Happinaamari ensin itselle – mahdoton tehtävä

Jokunen viikko takaperin Erityisvanhemman korjaussarja-blogi kirjoitti stressistä ja happinaamareista. Jätin tekstin lukematta. Tiesin, että se osui liian lähelle.

Stressitesti

Oulussa, moniammatillisen yksilökuntoutusviikon tiistaina täytimme stressitestiä ja siitä se kaikki alkoi. Kyyneleet vyöryivät eikä niitä pystynyt mitenkään pidättelemään. Täyttämäni paperi oli karua luettavaa. Siinä olin minä, parhaimmillani ja huonoimmillani. Saattaa olla, ettei kukaan muu ryhmästämme täyttänyt sitä ihan niin tosissaan kuin minä, mutta kun homma oli kerta annettu tehtäväksi, niin pitihän se tehdä. Huolella.

Kyyneleet silmissäni mietin, etten mitenkään voisi stressitestiäni referoida toisille ryhmäläisille ja hetken päästä oltiinkin sitten jo tilanteessa, jossa olin yhden ohjaajan kanssa matkalla toiseen tilaan juttelemaan.

Siinä kyynelien lomassa, kloorin hajun leijaillessa kylpylän puolelta, itkeä tyrskin kahta kauheammin. Sain levitetyksi täyttämäni paperin pöydälle ja asia alkoi pikku hiljaa selvitä. Oma aika. Oma jaksaminen. Nuo maagiset sanat, jotka kuulee aina mainittavan ja kyllä ne omassakin päässäni ovat käyneet. Olenhan minä jo hyvän tovin tiennyt käyväni varavirralla.  Suorittanut päivän. Huokaissut, kun se vihdoin on ohi. Taas selvittiin.

Omaa aikaa

Oma aika. Mitä se oikeastaan on? Onko se sitä, että voi käydä vessassa ilman, että joku hakkaa ovea, jos sen on erehdyksessä sulkenut vaiko sitä, että voi lukea puolen tunnin ajan kirjaa? Vai peräti kaksi tuntia? Vai onko se sitä, että voi olla päivän poissa kotoa ilman, että puhelin soisi koko ajan? Ja mikä on riittävä määrää omaa aikaa? Näihin lienee yhtä monta vastausta kuin on ihmisiäkin, mutta selvää lienee kaikille, että omaa aikaa tarvitsee meistä jokainen. Erityislapsiarjessa se vain helposti unohtuu ja sille on äärettömän vaikeaa löytää tilaa — siitä syystä jokunen vuosi sitten aloittamani itämainen tanssi ja joogakin jäivät. Toimintaterapia, puheterapia, lääkärikäynnit ja tutkimukset ajoivat oman aikani yli. Oma aika oli asia, josta pystyi joustamaan, kun muusta ei enää voinut. Vuorokaudessa ei ole kuin 24 tuntia, vaikka kuinka toivoisi muutamaa lisätuntia.

Voisi toki ajatella, että blogini on omaa aikaa, mutta onko se? No, tavallaan on ja tavallaan ei. Blogitekstini syntyvät nykyisin pääosin silloin, kun pikkuinen on nukahtanut enkä voi poistua huoneesta, koska kevyesti nukkuva pikkukaveri herää melkein välittömästi. Uni on hänellä kevyttä, herkästi häiriintyvää ja monta muutakin mutkaa siinä on. Kirjoitan postaushahmotelmia kännykälläni himmeässä valossa, hipihiljaa, valmiina rauhoittamaan hätäisenä heränneen lapseni. Koska kirjoittaminen on minulle henki ja elämä ja viimeisten vuosien aikana se ainoa pala omaa mennyttä elämää ja nykyisen elämän henkireikä, yritän välillä kirjoittaa myös silloin, kun kaikki ovat kotona. Silloin kirjoittaminen keskeytyy aina viiden tai viimeistään kymmenen minuutin välein. Se on hermoja raastavaa. Ruuanlaittaminen on sekin samanlaista poukkoilua. Keskeytyksen jälkeen on vaikea muistaa, missä vaiheessa olin. Aivot ovat ylikierroksilla, jatkuvassa hälytystilassa ja valmiina säntäämään ja sammuttamaan alkava tai jo roihahtanut tulipalo. Ja se tuntuu ja näkyy. Korkea verenpaine, unettomuus, ainainen väsymys, kireällä olevat hermot. Pää kuin tuulenpesä.

Omaishoidon vapaat – ne palavat hetkessä ihan arjen juokseviin juttuihin eikä niitä siksi voi oikein kutsua omaksi ajaksi. No, olimmehan me mieheni kanssa kaksi yötä poissa tammikuussa. Ei ehkä ihan omaa aikaa, mutta yhteistä. Tärkeää sekin. Puhelimeni tosin soi kymmenen tai viimeistään 40 minuutin välein. Puhelu oli aina lyhyt, mutta keskeytti enkä oikein koskaan päässyt irti arjesta. Tilanne oli ja on yhä sellainen, ettei soittamista oikein voi kieltääkään. Jo tällainen irtiotto ja arjen rikkominen oli iso asia. Puhelut tuiki tärkeitä, tasoittavia ja helpottavia. Ja äiti joustaa, venyy ja yhä vain venyy.

Entä kun ei enää jaksa venyä

Tuo tiistaipäivä pysyy varmaan kauan mielessäni. Se oli minun katkeamispisteeni. Tuntuu, että tuona hetkenä ihan mikä pieni asia vain olisi saanut saman aikaan. Mieleeni vyöryi se, mitä kaipasin. Oma aika — siis sellainen, jolloin en huolehdi kenestäkään muusta kuin itsestäni.  Aika, jolloin kuuntelen vain itseäni ja teen sitä, mitä haluan. Tajusin, että siitä on kymmenen vuotta, kun olen viimeksi saanut kulkea kamerani kanssa. Ottaa kuvia, kuunnella sulkijan ihanan pehmeän napsahtavaa ääntä. Sitä kaipasin. Kaipasin tuulta, hengittämistä — itseäni. Ja samalla tunsin hukkuvani pimeään pohjattomaan suohon.

Happinaamari ensin itselle — mahdoton tehtävä

Tuosta aamusta alkoi jonkinlainen ketjureaktio, jonka tuloksia edelleen sovitellaan arkeen, mutta sillä hetkellä merkittävin seikka oli se, että minulle järjestettiin kurssin aikana omaa aikaa. Niinpä minä kävelin keskiviikkona kokonaista kaksi ja puoli tuntia pitkin Nallikarin lumisia rantoja lumen rasahdellessa kenkieni alla.

Kamerani tallensi melkein kaiken näkemäni tuona pilvisen sumuisena päivänä, jolloin meren jää oli raidallinen. Tunsin, kuinka tuuli nipisteli poskiani ja tuoksui jäiseltä suolavedeltä sekä ripaukselta kevättä. Kameran suljin lauloi, lauloi kauniimmin kuin koskaan ennen ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin olevani hengissä.

Hengissä omana itsenäni. En kenenkään jatkeena. En ketään varten.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.