Kun vauva ei nuku ja äiti on väsynyt

Tuntuu, että eilisen illan ja yön aikana somessa koettiin räjähdys. Ei ihme. Kemikaalicocktail-blogin Noora kirjoitti asiasta, joka koskettaa monia ja saa tunteet pintaan. Vauvat ja nukkuminen ovat molemmat aiheita, jotka saavat ihmiset kuohumaan ja erilaisia mielipiteitä onkin blogin Facebook-sivulle sadellut roppakaupalla. Se sai myös omat kokemukseni nukkumisesta nousemaan pintaan.

Meillä on kolme lasta ja siten myös kolme erilaista nukkujaa. Se, mikä päti ensimmäisen lapsemme kohdalla ei enää toiminutkaan toisen lapsemme kohdalla. Ja kolmas onkin sitten ihan oma lukunsa. Olemme myös päätyneet erilaisiin ratkaisuihin oikeastaan jokaisen lapsemme kohdalla. Jälkiviisaana on voinut todeta, että olisi ollut mielenkiintoista ja ehkäpä hyvinkin hedelmällistä kokeilla viimeisintä vaihtoehtoa kaikilla lapsilla. Toisaalta se ei ole enää mahdollista – eikä olisi ollut silloinkaan, mutta jossittelu on joskus niin suloisen tuskallista.

Esikoisemme oli huono nukkuja

Ensimmäinen lapsemme oli kamala nukkuja. Ensimmäiset viisi vuotta menivät enimmäkseen sumussa. Meillä oli rankka alku silloinkin. Minulla todettiin raskausmyrkytys, jouduin vuodelepoon ja sairaalaan ja lopulta oireiden yhä pahetessa päätettiin käynnistää synnytys, mutta oman oloni heiketessä ja lapsen sydänäänien pudotessa päädyttiin sektioon. Odotus ja synnytys menivät aivan eri tavalla kuin olimme kuvitelleet. Raskausmyrkytyksen merkitkään eivät poistuneet kehostani hetkessä vaan jokunen kuukausi vauvan syntymän jälkeenkin mitattiin edelleen hyvät määrät valkuaista virtsassa. Olo oli ihan kamala ja väsynyt, mieli oli maassa. Kaiken tämän lisäksi vauva itki masuaan, jossa kiersi ilma – ei auttanut Cuplaton, ei hieronta, ei mikään. Ihmettelin myös, miksi vauva ei rauhoittunut syliin vaan jatkoi itkua ja itki monesti jopa pahemmin, kun otin syliini lohduttaakseni.  Olo oli onneton ja voimaton, vaikka lasten hoidosta minulla oli tuohon aikaan kokemusta enemmän kuin monella muulla ikäiselläni enkä hötkyillyt kaikista pienistä pihahduksista.

Silloisen asuinpaikkamme neuvola puhui alkoi puhua tassuhoidosta ja niinpä edettiin sen kaavan mukaan, kun koliikki-itkuista oli päästy.  Vuorotellen olimme pitämässä ”tassua” pikkuisemme selän päällä ja nukkuihan hän lopulta, mutta heräsi melkein heti, kun tassu vietiin pois. Olimme kuoleman väsyneitä ja muistan monen monituista yötä, jolloin olisin antanut mitä vain, kun talo olisi ollut hiljainen ja olisin saanut nukkua. Noina öinä olin hyvin yksin, sillä ensimmäisen lapsemme aikoihin mieheni oli useasti ulkomailla työmatkalla. Silloin kun hän oli kotona sain toki apua ja hän valvoi siinä missä minäkin.

12 vuotta sitten ei ollut samanlaista vertaistuen mahdollisuutta netissä kuin tänä päivänä. Ei ollut loputonta artikkeleiden tulvaa, josta poimia omiin tarpeisiin sopivat ohjeet. Nykyisin tilanne on huimasti parempi kuin silloin. Toisaalta silloin ei ollut myöskään niitä, jotka nopeasti tuomitsivat vaihtoehdon jos toisenkin. Tuntuu, että kaiken tietotulvan keskellä on nykymaailma myös hirveän ajattelematon ja kovin kärkäs tuomitsemaan toisten valinnat. Se on surullista.

