Arki,  Lapset,  Sairaala,  Veritulppa

Yllättäviä käänteitä

Perjantaina lähdimme ajamaan kotiin Oulusta upean ensimmäisen autismikirjon sopeutumisvalmennusviikon jälkeen. Loput kaksi ovat edessä sitten ensi vuonna.

Lähdimme matkaan iltapäivästä ja laskeskelimme, että olisimme kotona joskus puolen yön maissa. Meidän kun oli pakko pysähtyä kohtuu usein lähinnä minun takiani. Pysähdyksiä oli meno matkaan tapaan tunnin puolentoista välein, jotta pääsin jaloittelemaan. Pitkät automatkat tuntuvat aina raskailta ja jalkoja alkaa herkästi särkeä. Viisi vuotta sitten sairastettu massiivinen veritulppa on vielä hyvin muistissa ja sen jälkeen löytynyt veritulpille altistava geenivirhe pitää huolen siitä, että matkan teko on kohtuu hidasta. Reissuun kannattaakin lähteä tukisukat jalassa ja sillä ajatuksella, että perillä ollaan sitten kun ollaan. Turha kiire on syytä heittää menemään.

Yllättäviä käänteitä

 

Yllättäviä käänteitä

Jalkani oli kipuillut viikolla jo hetken aikaa, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin perjantaina matkan aikana. Torstaina oli fysioterapeutti vilkaissutkin jalkaa, sillä se oli kipeytynyt päivänä, jolloin olimme olleet palaamassa pallopelejä. Ei se silloin mitenkään todella kipeä ollut, vähän turvonnut polven paikkeilta ja arka. Keventäen kävely sujui mukavasti. Kylmäpakkaus helpotti.

Pari tuntia perjantaina matkattuamme oli jalka kuitenkin muuttunut enemmän kuin vähän kivuliaaksi, pohje turposi ja oli kivikova. Pysähdyimme Pulkkilassa ja siinä Hesburgerin pihalla soitin oman terveyskeskuksemme päivystykseen kysyäkseni neuvoa. Pihalla siksi, ettei lasten tarvitsisi kuunnella yksityiskohtaista oirekuvausta. Toisin kuin viimeksi olivat veritulpan oireet aika selkeät, mutta pohdin josko saisimme ajaa Hyvinkäälle saakka, jotta ei tarvitsisi mahdollisen tulpan osuessa kohdalle jäädä jonnekin päin Suomea hoidettavaksi. Sairaanhoitaja laittoi lääkärille soittopyynnön ja vähän ajan päästä kävin keskustelun lääkärin kanssa. Sovittiin, että jos tulisi mm. hengenahdistusta, niin kääntäisimme auton nokan välittömästi kohti lähintä sairaalaa. Pikkuisen siinä hermot kiristyivät yhdellä jos toisellakin – kaikilla taisi olla vielä liian hyvässä muistissa edellinen kertani Meilahdessa teholla. Niin se oli itsellänikin ja myönnettävä on, että ajomatka taisi olla yksi pisimmistä ikinä.

Puolen yön jälkeen jäin sairaalalle ja muu perhe ajoi kotiin. Pohje oli kova, kipeä kuin mikä ja minua pelotti. Pelotti, että kaikki alkaisi taas alusta. Istuessani yksin odotushuoneessa viiden vuoden takaiset muistikuvat välähtelivät mielessäni. Muistin pienen vauvan sylissäni, sairaalan käytävän valot katossa, ambulanssin ja teho-osaston äänet.

Tuntui, että purskahtaisin itkuun minä hetkenä hyvänsä. Pala kurkussa pysyi eikä muuttunut itkuksi vaan jäi vellomaan sisälle. Se tuntui joka puolella.  Kävelin hiukan, koska paikallaan olo tuntui pahemmalta. Piti saada liikkua edes vähän kivusta huolimatta. Yön tunteina sain Klexane-pistoksen vatsaan. Sen paikalla on nyt jättimäinen kipeä mustelma, joka nosti muistot entistäkin elävämpänä mieleeni. Klexanen turvin sain lähteä kotiin hetkeksi, sillä ultra ei ollut yöllä auki ja minua väsytti tavattoman paljon. Olin herännyt perjantaiaamuna jo kuudelta. Mieheni haki minut ja sain pari tuntia nukutuksi kotona, jonka jälkeen palasin taas sairaalaan.

Ultrassa sain vihdoin huokaista. Tulppaa ei nyt näkynyt, mutta jalka oli yhä turvoksissa ja kipeä. Se ei oikeastaan kuitenkaan enää haitannut. Pääasia oli, että tulppaa ei ollut ja pääsisin kotiin. Kipu tuntui toissijaiselta asialta.

Kotiuduin sairaalasta iltapäivällä, ihanasti auttavien särkylääkkeiden ja lepomääräyksen kera. Särkyä luvattiin jokunen viikko, mutta viikon perästä olisi varmasti jo mukavampi tilanne. Nyt tärkein hoito oli täyslepo ja särkylääke.

 

Uusi perheenjäsen

Ennen lepoa kävimme hakemassa uuden perheenjäsenemme, jonka oli määrä kotiutua tuona päivänä. Olin niin onnellinen, että koiranpennun noutoa ei jouduttu siirtämään. Se oli yksi niistä asioista, joita olin stressannut koko yön ajan. Tiesin, kuinka vaikeita erilaiset muutokset autismikirjolaisellemme olivat. Mietin, miten pahalta hänestä mahtoi tuntua, kun ensin oli oltu viikko kurssilla ihan erilaisissa ympyröissä ja vaikka olikin ollut aivan valtavan mukavaa, niin kuormitus oli silti kova. Ja siihen päälle vielä minun sairaalareissuni ja sitten muutos pennun noutoon.

Onneksi nouto lopulta viivästyi alun perin suunnitellusta vain parisen tuntia. Pahempi olisi ollut, jos oltaisiin jouduttu siirtämään ihan toiseen päivään! Lauantai-iltana huokaisin, kun vihdoin ilta yhdentoista korvilla sain laskea pääni tyynyyn. Olin nukkunut kaksi tuntia perjantaiaamun jälkeen ja olo oli sen mukainen, lisäksi särky oli taas äitynyt todella kovaksi. Kipukin väsytti.

Nyt on jo kaksi yötä nukuttu uuden tulokkaan kanssa. Poika on liimautunut pennun kylkeen ja pentu pojan kylkeen. Tuntuu, että ne suorastaan hengittävät toisiaan. Maailmassa on taas kaikki hyvin.


Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: Luomulaakson Maria




Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.