Arki,  Erityislapsi,  Lapset

Etäkoulua koronan varjossa?

Kesäloma on melkein loppu. Olen pelännyt tätä hetkeä, sillä se tarkoittaa sitä, että on arvioitava tilanne ja päätettävä, mitä syksyn ja ehkäpä keväänkin suhteen meidän perheessämme tehdään.

Koronaviruksen aiheuttama pandemia heitti meidän perheemme eristyksiin ennen maaliskuun puoltaväliä, siis jo vähän ennen kuin hallitus ilmoitti koulujen sulkemisesta. Toukokuussa meiltä ei palattu sen paremmin kouluun kuin työpaikallekaan. Peruttiin kaverisynttärit ja lykättiin ne jonnekin hamaan tulevaisuuteen, vaihdettiin tiuhaan kuulumisia Italiassa ja USAssa asuvien ystävien kanssa.

Erityislapsiarkea kotona

Meidän elämämme koostui maaliskuusta lähtien kodista ja sen pihapiiristä sekä lähimetsästä. Lasten terapeutit tulivat vähän myöhemmin taas osaksi arkea, kun eri paikoissa saatiin etäterapiat toimimaan. Niinpä kotiin ruudunvälityksellä saatiin toimintaterapiaa, puheterapiaa sekä psykoterapiaa. Sama jatkuu tänä syksynä. Onneksi. Olen kiitollinen.

Arki sujui ja sujuu, niin kuin se kolmen erityislapsen perheessä voi sujua. Takkuisesti, iloineen ja suruineen. Onnistumisineen ja haasteineen. Välillä äärimmilleen venytettyine hermoineen, mutta myös tietyllä tavalla helpottuneena, koska koulupäivän aiheuttama kuormitus oli poissa. Etäopiskelussa oli myös hyviä puolia, vaikka myös haasteita.

Olemme myös kokeneet perheenä aivan erilaista yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä lähentymistä. Etenkin sisaruksille tämä aika on ollut tärkeää ja he ovat hitsautuneet yhteen aivan eri tavalla kuin ennen.

Nyt syksyllä ajatukset kiertävät kuitenkin yhden asian ympärillä. Laittaako lapset kouluun vai jatkaa opiskelua kotona?

Meidän tilanteemme

Meillä on kotona ekaluokkalainen, yhdeksäsluokkalainen ja lukionsa aloittava. Kaksi heistä on erityiskoulussa, jokaisella on useampi diagnoosi ja perheestä löytyykin useimmilta kolme isompaa diagnoosia eli autismikirjon häiriö, ADHD sekä Touretten syndrooma, mutta myös muutama muu numerosarja on päässyt papereita koristamaan. Päivään mahtuu siis paljon kaikenlaista ja jokaisella on omanlaisensa tapa oppia ja käsitellä asioita. Arki heidän kanssaan vaatii paljon.

Minulla äitinä on huoli lapsistani, heidän oppimisestaan ja siitä, että saataisiin nyt koulun alkaessa meidän kaikille lapsillemme sellainen tapa oppia, joka toimisi edes auttavasti tänä poikkeuksellisena aikana. Pohdin myös koko perheemme hyvinvointia.

Täydellisiä vaihtoehtoja ei taida nyt olla olemassakaan. Korona-aika lieneekin pullollaan toinen toistaan epätäydellisempiä vaihtoehtoja, joiden avulla me kaikki tulemme lopulta kuitenkin selviämään.

Tärkeää on, että löytyy halu ja ymmärrys kohdata erilaisia elämäntilanteita ja ottaa koppi ennen kuin on liian myöhäistä ja olemme silmätysten aina vain suuremman murhenäytelmän kanssa.

Perhe on tärkein

Miksi kysymys sitten on meillä niin iso? Miksi emme vain laita lapsia kouluun niin kuin niin moni muukin perhe? Onhan kuntoutuksellinen koulu hyvin oleellinen erityislapsille.

Meidän kodissamme asuu kolme sukupolvea. Meidän Mummi, me vanhemmat sekä kolme erityislasta.

Suurin kysymys kuitenkin on, kuinka laittaa lapset kouluun ja olla tartuttamatta vaikkapa Mummia? Yhtälö on käsittämättömän vaikea ja vaikka olemme keksineet yhden jos toisenkin ratkaisun, ei niistä mikään ole hyvä ja oikeasti toimiva. On olemassa vain huonoja ja huonompia ratkaisuja. Tilanne on jokseenkin mahdoton.

Emme voi eristää epämääräiseksi ajaksi yhteen huoneeseen Mummia, emme myöskään voi eristää isompia koululaisia siten, ettei heillä ole mitään kontaktia muuhun perheeseen. Se ei palvele heidän kuntoutumistaan missään mittakaavassa, vaikka koulunkäyntiä turvaisikin. Lisäksi olen toisen vanhemman lapseni omaishoitaja eli koko homma kaatuu jo tähän seikkaan, sillä arki ei toimisi näin missään mittakaavassa.

Loppujen lopuksi vaakakupissa ovat terveys ja kuntoutuksellinen koulu. Miten nämä arvotetaan? Mikä painaa vaakakupissa eniten? Mikä näistä on se tärkein? Loppujen lopuksi päätös on yksinkertainen, muttei silti helppo tai kivuton. Kaikkea muuta.

Koen, että minun tehtäväni äitinä on varmistaa, että meidän perheellämme on kaikki niin hyvin, kuin tänä poikkeuksellisena aikana voi olla. Turvata niin terveys kuin opiskelukin parhaalla mahdollisella tavalla, vaarantamatta — suuremmin kuin on pakko — kumpaakaan.

Etäkoulua koronan varjossa?

