Pavel Stránský – Auschwitzin selviytyjä

Esiintyykö antisemitismiä yhä? Minulla oli tapana sanoa työtovereilleni: ”Kun maailmassa tapahtuu jotain kauheaa syyttäkää siitä juutalaisia tai polkupyöräilijöitä.” Kun ystäväni ihmetellen kysyvät: ”Pavel, miksi ihmeessä polkupyöräilijöitä?” minä sanon heille: ”Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt kysyä miksi juutalaisia?”

– Pavel Stránský –

Eilen historia heräsi eloon. Eilen toinen maailmansota sai kasvot selvemmin kuin koskaan ennen. Eilen Pavel Stránskýn tarina heräsi eloon taas uusille ihmisille – myös minulle.

Pavel Stránský on 87-vuotias Tsekin juutalainen, joka selvisi hengissä Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä. Hän painoi vapautuessaan 36 kiloa. Käsivarressaan hänellä on ihoon tatuoitu numero. Numero oli helpompi tappaa kuin ihminen, jolla on nimi. Numero, ei ole mitään.

Vuonna 1941 Stránský kuljetettiin Theresienstadtiin. 1943 hänet, hänen vaimonsa Vera ja tämän äiti siirrettiin junalla Auschwitziin. Matka kesti 2 yötä ja yhden päivän. Matkalla ei saanut vettä tai mitään syötävää. Oli selvittävä sillä, mitä mukana oli, jos oli mitään. Vaunut ahdettiin täyteen ja monia kuoli matkalla. Iso osa Auschwitziin saapuvista marssitettiin suoraan kaasukammioihin. Uusille tulokkaille kuiskailtiinkin heti laiturilla: ”Katsokaa ylös.” Tulijat näkivät piipuista nousevan savun. ”Uuni on ainoa tie ulos Auschwitzista”. Uudet tulokkaat eivät vielä tuolloin ymmärtäneet asian oikeaa laitaa.

Pavel pääsi onnekseen leirin lasten opettajaksi ja sanoikin, että tuo on iso syy siihen, miksi hän selvisi hengissä. He eivät saaneet varsinaisesti opettaa lapsille mitään, mutta heillä oli lupa kertoa lapsille tarinoita ja monesti tarinoiden loppua muunneltiin, jotta niihin saatiin onnellinen ja toivorikas loppu. Lapset tekivät myös esityksiä, joita natsit tulivat seuraamaan ja taputtivat mainioille näytöksille. Myös pahamainen tohtori Mengele oli noiden miesten joukossa.

Tohtori Mengele teki kokeita ihmisillä. Hän halusi kokeilla mm. sitä voiko ihmisten silmien väriä vaihtaa. Kokeet olivat epäinhimillisiä ja aiheuttivat paljon tuskaa ja kuolemaa. Erityisesti kaksoset saivat kokea kovia. Stránský kertoi myös kahdesta äidistä, jotka saapuivat raskaana tuhoamisleirille. Mengele halusi selvittää kauanko vastasyntyneet selviäisivät hengissä, jos heitä ei ruoki. Äidit tappoivat lapsensa mieluummin kuin antoivat ne natsien käsiin nääntymään nälkään. Noiden äitien tunteita lienee mahdotonta kuvitella.

Leirillä vangit saivat syödäkseen aamulla kupillisen makeuttamatonta yrttiteetä, ruualla punajuuri tai turnipsi keittoa ja illalla taas yrttiteetä. Vettä ei ollut tarjolla. Ainut neste tuli teestä ja keitosta, jota ei oikein ruuaksi voinut kutsua.

1944 Pavel oli niiden joukossa, jotka päätettiin siirtää Saksaan. Alkoi kuolemanmarssi joka kesti 18.4.1945 ja päättyi 7.5.1945. Keskitysleirille jääneet kaasutettiin.

