Aika levittää siivet

Viimeinen viikko KELAn myöntämää harkinnanvaraista kuntoutusta on nyt takana. Moniammatillinen yksilövalmennus laittoi koko perheen töihin — ajattelemaan ja oppimaan.

Kuntoutus antoi paljon ja mieli onkin nyt haikea, kun enää ei ole minne palata jonkun kuukauden päästä. Kolmen viikon rupeama, viikon jaksoissa meni nopeasti ja tarjosi mielettömän määrän tietoa, tukea sekä uskoa omiin kykyihin.

Sillä, että joku kuuntelee, uskoo, auttaa ja ymmärtää, on ihmeitä tekevät voima.

Meren rannan muistoja

Syksyisenä marraskuun päivänä aloittamamme matka Oulussa alkoi sulkeutua kevääseen heräävällä rannalla. Syksyn kirpeä tuoksu oli vaihtunut kevään leppeään tuuleen ja sulaneen meren keväiseen lauluun.

Alkuviikon aurinkoisena aamuna pujahdin ennen kurssin alkua pienimmäiseni kanssa rannalle. Lempipaikkaani laiturille, jota kauniit veden hiomat kivet ympäröivät ja jonne valo rakensi aina uudenlaisen maiseman.

Katselimme yhdessä meren paljastamille hiekkasärkille hajoavia pieniä aaltoja. Näytti siltä, kuin ne olisivat taittuneet kasaan, osuessaan esteeseen ja viikkautuivat kauniisti ihan siinä silmiemme edessä.

Tuona aamuna sain nuorinmaisestamme suloisimman kuvasarjan ikinä. Tiesin sen jo kuvatessani, sillä jotenkin tuona aamuna asiat vain menivät niin sujuvasti. Lapsi, joka ei tavallisesti valokuvissa viihtynyt ja joka koki kuvissa olemisen hyvin vaikeaksi, viihtyi kameran sulkimen rapsahdellessa lukuisia kertoja. Ja kävipä vielä niinkin, että kuvasarjan lopuksi kapsahti pikkuinen syliini ja kuiskasi hiljaa korvaani: ”Rakastan sinua”.

Tuona aamuna koimme uuden, erilaisen yhteyden. Jaoimme aamun hiljaisen hetken ja samalla pikkuiseni opetteli kuvaamaan kamerallani, jota hädin tuskin jaksoi kannatella. Näin, kuinka pieni siemen hänen sisällään lähti itämään ja innostus saada oma kamera yhteisille kuvausreissuille alkoi kasvaa. Kukapa tietää — ehkäpä me kesän mittaan pääsemme yhdessä kameran kera samoilemaan lähimetsissä.

Päivä rannalla

Alkuviikosta oli Nallikarin aallonmurtajalla nähty kuutti. Itsekin sen toivoin näkeväni, mutta siinä vaiheessa, kun pääsin rannalle kulkemaan, oli kuutti jo ehtinyt kadota. Olen kuitenkin iloinen, että lapset sen ehtivät ryhmänsä mukana nähdä.

Viimeinen viikko oli minulle erilaisin kaikista, sillä aktiivisesti etsin hetkiä, jolloin voisin pujahtaa ulos kamerani kera ja kuvata heräävää kevättä ja rakastamaani merta — hengittää hetken omaa rauhaa.

Viikolla kaksi olin oppinut, että oma aika ei ollut jotain, jonka voisi unohtaa vaan jotain, joka pitäisi aktiivisesti muistaa nepsy-arjessa, vaikka omat tarpeet oli arjen keskellä niin helppo sivuuttaa ja unohtaa. Siirtää myöhemmäksi odottamaan parempaa hetkeä, jota ei yleensä koskaan tullut. (Voit halutessasi lukea tästä postauksesta Happinaamari ensin itselle — mahdoton tehtävä)

Aika levittää siivet

Viikon viimeisenä aamuna heräsin aikaisin, sillä aamuyöstä ei enää uni tullut, vaikka väsyttikin. Mielessäni pyöri iltapäivän kotiinlähtö, mutta myös se, että en ollut minään aamuna jaksanut herätä riittävän aikaisin katsomaan päivän valkenemista rannassa.

Niinpä aamun hiljaisina tunteina nousin ylös, peseydyin, puin ja hiivin hiiren hiljaa ulos huoneestamme kohti aamuun heräävää meren rantaa. Istuin laiturilla ensin ihan vain hiljaa kamera sylissäni, kuunnellen luonnon heräämistä. Lokkien kirkunaa, laineiden liplatusta ja hiljaista tuulenvirettä, jonka vain aamun tunteina voi kokea.

Nallikarin taivas ja meri olivat jälleen erilaiset. Väri tuntui muuttuvan jokaisena tuntina. Aamu oli kuitenkin yksi parhaista hetkistä kokea luonto ja meri.

Sain istua pari tuntia ihan yksin vain ajatukset seuranani. Luonto ympärilläni tuoksui hennosti keväältä öisen meren antaessa tilaa aamulle. Lähelläni uiskennellut tukkasotka nousi siivilleen ja kohosi yhä ylemmäs. Se lensi kevyesti kohti uutta päivää. Tuohon uuteen päivään piti minunkin nyt astua.

Oli aika levittää siivet ja lentää. Ottaa käyttöön kaikki kolmen viikon aikana opittu ja uskaltaa luottaa omaan itseensä, omaan osaamiseensa ja antaa arjen kantaa.

---

❤  Lämmin kiitos Medifamilia Oulun upealle tiimille. ❤  Emme koskaan unohda teitä. ❤ 

---

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.