Myönnän, että minun on vaikea ymmärtää sitä seikkaa, että kaikkien pitäisi mennä kouluun, koska siellä on turvallista olla, vaikka lapsetkin tartuttavat. Silti lasten ei ole hyvä tavata isovanhempia, ainakaan sisätiloissa. Nämä asiat eivät millään mahdu samaan pakettiin ja meidän perheessämme ne ovat nousseet aivan eri tavalla esiin kuin keskimäärin monissa muissa perheissä.

Toki isovanhempien tapaaminen ja halaaminen on nyt kevään jälkeen jätetty ihmisten oman harkinnan varaan arvotettavaksi. No, me harkitsimme. Meille tärkeintä on, että jokainen perheenjäsenemme on turvassa ja vielä korona-ajan jälkeenkin toivottavasti hengissä. Me emme halua ottaa sitä riskiä, että lapset sattuisivat koulusta koronaviruksen kotiin kantamaan. Viime keväänä liippasi jo erittäin läheltä pariinkin otteeseen ainakin kahdella eri taholla.

Emme myöskään halua, että lapset joutuisivat elämään koronaan kuolleen Mumminsa muiston kera. Ajatelkaa, millainen taakka se lapselle olisi! Kävin koulussa, kiikutin koronan, Mummi kuoli. Siinä ei taitaisi ihan helpolla mitkään vakuuttelut auttaa. Takuulla lapsi syyllistäisi itseään ja lause menisikin varmaan enemmänkin näin hänen omassa päässään: Kävin koulussa, kiikutin koronan, murhasin Mummin.

Minusta tällaisena aikana ei voi pakottaa ketään kouluun — ei etenkään silloin, jos vaarana oikeasti on oma tai perheenjäsenen menehtyminen. Kotoa käsin opiskelu on oikeasti ainakin osalle hyvinkin mahdollista. Samalla oppilasmäärä kouluissa vähenee ja lähiopetuksen oppilaat voivat olla edes vähän väljemmissä tiloissa.

Nyt tehdään päätöksiä, joiden seuraamusten kanssa on elettävä koko ikä eikä sellaisia päätöksiä voi tehdä toisten puolesta.

Varteenotettavia, oikeasti toimivia ratkaisuja täytyy löytyä myös etäopiskeluun kaikilla oppiasteilla.

Kuva:Pixabay

Lapset kotikouluun?

Yksi suurimpia pelkojani on, että minulle lopulta lyödään käteen opetussuunnitelma ja sanotaan, että siinä, rakenna teidän koulupäivänne tämän mukaan — muuta ei ole teille tarjolla. Normaalisti sanoisin tälle kyllä, sillä kotikoulu sanan oikeassa merkityksessä ei sinänsä pelota, mutta meidän erityisarkemme ei kaipaa enää lisää kuormaa — ei korona-arjessa eikä sen ulkopuolella — eikä se tällaista lisäkuormaa enää kestäisi, kun jo arki ajaa hyvin lähelle äärirajoja.

Tässä meidän normiarkemme pyörittämisessä on jo aivan riittämiin. Olisi upeaa saada etäopetusta, mutta jotenkin on tuntunut siltä, ettei sellaista vaihtoehtoa löydy. Ei edes sellaista, että opettaja olisi videoyhteyden päässä opettamassa lähiopetuksen luokkaa ja kotoa käsin voisi nähdä ja kuulla tuon tunnin, vaikkei muunlaista etäopetusta olisikaan tarjolla. Tämä auttaisi kuitenkin jo paljon.

Etäkoulun vaihtoehtona voisi olla sekin, että minä vanhempana saisin vaikkapa kerran viikossa listattuna, mitä sillä viikolla pitäisi lapsen oppia, mistä mihin edetä. Se ottaisi paljon painolastia pois täällä kotona ja helpottaisi kovasti tilannetta ja jaksamista. Jos nämä kaksi versiota saisi samaan pakettiin, niin sehän olisi jo ihan huimaa! Muitakin toimivia vaihtoehtoja on varmasti!

Vielä kuitenkin pitää jännittää, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Tänään ei rehtoreillakaan ollut antaa vastauksia syksystä. Niinpä meidän epätietoisuudenaika jatkuu ainakin vajaan viikon verran. Sitten aletaan rakentaa uudenlaista arkea, jossa toivottavasti jokainen lapsistamme pääsee kouluvuotensa aloittamaan täältä kotoa käsin.

En edes uskalla ajatella, millainen vuosi on edessä, jos meille ei jätetä muuta vaihtoehtoa kuin kotikoulu.

Turha toive

Erästä asiaa olen itkenyt jo useampana yönä. Voi kuinka toivoisin, että korona olisi malttanut edes yhden vuoden vielä odottaa, ennen kuin se nosti rumaa, tautista päätään.

Eniten suren sitä tosi asiaa, että yhdeksäsluokkalaisemme pääsi kunnolla avunpiiriin vasta seitsemännellä luokalla, reilun kuuden vuoden taistelustamme huolimatta. (Halutessaan aiheesta voi lukea lisää mm. postauksesta Erityiskoulun sylissä eli kun kasvatuskumppanuus muuttuu todeksi.) Kaikki oli silloin niin palasina kuin voi olla, mutta laitoimme kaiken toivomme noihin kolmeen kokonaiseen kuntouttavaan vuoteen erityiskoulussa, osaavien ihmisten parissa.

Jokainen päivä erityiskoulussa on ollut kultaakin kalliimpi. Nuo kovaa kiitävät kolme kultaista vuotta kutistuivat nyt raaja-rikkoiseksi kahdeksi eikä toivoa viimeisen vuoden kertauksesta vaikuta olevan.

Paljon en kiroile, mutta nyt kiroan.

Helvetin korona.


Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.

puhelimen kuoret


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.