Arki,  Historialliset vaatteet/asusteet/ompelu,  Ihanat asiat

Minä osaan sittenkin!

Ennen joulua päätin yrittää jotain, jota en ollut tehnyt pitkään aikaan. Nimittäin neulomista. Minun ja neulepuikkojen suhde on karu. Kiehdomme toisiamme kovasti, mutta eroamme yleensä kiukkuisina ja pettyneinä.

Lapasten ja villasukkien neulominen on tuskaa. Oli jo kouluaikoina ja niistä ei jäänyt kuin pahat muistot. Silloin en edes vielä tiennyt, että lukihäiriö heitteli kapuloita neuleisiini minkä kerkesi ja luulin vain, että kaikesta yrittämisestäni huolimatta olin vain yksinkertaisesti aivan kammottavan huono neulomaan lapasia ja villasukkia. Opettajan selitykset tuntuivat sekavilta ja niitä oli vaikea painaa mieleen. Sukkien hentoiset silmukat tuntuivat lähinnä hirttosilmukoilta.

Jouduin pohtimaan suhtautumistani neulomiseen eräällä syksyisellä kauppareissulla, kun yksi lapsista pyysi minua ostamaan lankaa, jonka oli hyllyssä nähnyt. Se oli hänestä kauneinta lankaa ikinä ja niinpä meille hankittiin muutama kerä, jotta poika saisi kaipaamansa kaulaliinan.

Minä osaan sittenkin!

Yöt ennen joulua olivat työntäyteisiä, sillä syksyn ja joulun välissä ehti lanka hävitä. Se löytyi joulukuussa lasten aarrelaatikosta, kun poikien huoneessa tehtiin suursiivous. Hän oli laittanut sen varmaan talteen ja unohtanut sen sitten. Aikaa neulomiseen ei siis ollut liiemmälti. Olin aivan varma, että en ehtisi saada kaulaliinaa millään valmiiksi.

Puikot sauhusivat ja alkuun pudottelin silmukoita kuin alakoululainen, joka teki ensimmäistä neulontatyötään, mutta lopulta kirotut silmukat alkoivat pysyä puikoilla ja työ edistyä. Hämmästyin sitäkin, että työnlaatu olikin loppujen lopuksi aika tasaista eikä lainkaan sellaista kuin muistelin neulomiseni monta vuotta sitten olleen. Ehkä minulla olikin vielä toivoa!

Pojan ilme oli ikionnellinen, kun kiedoin hänen kaulaansa uuden valmiin kaulaliinan. Eihän se käsityöihmisille ole temppu eikä mikään tehdä kuvassa olevaa kaulaliinaa, mutta minulle 120 cm pitkän ja kolmisenkymmentä senttiä leveän huivin neulominen oli iso juttu. Ja olipa se ensimmäinen vaatekappale, jonka olen pojalleni koskaan neulonut. Taisimme olla molemmat aika onnellisia ja ylpeitä.

Kukapa tietää – ehkä uskaltaudun kokeilemaan niitä lapasiakin vielä. Villasukkiin en kuitenkaan vielä koske. Ne kuulostavat kantapäineen kaikkineen vielä liian pelottavilta kapistuksilta.

Uskaltakaahan kokeilla uusia juttuja. Koskaan ei tiedä, vaikka onnistuisikin! 🙂


click tracking



Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.


4 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.