Yöllisiä huolipeikkoja

Koko syksy on vierähtänyt lasten asioiden parissa. Yhteistyötahoja on nyt useampi kuin koskaan ennen ja moni asia on pyörähtänyt aivan uudella tavalla eteenpäin.

Tällä hetkellä olemme painineet kyselylomakepinon parissa ja tuntuu, että ne ja raskaat arjen mutkat ovat imeneet kaiken jaksamisen meiltä kaikilta. Ihan helppoa ei ole ollut jaksaa arjen ja remonttien parissa, kun siihen lisätään vielä mieheni tolkuttoman pitkät työpäivät sekä työmatkat. Onneksi silläkin rintamalla pitäisi tulla vuoden vaihteessa helpotusta, kun mieheni työnkuva hiukan muuttuu.

Joulukuussa pääsemme vihdoin lääkärin juttusille ja aletaan selvittää asioita ihan eri tavalla kuin ennen. Tällä hetkellä puhutaan paljon autisminkirjosta, ADHDstä, tic-oireista ja monesta muusta asiasta. Nähtäväksi jää, millainen diagnoosi sitten aikanaan saadaan.

Arki on nyt päivästä toiseen kahlaamista ja lapsen kuormittumista, selviytymistä aamusta iltaan. Kun pääni illalla osuu tyynyyn tulee uni hetkessä. Mutta kun kello lyö yksi, niin silmäni räpsähtävät auki ja makuuhuoneen katto käy joka yö aina vain tutummaksi – sitä kun tulen tuijotelleeksi lopun yötä huolipeikkojen rellestäessä päässäni. Ne kuiskuttelevat ja kiusaavat kertoen, mitä kaikkea voikaan vielä mennä pieleen. Ja tuntuu, että pahimmat pelot nousevat pintaan. Ja se huoli lapsista – se on suunnaton. Toistaiseksi ovat huolipeikot joka yö vetäneet pidemmän korren ja aamulla vuoteesta nousee hyvin väsynyt äiti.

Ei kuitenkaan unohdeta niitä hyvä asioita

Olemme todella kiitollisia siitä, että niin terapeutit kuin opettajatkin ovat olleet tukenamme syksyn aikana. Olemme puhaltaneet yhteen hiileen ja saaneet aikaan tukiverkostoa, joka kannattelee lasta ennemmän kuin koskaan ennen. Silti tuntuu, että se ei nyt riitä, mutta yhteistyö tuntuu hyvältä ja tiedäme, että emme ole yksin asian kanssa.

Ja ehkäpä oleellisinta tässä syksyssä on ollut terapeutti, joka on paneutunut asioihimme sellaisella tarmolla ja antaumuksella, että en ole koskaan tainnut sellaista nähdä, vaikka vuosien varrella olemmekin saaneet kohdata aivan mahtavia terapeutteja. Tuntuu että iki-ihana SI-terapeuttimme on tehnyt enemmän kuin koskaan voisimme edes pyytää ja hän on ollut niin tärkeä tuki arjessamme, että ihan hirvittää päivä, jolloin maksusitoumus päättyy ja jäämme ilman hänen tukeaan ja ohjaustaan.

Nyt pitää jaksaa  vielä muutama viikkoa ennen kuin saamme lisää vastauksia ja toivottavasti myös  niitä arjen työkaluja, jotta erityisapsiperheen arki olisi edes asteen verran helpompaa meille kaikille.

Itsekkäästi kuitenkin nyt toivoisin, että saisin nukkua täysiä öitä eikä noita kolmen neljän tunnin pätkiä yöstä toiseen. Ei sellaisilla jaksa loputtomiin.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.