Koppla av i Gamla Stan ja ruotsalaista kortisonia

Lapset, yksi mummeista ja minä pakkasimme laukkumme lämpimänä toukokuun päivänä ja suuntasimme kulkumme laivalle ja kohti Tukholmaa. Lapset olivat olleet matkasta innoissaan aina siitä lähtien, kun sitä oli alettu suunnitella, joten hyvän monta kuukautta oli kuultu kysymys: ”Montako päivää vielä?”

Vnahin tuntui jännittävän reissua enemmän ja keskustelua laivan mahdollisesta uppoamisesta on käyty useammin kuin kerran. No, laiva ei uponnut, mutta matka oli enemmän kuin tapahtumarikas…

Nuorimmaiselle kaikki hälinä, melu, korkeat portaat, matalalla olevat ikkunat loputtoman veden äärellä ja kannella käyvä kova tuuli muodostuivat hyvinkin raskaiksi. Selvisi myös, että suuri meri oli hänestä hyvin pelottava. Vielä kuluu hyvän aikaa ennen kuin lapsi on kotonaan laivassa. Poika oli lopulta aivan poikki ja kiukkuien kuin ampiainen.

Mutta takaisin niihin asioihin, jotka tekivät reissustamme niin mielenkiintoisen:

Tukholman taksissa ei luottokorttini  jostain kumman syystä suostunut toimimaan ja niinpä taksikuski ajoi minut lähimmälle pankkiautomaatille, josta sain nostettua samaisella kortilla käteistä ja maksettu taksin. Päivä alkoi siis sujua hyvin ja kuninkaan linna kohosi edessä.

Kiertelimme katuja ja nähtävyyksiä sen mukaan, kun lapset jaksoivat. Välillä alkoi tilanne käydä aika tiukaksi, mutta onneksi väliin sattui aina jotain hauskaa, kuten se, että lapset löysivät eräästä liikkeestä kultaiset lohikäärmepehmot, jotka  pakattiin kassan kautta kasseihin. Matkan sopi taas jatkua.

Todellinen käänne tapahtui, kun vasten kaikkea totuttua lapset saivat syödä pienen pienet keksit, jotka eivät olleet luomua – lisäaineettomia kylläkin. Onneksemme ostimme nuo keksit mukaan ja lapset söivät ne laivassa. Vanhimmalla ei ollut  hätää, mutta nuoremmalla alkoivat asiat huonontua, vaikka keksi oli vain suupalan kokoinen.

Jonkin ajan päästä keksin syömisestä alkoivat pojan posket punoittaa ja urtikariaa ilmestyi myös. Poika sai annoksen antihistamiinia, mutta se ei auttanut. Silmiäkin kutitti ja nekin alkoivat turvota. Lapsi jaksoi silti väittää, että olo on ihan hyvä, mutta mitäpä muutakaan sitä sanoisi, kun hetken päästä saisi taas nähdä kauan odotetun Ville Vikingin. Ei silloin sopinut olla kipeä! Poika hieroi silmiään ja päätään minkä kerkesi.

Pojan vakuutteluista huolimatta suuntasimme kohtalaisen vikkelästi kulkumme laivan sairaanhoitajan luokse, joka varsin rivakasti sulatti lapselle kasan ruotsalaista kortisonia, joka kuulemma tehosi nopeammin kuin kotimainen vastaava. Poika joi pahanmakuisen nesteen urheasti ja pian saimme  huokaista. Kortisoni alkoi vaikuttaa ja lapsi alkoi näyttää taas siltä kuin ennenkin. Ja Ville Vikinginkin ehdimme vielä nähdä!

Laivasta pois noustuamme Helsingissä saimme sitten todistaa tullin koirien tekevän huumelöytöjä. Koiria oli monta ja ihan siinä silmiemme alla ne tekivät työnsä.

Luulisi, että tässä olisi ollut jo riittävästi jännitystä yhdelle viikonlopulle, mutta ei. Rautatieasemalla kovaa kiitävä pyöräilijä töytäisi vieressäni olevaa poikaa, joka lensi asfalttiin ja alkoi itkeä. Pyöräilijä oli arvioinut väärin vauhtinsa ja kolon, josta oli kuvitellut puikahtavansa ohitsemme. Se täytyy sanoa, että oli todella hienoa, että hän kuitenkin pysähtyi ja jäi selvittämään tilannetta eikä vain karannut paikalta, kuten niin valitettavan moni tuntuu nykyään tekevän. Lapsi selvisi onneksi muutamalla naarmulla ja
säikähdyksellä ja pyöräilijä pelkällä säikähdyksellä.

Iloinen asia oli, että loppumatka sujui rauhallisesti ja kommelluksitta. Kotiin oli ihana palata! Saa nähdä milloin jälleen uskallamme neljän seinän sisältä poistua! 😀

---

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.