisemme jo 15 vuotta. Tuntuu hassulta, sillä aika ei tunnu noin pitkältä ja se on kulunut yhdessä hujauksessa ja toisaalta tuntuu, että olemme olleet yhdessä jo vaikka kuinka kauan. Ei 13 vuotta kuitenkaan ole vielä aika eikä mikään.

Tapasimme 2000 vuoden kynnyksellä nykyään varsin tavallisella tavalla eli netissä. Vuosia sitten se ei kuitenkaan ollut mitenkään yleinen tapa eikä ainakaan kovin moni päätynyt naimisiin. Melkein päivälleen kaksi vuotta tutustumisestamme astelimme kuitenkin alttarille ja reilu 9 kuukautta sen jälkeen syntyi ensimmäinen poikamme.

kuva_tuusulankirkko03

Uskomatonta, että tuosta kaikesta on noin monta vuotta.

Muistan edelleen hääpäivämme aamun. Edellisenä iltana olin jo kovasti jännittänyt seuraavaa päivää ja pohtinut, kuinka kaikki sujuisi. Uni ei tullut silmään, ei sitten millään. Olin yötä äidilläni, omassa vanhassa huoneessani.

kuva_tuusulankirkko04
Näiden ovien toisella puolella jännitin veljeni kanssa.

Muistan, kuinka seisoin Tuusulan kirkon eteisessä veljeni kanssa ja odotin ovien aukeamista. Tuntui, että hengityskin salpautui, sillä jännitin aivan hirveästi, mutta sillä hetkellä, kun ovet edessämme aukesivat ja veljeni lähti kulkemaan kanssani kohti alttaria luovuttaakseen minut tulevalle miehelleni, tuo jännitys suurimmaksi osaksi katosi ja jäljelle jäi vain sellainen vatsanpohjaa pikkuisen nipistävä tunne.

Häämme olivat meidänlaisemme. Teimme tarjottavat itse perheidemme avustuksella. Olemme molemmat onnellisia, että menimme naimisiin tuona syksynä, sillä jos olisimme noudattaneet alkuperäistä suunnitelmaa ja pitäneet häät kesällä ei kaikkia juhlissa olleita vieraita enää olisi ollut mukana, sillä pian ensimmäisen poikamme syntymän jälkeen pappani kuoli eikä hän koskaan ehtinyt näkemään ensimmäistä lastani. Myös muutama muu vanhempi sukulainen olisi ollut jo liian huonossa kunnossa saapuakseen juhliimme. Syksyhäät olivat oikea päätös ja juhlapäivä sujui iloisesti pienen tihkusateenkin päättäessä sulostuttaa päiväämme.

kuva_tuusulankirkko05

Muistan tulevaisuuden suunnitelmamme ennen häitä. Toivoimme omakotitaloa, marjapensaita ja omenapuita. Toivoimme viittä lasta. Saimmekin oikeastaan kuusi, mutta vain kolme syliin saakka. Surujen lisäksi olemme saaneet kokea järisyttäviä onnen hetkiä lastemme syntymien myötä ja jokainen surun ja onnen hetki on tuonut meitä lähemmäs toisiamme ja olemme oppineet jälleen lisää siitä, miten toinen ajattelee, tuntee ja kokee.

Silti, vuosienkin jälkeen toisesta löytyy yhä asioita, joita ei ole ennen huomannut. Aina löytää jotain uutta ja samalla jotain tuttua.

Arjen keskellä ei ehkä aina löydy aikaa parisuhteelle tai edes itselle. Olemme kuitenkin oppineet luovimaan karikoissa. Pysähtymään ja katsomaan toisiimme. Ymmärtämään, että joskus on kova kiire eikä sille aina voi mitään. Arki on sellaista joskus.

kuva_tuusulankirkko07

Arjen keskellä pitää kuitenkin muistaa sanoa toiselle, että tämä on tärkeä ja rakas. Ihan yhtä rakas, kuin silloin hääpäivänä ellei jopa rakkaampi. Minä rakastan sinua ei ole vain sanahelinää. Se on lause, joka sanotaan sydämestä. Sitä pitää sanoa paljon ja usein.

Hääpäivänä lupasimme rakastaa toisiamme niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ei ole olemassa elämää, joka olisi aina täynnä auringonpaistetta ja hymyä. Elämä on aaltoliikettä. On hyviä ja pahoja päiviä. Terveyttä ja sairautta. Valoa ja varjoa.

kuva_tuusulankirkko02
Näistä ovista astuimme ulos yhdessä 13 vuotta sitten.

Oli mukavaa käydä kävelemässä vihkikirkkomme pihamaalla. Ilma oli kirpeä, mutta aurinkoinen. Tuntui hyvältä sukeltaa hetkeksi muistoihin, sillä tuo kirkko pitää sisällään paljon perheemme tapahtumia. Minut on kastettu samaisessa paikassa, pääsin täällä myös ripille ja rippipappini pääsi vihkimään meidät. Kaksi ensimmäistä lastamme on kastettu tässä kirkossa. Monta tapahtumaa on eletty noiden seinien sisäpuolella.

Joskus on hyvä pysähtyä ja katsoa taakseen. Miettiä elettyä elämää. Punnita päätöksiään ja katsoa sitten tulevaisuuteen – yhdessä rakkaansa kanssa.

kuva_tuusulankirkko09


site stats