Puhe- ja äänihäiriöiden polilla

Tämä viikko on mennyt isoksi osaksi Helsingissä puhe- ja äänihäiriöiden poliklinikalla. Viime viikon yksittäinen käynti nimittäin poiki lisäkäyntejä ja onneksemme saimme peruutusaikoja tälle viikolle.

Viikon aikana olemme tavanneet foniatrin, puheterapeutin sekä lääkärin ja loppusaldo viikosta on se, että edessä olisi Kela-paperien täyttäminen, sillä nyt pitäisi hakea alle 16-vuotiaan vammaistukea sekä Kelan myöntämää kuntoutusta puheterapian muodossa. Puheterapiaa kun tarvitaan enemmän, kuin mitä kunta sitä pystyy tarjoamaan. Ikävä tulee kyllä kunnan mahtavaa puheterapeuttia, joka on ollut iso tuki jo reilun vuoden ajan.

Lisäksi edessä on erilaisia tutkimuksia kunnan puolella. Lääkäri puhui neurologisista tutkimuksista, lastenlääkärin konsultoimisesta ja sen sellaisesta. Päässä on niin paljon juttuja, että tuntuu, ettei sinne juuri nyt mahdu oikein mitään muuta.  Käynti, joka alkoi puhepuolen asioilla, kasvoi suuremmaksi ja nyt siihen pitää hetken aikaa totutella.

Vaikka eiväthän nämä sinänsä mitään yllätyksiä olleet. Kyllä me olemme nähneet, kuinka poika kuulee pienimmätkin äänet, huomioi ne, keskittyy niihin eikä käsillä olevaan asiaan. Kuulemme, kuinka poika ilmoittaa epämukavasta hajusta sitkeästi monta kertaa peräkkäin ja varsinainen tekeminen unohtuu siinä sivussa ja kuinka vääränlaiset  ruuan koostumukset ja maut saavat ruuan jäämään lautaselle ja sen, kuinka vaatteet lentävät kotona kaaressa pois päältä ja talossa juoksentelee hetken perästä lapsi pelkkä vaippa yllään. Onnellinen olen siitä, että kylässä, neuvolassa ja sen sellaisessa vaatteet nykyisin pysyvät päällä kohtuu hyvin, mutta ihan helppoa se ei alkuun ollut.  Kotona pitää sitten saada löysätä ja olla niin kuin hyvältä tuntuu – vaikka se tarkoittaisi sitä, että juoksentelee sitten vaikka pelkkä vaippa yllään.

Täytyy sanoa, että kuljettu reitti on kovin erilainen, kuin mitä se toisen lapseni aikana oli, jolloin koko hoitoretki aloitettiin neurologian polilta. Lähestymistapa on aivan erilainen, vaikka päädytäänkin kovin samankaltaisiin tukimuotoihin – eroavaisuuksiakin toki on.

Nyt meillä on kädessämme kommunikaatiokansio, jota olisi tarkoitus oppia käyttämään ja jota lähipiirinkin olisi hyvä oppia käyttämään, jotta lapsi tulee ymmärretyksi ja lähipiirikin varmasti tule ymmärretyksi. Kommunikaatiokansio myös selventää tapahtumia lapselle, kun puheen tueksi tulevat kuvat ja meidän tapauksessamme myös tukiviittomat, joita lapsi itsekin aika usein käyttää.

Ajatukset päässä ovat kovin sikin sokin, sillä uutta tietoa ja tehtävää on tullut kahmalo kaupalla ja nyt se kaikki pitäisi saada järjestykseen ja käyttöön.

Pääsiäislomalla kaikki liikenevä aika taitaakin kulua kansion parissa ja sen sisältöä opetellessa. Nyt tuntuu vielä siltä, että kädessä on tolkuton määrä kuvia ja sivuja ja oikein mitään ei löydä kovinkaan nopeasti. Ei ihme, sillä jokaisella aukeamalla on 40 kuvaa ja sivuja kansiossa on tällä hetkellä jo 176. Ne on kyllä jaettu näppärästi aiheiden mukaan, mutta lauseen muodostaminen ei silti ole vielä nopeaa eikä taapero jaksa kauaa lausetta odotella. Pitää siis hakea tarvittavat kuvat lausetta varten etukäteen, jotta homma sujuu.

Viikko oli raskas pienelle ja niin se oli meille vanhemmillekin. Koko ajan piti olla tuntosarvet pystyssä. Kuunnella, muistaa, kertoa, havainnoida ja oppia. Ja lyhyessä ajassa saimme ison tietomäärän ja tehtävää.

Nukkumattia ei iltaisin joutunut kauaa odottelemaan.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.