Veritulppaepäily

Meillä taidetaan tämä viikko viettää enemmän tai vähemmän terveyskeskuksessa. Saa nähdä, mitä vielä ehtii tapahtua, sillä pari päivää olisi viikkoa vielä jäljellä.

Olin jo tiistai iltana ihmetellyt oudon oloista jalkaa ja pikkuisen turvonnutta reiden keskiosaa. Aamulla turvotus oli lisääntynyt ja jalka tuntui kokonaisuudessaan kovin vieraalta ja kipuakin tuntui vähän kävellessä.

Eipä siinä auttanut muu kuin pirauttaa lääkäriin ja sainkin omalta lääkäriltä akuuttiajan muutaman tunnin päähän. Sinnepä sitten taas piti matkata.

Meillä kaikenlaiset jalkasäryt, turvotukset ja muut aiheuttavat aina muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin. Niinpä siinä kävi nytkin, kun tuli selväksi, että nyt on taas tilanne, jolloin pitää käydä näytillä. Uusi veritulppa pelottaa aina eikä ihme – edellinen oli viedä hengen.

Keskiviikko aamusella jo sovittiin, kuinka hoidetaan keskiviikon REKOn ostosten nouto, mikäli minä olisin sairaalassa. Piti selvittää varmuuden vuoksi monta asiaa, jotta päivä sujuisi niin kuin piti. Varmaahan ei toki voinut olla onko kyseessä tulppa ja joutuisinko sairaalaan, mutta lapsiperheessä pitää varasuunnitelmat olla valmiina.

Lääkäri tutki todella tarkkaan jalkani ja keskusteltuamme hetken nykyisestä tilanteesta sekä aiemmin sattuneesta veritulpasta päätti hän  mittauttaa veren D-dimeeri pitoisuuden.

Labrassa oli vastassa tuttu ihminen, joka vielä reilu vuosi sitten mittaili säännöllisesti INR-arvojani Marevan lääkityksen aikana. Oli mukavaa, kun vastassa olivat tutut kasvot ja vitsailimmekin useammasta asiasta. Kevensi kummasti tunnelmaa. 🙂

Tänään pitäisi verinäytteiden tulosten tulla. Jos arvo on normaali jatketaan seurantaa, mutta jos  se on koholla niin sitten pitääkin lähteä tänään sairaalan suuntaan, jotta jalka voidaan ultrata mahdollisen tulpan varalta.

Elämä veritulpan jälkeen on ollut aika erilaista. Jalkasärky herättää aina pientä pelkoa – etenkin, kun edellinen massiivinen veritulppa tuli kertakaikkisen omituisilla oireilla ja tulppa havaittiin vasta, kun koko jalka oli sininen ja turvonnut ja hitusia oli päätynyt keuhkoihin asti. Ei ollut mitään kipua pohkeessa tai mitään muutakaan pientä alkuoiretta, josta olisi voinut tulpan keksiä. Kaikki tuli yhtäkkiä, täydellä voimalla. Puun takaa.

Lisäksi on pitänyt oppia elämään samalla reissulla ilmi tulleen veritulpille altistavan geenivirheen kanssa. Positiivinen puoli geenivirheen löytymisessä kuitenkin oli. Saimme selityksen vielä siihen saakka selittämättömille kolmelle keskenmenolle.

Minun  on myös pitänyt oppia lähtemään lääkäriin herkästi, vaikka pää ei vielä kainalossa ihan olisikaan. On parempi käydä päivystyksessä turhaan, kuin vasta sitten kun on liian myöhäistä. Minulle se on ollut vaikea, sillä minulle taitaa olla ihan sukuvikana tullut tapa mennä lääkäriin vasta sitten kun olen todella kipeä – eihän sitä nyt lääkäriä sovi pikkuasioiden takia vaivata. 😉

Kenellekään ei ole haitaksi oppia tunnistamaan veritulpan oireita – yleensä niitä oireita kuitenkin on. Harvoin käy niin kuin minulle, että tyypilliset oireet puuttuvat. Joskus ystävän, äidin tai vaikkapa oman puolison henki voi olla kiinni siitä, että läheiset tunnistavat tilanteen vakavuuden.

Hyvät ohjeet niin tulppien havaitsemiseen, riskitekijöihin kuin tulppien ennaltaehkäisyynkin löytyy HUSin Taipumus saada veritulppa pdf-tiedostosta. Tieto ei ole koskaan pahasta.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.