Avainsana-arkisto: lääkinnällinen tukisukka

Neljän vuoden takaisia muistoja

Tähän aikaan vuodesta meillä palaillaan  aina tiettyihin tunnelmiin.

Melkein päivälleen neljä vuotta sitten elämämme muuttui kerta heitolla. Kuukausi aikaisemmin oli syntynyt nuorimmaisemme, jokavajaan vuorokauden ikäisenä kiidätettiin lastenosastolle ABO-immunisaation vuoksi ja synnytystä seuraavana yönä olin itse aiheuttanut kuhinaa yrittämällä vuotaa kuiviin.

Vielä tuolloin emme tienneet, kuinka elämämme tulisikaan kuukauden perästä muuttumaan.

Neljän vuoden takaisia muistoja

Tuolta ajalta itselläni on joistain asioista hyvinkin tarkat mielikuvat, kun taas jotkin asiat ovat kadonneet muistini sopukoista lähes tyystin.

Muistan, kuinka huonovointinen ja väsynyt olin tuona yhtenä iltana, jolloin mieheni minut päivystykseen vei. Muistan, että olin tuuminut, että jos sitten huomenna aamulla, koska en jaksaisi lähteä enää tänään. Olisin vain halunnut jäädä siihen sohvan nurkkaan kerälle ja nukkua. Hyvä, että hän ei minua kuunnellut vaan vei lääkärin, sillä terveyskeskuksessa todettiin korkeat tulehdusarvot, melkein olematon verenpaine sekä Duracell-pupuakin nopeampi sydämensyke. Lisäksi oli aiemmin päivällä maailma mennyt täysin mustaksi ihan noin vain. Olin kyllä silloin soittanut jo terveyskeskukseen, mutta tuo ei yksittäisenä oireena ollut vielä kovin kummoinen asia.

kuva_marevan

Illalla matkasimme lähetteellä sairaalaan ja oletuksena oli, että koko menneen kuukauden vaivannut kohtutulehdus olisi yhä voimissaan. Kovin paljon enemmän emme olisi voineet väärässä olla. Yön aikana jalkani muuttui tolkuttoman kipeäksi, turvonneeksi ja siniseksi. Tiesin jo sillä hetkellä, että kyseessä oli veritulppa.

Riski saada veritulppa raskausaikana ja lapsivuodeaikana on aina suurempi kuin normaalisti. Ja lisäksi minulla oli vielä sektio takana ja se nosti veritulppariskiä entisestään.

Vatsaan sektion jälkeen pistellystä verenohennuslääkkeestä, Klexanesta huolimatta olin siis onnistunut nappaamaan ei-toivotun seuralaisen. Massiivisen veritulpan, joka oli viedä hengen. Lisäksi oli vielä tulehdus vatsan alueella.

Joka paikassa  puhuttiin massiivisesta veritulpasta, oltiin huolissaan siitä irtoavista osasista, jotka matkaisivat keuhkoihin, mutta myös siitä, että sairaalapaikkaa suuremmasta sairaalasta jouduttiin hiukan odottelemaan ja vasta erittäin kivuliaan ja huonosti nukutun yön jälkeen ambulanssi nappasi minut kyytiinsä ja hetken perästä löysin itseni Meilahdesta teholta. Vasta siellä tilanne oikeastaan vasta konkretisoitui itselleni ja tajusin, että tässä voisi nyt käydä kuinka tahansa. Silti vielä tuolloin jaksoin olla positiivisella mielellä ja toiveikas. En aikonut kuolla. Kotona minulla oli perhe: mies , aika pienet lapset sekä vastasyntynyt vauva. Ei silloin voisi kuolla. Ei. Ja niinpä minä mielessäni päätin olla kuolematta.

Kaikesta huolimatta muistelen sairaala-aikaani molemmissa paikoissa erityisen lämpimästi. Mieleeni on jäänyt muutama hoitaja aivan erikoisen hyvin. Ensimmäisenä pienemmän sairaalan ensimmäinen hoitaja, joka otti minut sisään yhdessä vauvani kanssa. Pääsimme sisään osastolle, jossa sain pitää vauvani mukanani, sillä suurin pelkoni oli joutua eroon pikkuisestani. Hoitaja piti meistä hyvää huolta ja osasi valita juuri ne oikeat sanat meidän tilanteessamme ja kävimme rauhallisin mielin nukkumaan. Toinen hyvin mieleeni painunut hoitaja oli Meilahdessa. Hän oli vierelläni, kun kerrottiin, mitä tulisi tapahtumaan ja hän sanoi minua heidän vuoden positiivisimmaksi potilaakseen ja lisäsi vielä, että se on erittäin paljon sanottu, koska oltiin vasta helmikuussa ja vuotta rutkasti jäljellä. Ne sanat auttoivat minua eteenpäin vaikeimmillakin hetkillä, sillä aika ajoin sisäinen Pollyannani yritti painua piiloon ja synkemmät ajatukset vallata mielen. Synkkyyden aika ei kuitenkaan voinut vielä tulla, sillä nyt ei saanut antaa periksi. Oli tervehdyttävä ja voitettava vaikeudet.