Ensimmäinen lapsemme nukkui ensin sänkymme vieressä pinnasängyssään, mutta jatkuva ininä ja muu melu piti minut jatkuvasti hereillä ja nekin lyhyet hetket, jotka olisin saanut nukkua olivat poissa. Kuolemanväsynyt ei riitä kattamaan sitä oloa, joka minulla oli. Niinpä päädyimme siirtämään pilttimme omaan huoneeseen tutussa sängyssään. Seinän toiselta puolelta eivät pienet äänet kuuluneet ja sain nukuttua edes hiukan. Jälkeen päin ajateltuna en ole ylpeä ratkaisusta, mutta tuolloin se tuntui oikealta ja täytyy sanoa, että en ole aivan varma, miten muuten tilanne olisi voitu ratkaista, sillä siihen aikaan jouduin syömään sellaisia särkylääkkeitä, joiden aikana en olisi voinut vaikkapa nukkua vauvani kanssa samassa sängyssä. Se olisi ollut vaarallista. Toisaalta tuohon aikaan ei perhepedistä puhuttu mitenkään vaihtoehtona – ei ainakaan meillä päin ja neuvolassa vielä vähemmän. Ja toisaalta syömieni lääkkeiden myötä se ei olisi ollut vaihtoehto. Ehdimme kuitenkin nukkua jokusen kerran samassa sängyssä, lähinnä siksi, että noina öinä vain satuimme siihen nukahtamaan. Ne yöt eivät kuitenkaan olleet merkittävästi parempia, kuin omissa sängyissä nukutut yöt, joten ehkäpä perhepeti ei olisi ollut ratkaisu. Emme kuitenkaan enää koskaan saa tietää.

Jälkiviisaana ja vuosien tiedoilla voimme kuitenkin sanoa, että tänä päivänä ymmärrämme, miksi lapsemme ei nukkunut tuon paremmin. Aistiyliherkkyydet olivat jo tuolloin olemassa ja tekivät asioista hankalampia. Ne selittävät myös sen, miksi lapsemme ei rauhoittunut kosketuksella ja sylillä. Kosketuksen sieto on ollut ison työn tulos ja tänä päivänä meillä onkin halauksista, silittelystä ja sylistä suuresti nauttiva lapsi.  Tassuhoito sen sijaan oli sellainen sopivalla voimalla tehtävä asia, joka ei silloinkaan ärsyttänyt vaan rauhoitti. Olisipa se mukavaa, jos olisi tiennyt kaiken jo silloin. Menneisyyttä ei voi kuitenkaan muuttaa ja viiden vuoden zombielämä on onneksi nyt vain muisto. Voin kuitenkin sanoa, että tuohon aikaan olisin ollut varmaan valmis mihin tahansa ratkaisuun, jotta olisin saanut nukkua. Väsynyt vanhempi ei ole hirveän hyvä vanhempi.

Hymyileväinen keskimmäinen

Toinen lapsemme nukkui turhankin hyvin. Muutos ensimmäiseen oli niin huima, että joskus tuntui siltä, ettei meillä vauvaa olekaan. Lapsi söi söi ja nukkui ja jaksoi hymyillä vaikkapa keskellä yötä. Voiko sitä vanhempi muuta toivoakaan? Toisaalta tilanne oli aika huippu, sillä esikoisemme jaksoi edelleen kukkua, mutta ei nukkua. Silmiinpistävintä toisen lapsemme nukkumisessa oli ehkä se, ettei hänen sänkynsä äärelle sopinut jäädä notkumaan tai uni ei tullut lainkaan. Piti olla oma tila ja rauha ja pikkuinen nukahti lähes minuutilleen samaan aikaan ilman itkua, hymy huulillaan.

Nukkumisjärjestely oli muuttunut  ja pinnasängyn vieressä makuuhuoneemme lattialla oli patja esikoisellemme, joka nukkui pinnasängystä poistuttuaan hiukan paremmin, mutta edelleen heräiltiin yön aikana niin monta kertaa, että niitä oli turha alkaa edes laskea. Näin me saimme kuitenkin vähän enemmän unta kuin aikaisemmin. Nukkumiseeni ei auttanut sekään, että heräsin yöllä myös lypsämään, sillä keskimmäisemme ei jaksanut imeä maitoa suoraan rinnasta. Hypotonisuus selvisi vasta myöhemmin ja sai asiat loksahtamaan kohdalleen yhdeltä osin.

Toisen lapsemme ominaisuudet herättivät  kiinnostusta myös neuvolassa muutettuamme nykyiselle paikkakunnalle  ja niinpä parin vuoden iässä alkoivat asiat loksahdella paikoilleen ja kaupan päälle ropsahti diagnoosi ja toinenkin.

Kainalokaveri

En muistaakseni tehnyt mitään erityistä päätöstä nukkua vauvani kanssa. Kolmannen lapseni synnyttyä se vain tuntui jotenkin oikealta ja kehdosta siirryttiin aika nopeasti kainalokaveriksi. ABO-immunisaatio, veritulppa ja monet muut mutkat niin vauvan terveydessä kuin omassanikin saivat aikaan sen, että meistä molemmista tuntui ja tuntuu edelleen parhaalta nukkua vierekkäin. Meillä on hyvä ja turvallinen olo ja yöt ovat rauhallisia.

