Arki,  Sairaala

Elämä yllättää

Perjantai-iltana nukkumaan mennessäni en vielä tiennyt, että viikonlopun suunnitelmat tulisivat muuttumaan. En tiennyt, että lauantain aamuyön tunteina heräisin mieheni tuskaisiin valituksiin ja joutuisin tilaamaan ambulanssin.  Niin siinä kuitenkin kävi.

Tässä postauksessa ei ole yhtään kuvaa. Kuvia ei ole. Muistikuvia silti sitäkin enemmän. Välähdyksiä sieltä täältä. Pelkoa ja huolta, mutta myös toivoa ja helpotusta.

Muistan, kuinka tuskainen mieheni oli ja kuinka kylmä hänen ihonsa. Muistan, kuinka kauan ambulanssin tuloon meni. Muistan, kuinka soitin hätäkeskukseen uudelleen, koska mieheni tila paheni ja kuinka hätäkeskus kertoi, ettei puhelinta saa sulkea ennen kuin he antavat luvan.

Muistan oman hätäni, jonka suljin visusti sisääni, jotta toimintakykyni säilyisi ja pystyisin tekemään ja punnitsemaan päätöksiäni sekä huolehtimaan asioiden sujumisesta.

Muistan oman kuvajaiseni ambulanssin ikkunassa, seistessäni pimeällä pihamaalla ensihoitajien tehdessä työtään. Punaiset kumisaappaani jäisellä pihatiellä.  Kyyneleet, jotka pyrkivät esiin ja valuivat lopulta poskilleni. En tuntenut niitä, mutta näin ne kuvajaisestani.

Muistan ambulanssin valot, kun auto lähti ajamaan kohti sairaalaa minun jäädessäni seisomaan pimeyden ympäröimänä tihkusateiselle pihamaalle. Tajusin olevani hyvin kylmissäni, sillä  kumisaappaideni lisäksi minulla oli ylläni vain lyhythihainen, ohut yöpaitani.

En voinut lähteä ambulanssilla mieheni mukaan, koska lapsille olisi ollut liian rankkaa herätä aamuun, jossa isi ja äiti olisivat molemmat poissa. Toki talossa olisi yhä ollut turvallinen aikuinen – mummi – mutta silti katsoin paremmaksi tehdä niin kuin tein.

Oli tuskastuttavaa odottaa, että sairaalassa saatiin tutkimukset loppuun tai edes siihen vaiheeseen, että  saisimme kotona jotain tietoa tilanteesta.  Kärsivällisyys oli koetuksella, kun sairaalasta langan päähän sain vain vastaajan, joka kehotti reilun puolen tunnin ajan soittamaan uudelleen, koska heillä oli ruuhkaa. Onneksi sai sentään soittaa aina uudelleen ja uudelleen. Oli jotain tekemistä sekin. Joskus pienet, yksitoikkoiset asiat tekevät tilanteesta siedettävämmän.

Meillä oli onnea matkassa ja lopulta massiiviinen kipu ei ollut mikään maailmanloppu vaan varsin yksinkertainen asia. Silti äärimäisen kivulias potilaalle ja huolestuttava omaisille – etenkin, kun ensin piti lähteä sulkemaan pois rankempia vaihtoehtoja – sellaisia, jotka ovat henkeä uhkaavia.

Hetki, jolloin pääsimme hakemaan mieheni kotiin, tuntui sanoin kuvaamattomalta.

Illalla painoin pääni hänen rintaansa ihan niin kuin niin monena muunakin iltana. Suljin silmäni ja kuuntelin hänen sydämensä tuttua, rauhoittavaa sykettä.

Mitä olisinkaan tehnyt, jos en sitä enää koskaan olisi kuullut?


click tracking



Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.


8 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.