Kapuloita jaksamisen rattaissa

Joskus omaa arkeaan on vaikea uskoa todeksi.

Kirjoittaessani ystävilleni arkemme kuulumisia mietin välillä väkisinkin, kuinka kukaan voi uskoa niitä todeksi.

Viimeinen puoli vuotta on ollut perheessämme kuin surkeimman B-luokan elokuvan käsikirjoitus. Siis sellainen, jossa päähenkilöille sattuu kaikkea ja koko ajan. Toinen toistaan uskomattomampia tapahtumia kerta toisensa perään ja katsoja ihmettelee, mitä käsikirjoittaja on oikein ajatellut tunkiessaan jokaisen tietämänsä kliseisen juonenkäänteen samaan puoleentoista tuntiin. Viimeisten minuuttien kohdalla katsoja vielä tuhahtaa, ettei tuollaista voisi koskaan oikeasti tapahtua.

Tähän täytynee vain todeta, että kyllä voi.

Syksyymme on mahtunut niin pieniä kuin isompiakin murheita ja se haaveilemamme tasainen arki on loistanut poissaolollaan vähintään yhtä kirkkaasti kuin öinen tähtitaivas.

Haaveita normiarjesta

Välillä katsoessani televisiosarjaa, jossa on lapsiperhe, huomaan miettiväni kuinka erilainen perhe on kuin omamme. Toki televisio on aina televisio ja tarjoaa tietynlaista mielikuvaa, mutta jostain, väsyneiden harmaiden aivosolujeni sokkeloista saan kaivetuksi muistoja jouluista, jotka sujuvat eri tavalla kuin nykyiset, muistoja joka perjantaisista yhteisistä mezepöytähetkistä, jotka olivat meille kaikille niin tärkeitä, mutta joista ei ole enää jäljellä kuin rippeet, koska kaikki ovat perjantaina jo niin kuormittuneita, ettei kukaan jaksa ruokapöytää, jossa aistiärsykkeet sinkoilevat puolelta toiselle. Silmieni edessä vilisee muistoja yhteisistä retkistä, arjen yhdessäolosta, kyläilyistä ja kaikesta siitä, mikä kuuluu siihen tavalliseen perhearkeen.

Sitten tulee itku, koska kaikkea tuota on niin äärettömän ikävä.

Viimeiseen puoleen vuoteen on meillä mahtunut lukuisia terapiakäyntejä ja hoitopalavereita. Päivät ovat vieneet mennessään. Nukkumispulmat, unettomuus, nepsy-arki, leikkaukset, soitto yks yks kakkoseen, ambulanssi, suunnitellut ja suunnittelemattomat sairaalareissut ja se kuuluisaakin kuuluisampi oma jaksaminen, jota on räpiköiden yritetty työntää arkeen mukaan aina maaliskuusta lähtien.

Oma jaksaminen muistutteli taas syksyllä itsestään ja päädyin marraskuussa päivystykseen rintakipujen vuoksi. Epäilin niitä jo alkuunsa stressin aiheuttamiksi, mutta koska itsensä diagnosointi ei ole kovinkaan järkevää, suuntasin päivystykseen kuullakseni, että stressiä pitäisi välttää. Sitten nauroimme molemmat — lääkäri ja minä — koska me molemmat tajusimme, kuinka mahdoton ajatus oikeasti oli. Nepsy-arki, omaishoitajuus ja stressin välttäminen eivät sovi samaan lauseeseen sitten millään. Mutta nauru, se sopii aina. Silloinkin, kun tilanne on lähestulkoon utopistinen.

Toisella lääkärikäynnillä tartuttiin nukkumattomuuteeni, sillä parin kolmen tunnin yöunilla ei kukaan jaksa ja risaisilla öillä olen sinnitellyt jo useamman vuoden. Nyt on aika saada taas uni haltuun, vaikka sitten apukeinoin. Matka unten maille on vielä vaiheessa ja tie pitkä, mutta pikku hiljaa opin toivottavasti taas nukkumaan.

Kapuloita jaksamisen rattaissa

Oman unettomuuteni keskellä elin vielä mieheni kaksi sairaalaepisodia – ensimmäisen lokakuussa ja toisen nyt marraskuussa. Viimeisin mullisti arkeamme ihan totaalisesti, kun eräänä sunnuntai-iltana soitin rintakipuja potevalle miehelleni ambulanssin.

Ambulanssimiesten täyttäessä laitteineen olohuoneemme, tuntui arki luisuvan jonnekin kauas eikä sinä yönä meistä kukaan mennyt kovinkaan aikaisin nukkumaan vaan iltayö pelattiin sängyllä lautapeliä ja odoteltiin uutisia sairaalasta. Lopulta Nukkumattikin saapui, mutta viipyi kovin lyhyen aikaa.

Tuon ikuisuudelta tuntuneen, ahdistavan viikon aikana saimme huomata, että vaikka turvaverkkomme on äärimmäisen pieni, lähes olematon, on lähellämme yllättäen ihmisiä, jotka olivat valmiita auttamaan meitä. Siis sellaisia, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä, tarjosivat apua ja todella olivat valmiita auttamaan eivätkä vain puhuneet lämpimikseen. Tuntuu hyvältä tietää, että on olemassa ihmisiä, joiden puoleen voi kääntyä, jos apua todella tarvitsee. Se, ettei olekaan yksin, on iso asia.

Rankan arjen kuohuissa on hyvä muistaa, että kaiken toivottomuuden keskellä on aina toivoa. Koskaan ei voi tietää, minkä nurkan takaa pilkistää auringon ensisäde ja aina on olemassa asioita, joiden vuoksi hymyillä ja uskoa tulevaisuuteen.

Koskaan ei ole niin synkkää kuin synkimmällä hetkellä tulee kuvitelleeksi.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.