Kuva_sairaala2

Pienempään sairaalaan paluun jälkeen minun piti odottaa vielä yksi yö, että sain vauvani takaisin viereeni, sillä olisi ollut typerää lähteä siirtämään pientä myöhään illalla ja yksi yö lisää antoi myös aikaa minuun umpattujen lääkkeiden haihtua elimistöstäni. Osa niistä nimittäin oli sellaisia, jotka erittyivät äidinmaitoon. Pelkäsin imetyksen epäonnistumista, vaikka teholla olinkin saanut rintapumpun lainaksi, mutta en ollut kyllä jaksanut sillä paljon pumppailla. Lähinnä kerran pari, jotta kivulias kiristys oli saatu pois.

Onni oli sanoinkuvaamaton, kun vihdoin sain pienen viereeni. Mieheni toi hänet luokseni aikaisin seuraavana päivänä ja tuntui kuin vauva olisi sillä hetkellä sulanut kiinni kylkeeni.  Seuraavaan vuorokauteen hän ei sitten irrottanutkaan otettaan vaan pysytteli imemässä melkein koko ajan. Tankkasi maitoa ja läheisyyttä. Oikeastaan taisimme molemmat tankata sitä läheisyyttä. Tuntui, että siitä hetkestä lähtien meni pitkän aikaa kun vain paikkasimme menetettyä aikaa eikä meidän yhteiseen maailmaamme mahtunut hetkeen aikaan mitään muuta. Elimme omassa vauvantuoksuisessa kuplassamme – tai ainakin yritimme.

Nautin vauvan tuoksusta, yö heräämisistä, pitkistä imetyksistä ja kaikesta siitä, mikä kuului siihen normaalin vauva-arkeen. Sen verran epätavallista meidän arkemme nimittäin yhä oli, että sitä halusi nauttia jokaisesta hetkestä, joka suinkin muistutti siitä tavallisesta vauva-arjesta, jota niin kovasti kaipasimme. Viikon verran vietimme teholta pois päästyäni  sairaalassa yhdessä, ennen kuin pääsimme sitten lopulta kotiin, mutta  silloinkaan emme päässeet kiinni siihen niin kovasti kaipaamamme vauva-arkeen vaan elimme tulehduskierrettä, joka uhkasi jo imetystäkin. Lääkärireissut ja laboratoriokäynnit olivat arkipäivää ja voimat kertakaikkisen lopussa.

Tuon vuoden aikana opin myös, että geenivirheeni altistaisi minut tulevaisuudessakin helpommin veritulpille ja lääkinnälliset tukisukat tulisivat olemaan osa elämääni aina.

Äärimmäisen kiitollinen olen omalle lääkärilleni siitä, että hän suostui ottamaan verikokeet lapsistamme, jotta minulle selviäisi, olisiko samainen geenivirhe periytynyt myös heille. Jopa nuorimmaisesta otettiin  verikoe, vaikka ajankohtainen asia se olisi hänen kohdallaan ollut vasta vuosien päästä. Kyse oli enemmänkin omasta mielenrauhastani. Lääkäri kysyikin, mitä sitten jos geenivirhe on lapselleni periytynyt. Asia oli hyvin selkeä minulle. Mielestäni on aina parempi tietää, kuin olla tietämättä, sillä kaikelle sellaiselle, jonka tietää ja tuntee voi jotain tehdä. Minimissään asiaan voisi alkaa sopeutua.  Jos geenivirhe lapsillani olisi, voisin alkaa asiaa työstää, mutta se, että en varmuudella voisi tietää, miten asianlaita oikein on, tuntui maailman kamalimmalta asialta ja vaivasi hyvin paljon. Se, että sain tietää lasteni osalta asian olevan kunnossa, tuntui suurimmalta mahdolliselta lahjalta maailmassa. Sitä se on yhä tänä päivänäkin.

Sanonta vaikeuksien kautta voittoon kuvasi paremmin kuin hyvin tuota vuotta elämässämme. Me kuitenkin selvisimme ja näin jälkeen päin ajateltuna en ole aivan varma antaisinko tuota vuotta pois, sillä sen merkitys nykyhetkeen on niin suuri. Vaikka se toi mukanaan paljon murhetta, pelkoa ja hankaluutta, niin se toi esiin myös sellaisia voimavaroja, joita en tiennyt perheessämme tai minussa edes olevan.

Joskus minusta tuntuu, kuin minulla olisikin kaksi syntymäpäivää. Se alkuperäinen ja sitten tämä toinen  – uusi mahdollisuus.

——————-

Hyvät ohjeet niin veritulppien havaitsemiseen, riskitekijöihin kuin tulppien ennaltaehkäisyynkin löytyy HUSin Taipumus saada veritulppa pdf-tiedostosta. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua ja voi tulla  pelastaneeksi oman tai läheisensä hengen.

Kuva_sairaala1



site stats