Kun vauva-arki ei alakaan

Elämä muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä. Lähellä oli, että tämän tekstin tilalla olisi toinen, jonkun toisen kirjoittama ja blogi olisi siitä eteenpäin kuollut ja kuopattu – ihan niin kuin minäkin olisin siinä tapauksessa ollut.

Tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä ihan tavallista vauva-arkea, jolloin ei aamulla ehdi harjata hiuksiaan, yöpaita on päällä vielä illallakin ja rinnuksilla on isot pulautukset. Ihan tavallinen vauva-arki kuulostaa suorastaan taivaalliselta. Meillä sellaista ei ole vielä ollut, vaikka vauva onkin jo seitsemisen viikkoa vanha.

Pian vauvan syntymän jälkeen sain kohtutulehduksen, joka ei suostunut parantumaan antibiooteista huolimatta. Olo ei ollut mitenkään hyvä. Kuume sahaili ylös ja alas, mutta pysyi ihan inhimillisissä lukemissa, kunnes sitten yhtäkkiä mittari ponkaisi 39.8 asteeseen ja tärisin sängyssä peiton alla. Samana päivänä myös alkoi pyörryttää ja maailma meni mustaksi ihan hetkessä. Onnistuin säikyttämään lapsetkin, kun jouduin laittamaan lattialle maate, jotta en olisi kaatunut. Onneksi ehdin, muuten jälki olisi voinut olla aika paljon pahempaa.

Oli aika lähteä outojen oireiden kanssa lääkäriin. Terveyskeskuksessa mitattiin korkea tulehdusarvo, matalat verenpaineet ja mahdottoman nopea sydämen syke. Lähete sairaalaanhan siitä tuli. Pakkasimme vauvan mukaan ja suuntasimme naistentautien polille. Kunnollista kohtutulehdusta ei siellä löydetty, mutta jotain oli selkeästi pielessä. Ihana hoitaja otti minut vauvani kanssa tarkkaamoon yöksi, koska osastolla ei meille ollut tilaa. Aamulla jatkuisivat tutkimukset.

Yön aikana tapahtui kuitenkin muutos huonompaan. Vessassa käynnin yhteydessä huomasin muutoksen toisessa jalassani. Se oli kauttaaltaan turvonnut ja oudon sinertävä. Kipu nivusessa oli lisääntynyt. Tiesin heti, mistä oli kyse. Lääkäri tuli vikkelästi paikalle ja tutkimukset lähtivät rullamaan eteenpäin.

Jalat ultrattiin. Tuohon tutkimukseen pääsin pyörätuolilla. Veren virtaus oli heikentynyt. Seuraavaksi tehtiin vatsan alueen viipalekuvaus ja sinne en enää jaksanutkaan mennä pyörätuolilla vaan ihan sairaalasängyllä, joka tärisi yhdessä kanssani kuumeen taas noustessa.

Pikkuhiljaa tuloksia alkoi tipahdella ja diagnoosi varmistui ihan viralliseksi. Veritulppa oikean jalan laskimossa. Tulehdus vatsanalueella. Siirto kiireellisenä Meilahteen teholle.

Meilahdessa alkoi tapahtua. Tulppa oli nimittäin  edennyt pidemmälle kuin alunperin oli oletettu ja niinpä sitä jouduttiin ensin liuottamaan vuorokausi ja sen jälkeen loput hajotettiin mekaanisesti. Reissu oli rankka, mutta jaksoin pysyä positiivisena ja huumorilla selvittiin monesta tilanteesta. Yksi hoitaja tuumikin, että olen ehdottomasti heidän koko vuoden positiivisin potilaansa. 🙂

Pahinta Meilahteen siirrossa oli, että jouduin jättämään vauvani. Näin jälkeen päin tuntuu hassulta, että pahimpana pidin tuolloin juuri sitä, että jouduin vauvasta eroon ja pelkäsin imetyksen epäonnistumista. Tilanne oli kuitenkin hengenvaarallinen ja siihen verrattuna imetys ei ehkä kuitenkaan ole se maailman tärkein asia, vaikka hyvin lähelle sitä onkin. Jotenkin vain tuossa tilanteessa asiat tuntuivat tuolta, vaikka tiesikin kuinka vakavasta asiasta oli kyse.

Olin hyvin onnellinen, kun pääsin vihdoin takaisin pienemmän sairaalan naistentautien osastolle, josta minulle annettiin huone, jossa sain elellä vauvani kanssa melkein normaalia arkea. Vaikka emme montaa päivää joutuneet olemaan erossa toisistamme, tuntui se silti äärettömän pahalta ja vielä tänäänkin vauva on herkillä, jos jätän sen hetkeksi. Noin pienen elämässä parikin päivää on pitkä aika. Onneksi meillä oli kuitenkin hyvä pohja, joka auttoi kestämään erossa olon ja korjaamaan rikkoutuneen turvallisuudentunteen. Hetkessä ei näitä asioita kuitenkaan saa ehjäksi.

Sairaalan hoitajat olivat mahdottoman ihania. Moni kävi huoneessani ihan vain tervehtimässä, kun kuuli, että olin päässyt heille takaisin. Tuntui ihanalta, että hoitajat jaksoivat välittää noin paljon. Moni kysyi kuinka voin, kertoi kuinka huolissaan olivat olleet ja kaiken kiireen keskellä jaksoi kuunnella, kun halusin puhua. Sairaalassa tulikin vietettyä hyvä tovi, sillä kotiutusta ei voitu tilanteenvakavuuden vuoksi suunnitella kovinkaan pian.

Kotona arki alkoi Klexanen, Marevanin ja lääkinnällisten tukisukkien avustuksella. Klexane jäi onneksi nyt pois, kun INR-arvot saatiin sopiviksi. Tukisukkia pidetään nyt noin puolivuotta yötä päivää sen jälkeen vain päivisin. Nyt totutellaan uudenlaiseen arkeen ja elämään.

Vatsani on täynnä sinisenkirjavia mustelmia Klexanen jäljiltä. Mustelmat ovat suuria ja tekevät kaikesta tapahtuneesta jotenkin todellisemman. Vatsa on kipeä, oikeaan jalkaan koskee toimeenpiteen jäljiltä. Ajatukset ovat vielä keskeneräisiä.

Lähimuisti on aika onneton enkä jaksa keskittyä. Äitini hoitaa lasten arjen, opettajat tietävät tilanteen. Minä olen vastuussa vain vauvasta ja siinäkin enimmäkseen vain maidosta ja nukkumisesta. Muu kuuluu jollekin muulle. Minä en jaksa.

Niin nopeasti muuttuu elämä. Hetkessä voi elämä kadota ja tilalle tulla kuolema. Silmänräpäyksessä voivat lapset olla äkkiä ilman äitiä ja yhtä lyhyessä ajassa äiti tajuaa, että ei ehkä näekään lastensa kasvavan suuriksi.

Elämä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.