Aamuyön tunnit

Eilinen kului pitkälti kotitöiden sekä puheterapia- ja oikemishoitoreissujen lomassa. Puheterapia jäi nyt tauolle, kun tämän syksyn kerrat, jotka kunta pystyy tarjoamaan loppuivat ja haikein mielin sanoimme maailman ihanimmalle puheterapeutille heipat hetkeksi aikaa.

Poika ojensi pienen paketinkin joulumuistamisena ja sanoi vielä hiljaa joulu. Pikkuisen sanomana joulu onkin se maailman kaunein sana. J on suloisen pehmeä ja o sekä u sellaiset ihanan liukuvat ja herttaiset. Niitä seuraa  sitten ehkä maailman suloisimmasti kaartunut L ja sana päättyy pakkaslumenpehmoiseen U kirjaimeen. Täydellinen joulu siis.

Uusien sanojen ja muidenkin mukavien asioiden lomassa on viime aikoina kuitenkin hiipinyt mukaan väsymys. Sellainen kaiken kattava, paksu ja peittomainen. Sellainen, jonka alla ei nyt vain jaksa tehdä kaikkea sitä, minkä alun perin kuvitteli. Kai tämä on sitäkin, että loppuvuodesta alkaa kuormittumista olla meillä kaikilla. Äitinä sitä  ottaa paljon vastaan, mutta aina ei ole paikkaa, mihin kaataa asioita omasta mielestään. Viimeksi juuri loppupalaverissa puhuttiin siitä, kuinka mahtavaa on, että äitini on täällä meidän kanssamme ja on isosti mukana arjessamme. Se auttaa jaksamaan.

Nyt pitäisi hiljentää. Nukkua pitkästä aikaa kokonainen yö ja leipoa, vaikka jotain mukavaa eikä vain aina sitä joka päiväistä leipää. Varmaan näihin ajatuksiin vaikuttaa sekin, että viime yö oli tavallistakin rikkonaisempi enkä kolmen jälkeen vain saanut enää nukutuksi. En vaikka yritin tyhjentää pään vilisevistä ajatuksista. Nuo ajatukset kuitenkin jatkoivat mellastamistaan ja pitivät silmäni auki yhtä hyvin kuin silmiin laitetut tikut. Kun ei tule uni, niin ei tule.

Lopulta pikkuinenkin heräsi ja eipä siinä paljon auttanut hyssyttelyt ja kertomukset siitä, että on yö, kun äiti kerta on pystyssä jo ja valoakin kajastaa toisesta huoneesta. Aamuhan se silloin ja pitää saada ruokaa. Pitkä aamuimetyshän siitä tuli.  Sain lepuuttaa jalkojani ja pikkuinen söi, nuokkui ja pysyi hiljaa, jotta muu talo sai vielä jatkaa uniaan.

Aamuyön tunnit ovat jotenkin taianomaisia. Niissä on aivan oma viehätyksensä eikä aina edes haittaa, vaikka uni ei tulisikaan. Ja joskus, kun oikein hyvin käy alkaa päässä elää uusi alku, uusi tarina ja hetkessä tuntematon maailma herää henkiin, kun kynä laskeutuu paperille ja hiljaiset tunnit täyttyvät täydellisellä taialla –  lyijykynän lumoavalla rahinalla.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.