Koululiikunnan varjossa

Vahvin muistoni koululiikunnasta on opettaja, joka jaksoi aina löytää vikaa siitä, mitä tein.

Vihasin jumppatunteja, sillä minun oli hirveän vaikea toistaa liikesarjoja opettajan perässä enkä ollut edes mitenkään erityisen notkeaa sorttia tai ainakaan en saanut yhtään spagaattia tehdyksi, mutta silta sen sijaan sujui kuin tyhjää vain.

Muistan, kuinka minulle sanottiin, että teen liikkeen taas väärin ja etten yritä  tarpeeksi. Tai että taas olen jäljessä. Erityisen hyvin muistan, kuinka sanottiin ”katsokaa  nyt kaikki, miten tätä liikettä ei pidä tehdä.  Ja kaikki katsoivat. Olisin halunnut vajota maan alle. En yksinkertaisesti hahmottanut kaikkia opettajan näyttämiä liikkeitä, vaikka kuinka yritin.

Koululiikunnan jättämä varjo on ollut mukana pitkään.

Sulkapallosta ja uinnista olen aina pitänyt, mutta ne eivät valitettavasti koululiikuntaan kuuluneet. No, koulun kanssa toki kävimme muutaman kerran vuodessa uimassa ja sulkapalloa pääsin yhden kerran pelaamaan erään opettajani kanssa. Erilaiset pelit olivat ihan mukavia ja pidin niistä paljonkin, mutta koulukiusattuna tulin lähes poikkeuksetta valituksi joukkueeseen viimeisten joukossa eli varjo oli aina mukana muuten mukavissa joukkuepeleissä.

Koululiikunnasta jäi vuosikausiksi kammo. Aikuisiällä en varsinaista liikuntaa sitten tullutkaan harrastaneeksi etenkään sen jälkeen, kun lasten myötä katosi aika, jonka olin ennen käyttänyt sulkapalloon tai uintiin. Erilaisten elämänvaiheiden myötä hävisi myös pelikaveri. Hyötyliikunta se sijaan on ollut aina iso osa arkea jo ihan puutarhankin vuoksi.

Tänä syksynä päätin kuitenkin ryhdistäytyä, voittaa pelkoni ja astua niin pahasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ettei ole tosikaan.

Niinpä minä elokuussa selailin erilaisia vaihtoehtoja. Tiesin, että jalkani tulisivat asettamaan omat rajoitteensa ja osasin jo ihan suosiolla rajata pois erilaiset tehoversiot monestakin eri liikuntaharrastuksesta. Jäljelle jäi kourallinen vaihtoehtoja ja sitten äkkiä silmieni edessä oli jotain, joka sopi minulle paremmin kuin hyvin ja melkein siltä istumalta tulin varanneeksi paikan Itämaisen tanssin kurssille, jonka ”mainospuheessa” luvattiin tanssin olevan  ”erittäin terveellistä, pehmeää ja nivelystävällistä liikuntaa, joka sopii kaikille. Se antaa lisää energiaa ja hyvän verenkierron”. Keskustelu opettajanin kanssa vakuutti, joten sinnehän sitä sitten mentiin.

Nyt takana on jo muutama kerta naurun täyteistä harjoittelua ja vaikka tiedänkin, ettei minusta koskaan mitään mestaritanssijaa tule (eikä tosin tarvitsekaan), niin nautin jokaisesta hetkestä, vaikka edelleen taistelen itseni kanssa pysyäkseni opettajan tahdissa. Lukihäiriöni haittaa jo pelkästään oikean ja vasemman hahmottamista, mutta en anna sen häiritä.

Itse asiassa en anna minkään häiritä. Opettaja tietää rajoitteeni. Hän lohdutti minua ja sanoi, ettei se haittaa. Minä opin omaa tahtiani, omalla tavallani. Saan nauttia ymmärtävästä oppimisympäristöstä, joka antaa eväät voittaa itsensä ja saada kokemus, jota en koskaan uskonut saavani. Ja ennen kaikkea sain liikuntaharrastuksen.

Voin jo nähdä, kuinka koululiikunnan kasvattama tumma pilvi lipuu hyvää vauhtia pois.

Kuvat: © Luomulaakson Maria

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.