Pavel oli jälleen Theresienstadtissa. Hän tapsi siellä sukulaisensa, joka varoitti syömästä lihaa tai makkaroita ja kehotti syömään vain leipää ja hiukan rasvaa. Osa nälkiintyneistä, kuoleman partaalla olevista ihmisistä ahmi kuitenkin lihaa ja he kuolivat, koska elimistö ei sellaista ruokaa nälkiintymisen jälkeen kestänyt.

Pavel tapasi Veransa jälleen 1945. Vera vapautettiin Bergen-Belsenin leiriltä. He saivat myöhemmin 2 lasta.

——
Sain ostetua Pavel Stránskýn kirjoittaman kirjan ”As Messengers for the Victims – From Theresienstadt to Theresienstadt with a stop in Auschwitz-Birkenau and Schwarzheide”

Eilinen oli ehdottomasti elämäni liikuttavin ja samalla järkyttävin kokemus. Olen yli 15 vuotta ollut kiinnostunut holokaustista ja hankkinut siitä paljon tietoa niin kirjojen kuin dokumenttienkin muodossa, mutta eilinen oli jotain ihan muuta. Vaikka ihan uutta tietoa paljon ei tullutkaan niin se, että koko tapahtuma sai kasvot ihan eri tavalla kuin ennen oli sanoinkuvaamatonta. Holokausti tuli paljon lähemmäs. Ennen se oli järkyttävä tapahtuma historiassa. Asia, jota ei olisi koskaan pitänyt tapahtua ja jota ei saa koskaan enää tapahtua. Se on yhä tuota kaikkea, mutta vahvemmin. Se on nyt minussa aivan eri tavalla kuin ennen. Pavel Stránskýn tarina ei saa unohtua. Kenenkään holokaustissa kuolleen tai selvinneen tarina ei saa unohtua. Me kaikki olemme sen heille velkaa.

On hienoa, kuinka Stránský jaksaa kiertää kertomassa tarinaansa aina uusille ihmisille. Hän on kertonut jo 20 000 koululaiselle tarinansa, joka on sekä kertomus holokaustista, mutta myös rakkaudesta. Hänen ja Veran rakkaus jaksoi kantaa heidät vaikeiden aikojen yli, antoi toivoa ja voimia silloin, kun niitä kipeimmin tarvittiin. He jaksoivat uskoa siihen, että näkisivät vielä.

Pavel tuntee tärkeäksi kertoa holokaustista etenkin nuorille. Hän tuntee asian velvollisuudekseen niitä kohtaan, jotka eivät selviytyneet tai jotka eivät tapahtumista pysty puhumaan. Hänen vaimonsa Vera ei omasta holokaustistaan pystynyt kertomaan.

On hyvä, että niinkin moni on hänen tarinansa kuullut. Sääli vain, että ne joiden se ehkä kipeimmin tarvitsisi kuulla, eivät sitä kuule, koska heitä ei kiinnosta ja he jopa kieltävät koko holokaustin olemassaolon. Uusnatsit nostavat päätään eri puolilla Eurooppaa. Myös Suomessa.
Euroopassa äärioikeisto on saanut äänivyöryjä vaaleissa.

Emmekö todellakaan ole oppineet mitään historiasta? Eikö yli kuuden miljoonan ihmisen kuolema – murha – opettanut meille mitään? Ajatelkaa. Suomen väkiluku ei riitä tuohon määrään. Luku on huikea – käsittämätön. Kansanmurhia on tapahtunut entisessä Jugoslaviassa, Sudanissa, Ruandassa. Ja tuskin olemme vielä viimeistä kansanmurhaa nähneet – ikävä kyllä.

Stránský sanoi, että vanhemmat ja myös koulu ovat vastuussa siitä, kuinka lapset kasvatetaan. Rasismi, tässä tapauksessa antisemitismi ei synny tyhjästä. Me voimme vaikuttaa siihen, mitä meidän lapsemme ajattelevat juutalaisista, romaneista, homoseksuaaleista, vammaisista – ihan kaikista. Opetammeko heidät suvaitsemaan erilaisuutta vai opetammeko heitä halveksimaan ja vihaamaan. Meidän käsissämme on paljon. Me kaikki olemme vastuussa tulevaisuudesta.

---

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.