Arki,  Erityislapsi

Syksyisen metsän tuoksua

Syksy toi tullessaan aivan erilaisen elämän. No, ei nyt ehkä kokonaan erilaista, mutta merkittävästi erilaisen.

Elokuu täyttyi puolen tunnin pätkissä nukutuista öistä eikä syyskuu näyttänyt sen paremmalta. Tuntui, että talossa oli taas vauva, vaikkei ollutkaan. Esikoulun aloitus tuntui ja kuului yössämme ja äiti muuttui enemmän ja enemmän zombin kaltaiseksi. Lokakuun kynnyksellä alkoi hiukan toivo pilkahdella.

Vähäunisuuden lisäksi uusi arki toi alun erilaisten tapaamisten täyteisten päivien ja kolmen lapsen erityisen tuen palaverien jälkeen jokusen tunnin aamupäivään, jolloin kukaan ei määritellyt, mitä pitäisi tehdä tai missä pitäisi olla. Paitsi minä itse.

Mietin, että pitäisi siivota, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, leipoa ja tehdä sitä ja tätä. Ahdisti ajatellessani, miten päivän tunnit taas lipuisivat ohi ja menisin nukkumaan aloittaakseni jälleen saman kierroksen. Kierroksen, johon ei tuntunut mahtuvan mitään muuta kuin arjen pitämistä käynnissä, eteenpäin rämpimistä ja nepsy-haasteita.

Sitten tapahtui jotain. Minussa.

Syksyisen metsän tuoksua


Venymisen säätelyä

Olin elänyt jo vuosia siten, että oma jaksamiseni oli äärirajoilla. Kirjoitin jaksamisestani jo aiemmin keväällä täällä ja vähän täälläkin.

Olen venynyt ja luopunut. Siirtänyt omat tarpeeni syrjään kerta toisensa jälkeen ja venynyt aina vaan lisää, kun joku tai jokin sitä vaati. Lopetin harrastuksen, jota aloittelin pari vuotta sitten, koska se ei sitten mahtunutkaan aikatauluihimme ja sotki arjen. Univelka kasvoi kasvamistaan ja oma terveys alkoi olla retuperällä.

Huolehdin muista, mutta unohdin itseni. Viimeinen niitti oli tämän syksyinen elokuu, jolloin uni meni rikki enemmän kuin koskaan ennen.

Kaikki konkretisoitui itselleni aivan erityisen selkeästi eräänä syyskuisena sunnuntai-iltana jakaessani perheenjäsenten lääkkeitä ja vitamiineja dosetteihin seuraavaa viikkoa varten. Kaikilla oli dosetit — paitsi minulla. Tajusin myös, että vaikka joka päivä tuhat kertaa muistin ja jaksoin muistuttaa muita ottamaan dosettiensa sisukset, en todellakaan muistanut itse ottaa kunnolla lääkkeitäni, vitamiineista puhumattakaan. Astmani hoito ei ollut parhaissa kantimissa.

Tajusin paremmin kuin koskaan, ettei meidän arkemme pyöri, jos minä en jaksa ja pysy kunnossa. Perheemme tukiverkko on äärettömän pieni ja ihmiset, jotka lastemme kanssa osaavat toimia, harvassa.

Oma jaksamiseni oli siis avainasemassa. Niinpä asioiden piti muuttua.

Nyt.

Heti.

Syksyisen metsän tuoksua

Tätä blogipostausta kirjoitan Seitsemän veljeksen vaellusreitin varrella kännykälläni aamupäivän kelmeässä auringossa, muutaman sadepilven lipuessa taivaalla.

Istun puisella penkillä ja tunnen syksyisen metsän tuoksun nenässäni. Lehtiä on jo pudonnut metsän pohjalle. Syksyiset, kirjavat lehdet muodostavat yhdessä neulasten kanssa pehmeän maton. Muutama värikäs sieni on nostanut lakkinsa syyssateen houkuttelemana. Kärpässieniä ja jokunen tattikin oli polun varrella, madon syömä lakki kallellaan.

Kirjoitettuani aikani nousen ja jatkan kävelyäni. Välillä juoksen, sitten taas kävelen. Rakastan jokaista hetkeä, jonka metsässä vietän. Imen syksyä vatsan täydeltä ja nautin sen pienestä kirpeydestä kuunnellessani ympäröivän luonnon valmistautumista talveen.

Tällä kertaa päätän nauttia lopun matkaa äänikirjasta ja äkkiä metsä muuttuu Berliiniksi ja Beniniksi Raakel Lignellin äänen viedessä minut koskettavan, Älä sano että rakastat -kirjan tapahtumapaikoille. Syksyinen, kostea metsä tuntuu kuiskivan ranskaa ja englantia. Mutkittelevat polut muuttuvat kaduiksi ja hetken kuvittelen kylmän syksyisen viiman tropiikin lämpimäksi tuuleksi, upotessani Raakelin kertomaan.

Kolme sammalmättäiden poikki loikkivaa valkohäntäpeuraa palauttavat minut taas todellisuuteen ja tajuan, että hetkeni on tältä päivältä ohitse.

Sydämeni kuitenkin jo odottaa kovasti seuraavaa päivää. Uutta kävelyä ja tarinaa.

Lukujonossa jaksamista

Lukujonossani on jo useampi kirja ja maltan tuskin odottaa, kuinka pääsen uppoutumaan Greta Thunbergin elämään kirjassa Sydämen asioita – Perhe ja planeetta kriisissä ja onpa samassa jonossa kevyempääkin luettavaa kuten Kristiina Vuoren Näkijän tytär ja kaikkea muuta kuin kevyen oloinen Elina Hirvosen Punainen myrsky. Sen jälkeen José Saramagon Baltasar ja Blimunda, Kaikkien nimet sekä Kivinen lautta ja Toinen minä, sillä hyvässä muistissa on, kuinka ihastuin vuosia sitten lukemaani teokseen Kertomus sokeudesta.

Kirjalistani on loputon ja tuntuu, että menetetyt, lähes kirjattomat vuodet pitää kuroa kiinni. Kävelyretkistä ja kirjoista metsässä on tullut elinehto.

Tuntuu, että sydämeni on pakahtua riemusta, jota se kokee sukeltaessani kaipaamieni kirjojen maailmaan keskellä tuoksuvaa, vuodenaikojen mukana muuttuvaa metsää. Olen purskahtaa itkuun onnesta, jota koen saadessani uppoutua sanoihin ja kirjaimiin. Tekstin välimerkkeihin, loppusointuihin ja kaikkiin pieniin kohtiin rivien välissä. Siihen, mitä sanottiin ja siihen, mitä jätettiin lukijan tulkittavaksi.

Minä taidan sittenkin olla hengissä.


Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.




Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.