Kokemuksen perusteella kannatan itse perhepetiä, mutta tiedän, ettei se sovi kaikille. Meillä perhepedissä nukkuminen on rauhallista, imettäminen helppoa ja lapsen pienet heräilyt kuitataan nopeasti ja ohimennen. Tuntuu, ettei niitä oikeastaan edes ole ja hyvin vähäiset ne ovatkin, lähes olemattomat ja useana yönä ei herätä lainkaan tai ainakaan ei herätetä äitiä. Itse ajattelen myös niin, että se on luontevin vaihtoehto. Hoitavathan muutkin eläimet poikasensa vieressään vai oletteko joskus nähneet koiran kantavan pentunsa nurkan taakse nukkumaan.

Toiset tärpit hyvään uneen ovat päivärytmi (etenkin iltarutiinit) sekä unipussi, jonka kanssa ei siis käytetä peittoa. Unipussi luo pikkuiselle ihanan pesän, joka rauhoittaa ja lämmittää. Unipusseja on muuten paljon erilaisia paksuuksia sekä kokoja aina syntymästä noin 10 ikävuoteen saakka. Unipussi on käytössä vielä keskimmäisellämekin, joka sujahtaa sinne välillä päivälläkin.

Vauvan nukkumajärjestelyt herättävät tunteita

Kemikaalicocktailin unikoulu on sana, jota on käytetty jo pitkään. Itselle se tuntuu aika vieraalta ja luulenpa, että se ei olisi ollut oikea ratkaisu edes esikoisemme kohdalla. Unikoulujakin on monenlaisia, pehmeitä lasta kuuntelevia ja sellaisia, joissa runnotaan asiat läpi vauhdilla ja voimalla lapsen tunteista välittämättä. Kemikaalicocktailissa toteutettu unikoulu tuntui minusta ensin mainitulta versiolta, mutta ihan varmasti se on silti ottanut koville ja siitä kertookin Nooran halu olla kuulematta vauvansa itkua systeemin pyörähdettyä käyntiin. Myös päivärytmin muuttaminen vauvalle sopivammaksi oli hieno juttu. Olen iloinen siitä, että perhe on saanut nukkumarauhan ja kuolettava väsymys siirtyy menneisyyteen.

Vaativassa tilanteessa me saimme apua mm. perheneuvolasta, jonne pääsimme pohtimaan tilannetta ja saimme purkaa tuntojamme. Oli valtavan ihanaa, että tällainen tilaisuus meille tarjoutui. Monelaista apua on kyllä tavallisesti saatavilla, mutta sitä ei välttämättä tarjota suoraan. Joskus pitää osata kysyä, mutta väsyneenä se voi olla vaikeaa. Toisaalta meidän esikoisemmekaan ei ollut ns. normaalilapsi vaan heräily johtui mm. aistiyliherkkyyksistä, joka siis on asia, jolle on olemassa ihan diagnoosikin.

Nykyvanhemmuus on erilaista kuin ennen. Ennen koko kylä kasvatti, koko kylä tuki ja väsynyt äiti sai apua naapureiltaan niin kodin- kuin lapsenhoidossakin. Tukiverkko oli kovin paljon erilainen, kun vertaa sitä nykyiseen seitinohueen viritykseen, joka monella perheellä on. Sukulaiset asuvat hajallaan ja naapurit eivät ole edes hyvän päivän tuttuja. Parhaat kaveritkin voivat olla aivan erilaisessa elämänvaiheessa.

Internet tuo oman haasteensa vanhemmuteen. Niin paljon kuin netistä voi saada tukeakin (minä jos kuka sen tiedän, sillä vertaistuen toivo keskimmäisen ollessa pari vuotias  oli yksi niistä syistä, että blogia aloin kirjoittaa) Seitsemässä vuodessa on internetkin muuttunut ja arvostelijoiden määrät ovat kasvaneet.

On helppoa arvostella toisen ratkaisuja, jos ei ole itse elänyt samaa arkea ja unettomuutta. Hyvin nukkuneena on helppoa tuomita toisen valinnat.

Suvaitsevaisuus ja ymmärrys ovat molemmat aika hienoja juttuja. Väsynyt vanhempi sen sijaan kurja asia ja väsymyksen edetessä kestämättömäksi voi tapahtua asioita, joita ei kukaan toivoisi. Uupumus on rankkaa, uhkaa terveyttä ja myös lapsen hyvinvointia. Voi olla, että tätä asiaa ja sen voimakkuutta on vaikea sisäistää, jos ei ole koskaan itse vastaavaa kokenut.  Levännyt vanhempi on aina parempi vanhempi ja joskus tilanteet ovat sellaisia, että ratkaisut pitää saada tehtyä nopeasti. Vaakakupissa on kuitenkin yleensä aina enemmän asioita kuin yksi ja vaihtoehdoista pitää poimia se sopivin ja toimivin juuri siihen tilanteeseen.

---

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.