Top secret pesäpäivä

Koulu on pyörinyt nyt reilun kolmisen viikkoa. Sen huomaa. Viime viikolla oli ensimmäinen ”pesäpäivä”,  sillä kuormittuminen alkoi paistaa läpi heti, kun poika astui ovesta sisään koulupäivän jälkeen. Asiaa ei auta se, että koululla on meneillään remontti. Kilkettä ja kolketta siis riittää sen tavallisen koulumelun lisäksi.

Uuden opettajan kanssa olen jo istunut puhelimessa ja hän vaikuttaa mukavalta. Oppimissuunnitelmaakin viilataan myöhemmin tässä kuussa. Saadaan asiat pyörähtämään taas eteenpäin ja olen äärimmäisen iloinen siitä, että melkein kaikki tiedot ovat tänä syksynä siirtyneet eteenpäin eikä tapahtunut niin kuin viimeksi ja poika joutunut olemaan ilman tehostettua tukea. Toisaalta sitä osaa nyt itsekin olla valppaampi ja kysyä ja varmistaa, että asiat ovat todella niin kuin pitää. Mokia sattuu vaikkei saisi – opettajillekin. Harva meistä on täydellinen.

Välillä mietin sitäkin, että nykyiset salassapitosäädökset lasten diagnoosien ja paperien suhteen ovat niin tiukat, että ei ole ihme, jos tieto ei kulje niin kuin toivoisi ja olisi lapselle parasta.

Systeemi on varmasti rakennettu hyvää silmällä pitäen, mutta valitettavasti systeemi vaikeuttaa asioiden hoitoa ja lasta koskevat tiedot eivät liiku ja siirry oikeille ihmisille kovinkaan jouhevasti. Kyllä sijaitsetkin, etenkin vähänkään pidempiaikaiset, tarvitsevat tiedon erityistarpeisesta lapsesta tai muusta lasta koulupäivän aikana koskettavasta asiasta.

Sitäkin olen miettinyt ovatko erityistarpeet sitten sellaisia asioita, jotka pitää todella pitää noin visusti salassa? Itsestäni tuntuu aina siltä, että niiden nimenomaan pitäisi olla asioita, joista jokaisen lapsen kanssa tekemisissä olevan aikuisen pitäisi tietää, koska tuo tieto on sekä lapsen että aikuisen parhaaksi. En käsitä, kuinka voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla, jos puuttuu tietoa?

Vuosien varrella olen myös oppinut, että toisille lasten erityistarpeet ovat ainakin jollain asteella hävettäviä asioita eikä niistä sovi puhua. Ne pitäisi vain lakaista maton alle ja olla kuin niitä ei olisikaan. Tänäkin syksynä olen tähän seikkaan saanut törmätä enkä edelleenkään voi sitä käsittää. Ei ole lapsen etu vaieta asiasta.

Kyseisellä tavalla ajattelevan ihmisen mielipiteiden myötä olen myös oppinut, että nykyinen salassapito on hänestä erinomainen, sillä silloin asiat eivät ole turhan monen tiedossa eivätkä leviäkään ilman huoltajien suostumusta ja lapsi on siten ”normaalimpi” kaikkien silmissä.

Minusta erityistarpeet ovat asioita siinä missä muutkin ja niistä pitää ja saa puhua. Niistä pitää puhua niin paljon, että niistä tulee ihan tavallista arkea ja siten ihan tavallisia asioita. Puhumattomuus kasvattaa peikkoja.

Minusta nykyisessä systeemissä olisi vielä paranneltavaa. Kyllä tiedon pitäisi siirtyä helpommin sitä tarvitseville. Se olisi mielestäni myös opettajien etu. Asiassa lienee monta puolta.

Itse olemme törmänneet niin usein nykyiseen kankeaan systeemin, että toivoisin kovasti asioiden muuttuvan helpommaksi. Olisi myös mukavaa, jos kaikki ei olisi aina niin Top Secret. On hienoa, että kaikkia asioita ei levitellä miten sattuu, mutta vähempikin agenttimeininki voisi olla riittävää.

Harva systeemi – jos mikään – on kuitenkaan täydellinen.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.