Ajatuksia kuluneen vuoden tapahtumista

Veritulpastani on kulunut aikaa nyt jo pikkuisen päälle puolivuotta. Se kuulostaa paljolta, mutta ei siltä tunnu. Maailma muuttui tuona hetkenä ja hiukan myöhemmin sain tietää, että tietyllä tavalla ihan pysyvästi. Minulla todettiin geenivirhe, joka altistaa veritulpille ja samalla se aloitti geenitestikierroksen suvussani. Samalla meidän arkemme on muuttunut niin, että jalkasäryn alkaessa mieheni yleensä ehdottaa lääkärillä käyntiä. Ja täytyy myöntää, että kipu jalassa saa aina pienen palan nousemaan kurkkuuni. Uusi tulppa pelottaa. Sekin pelottaa, että tulppa voi olla oireeton ja niinhän minulla oli. Tulevaisuus ei yhtäkkiä enää tunnukaan turvalliselta. Takaraivossa on tieto siitä, että mitä vain voi sattua milloin vain. Se, että turvallisuuden tunnetta ravistellaan isossa mittakaavassa jättää jäljet perheessä jokaiseen.

Tärkeysjärjestys on aina ollut minulle selvä, mutta veritulpan jälkeen se on tuntunut jotenkin vieläkin tärkeämmältä. Mikään ei ole niin tärkeää kuin lasten kanssa vietetty aika. Jokainen halaus ja suukko saa tuntemaan, kuinka kallisarvoinen elämä on. Elämä on tässä ja nyt.

Toiset sanovat, että kuolemanporteilla käynti saa maailman näyttämään hiukan erilaiselta. Ruoho on hiukan vihreämpää, aurinko hiukan kirkkaampi. Tietyllä tapaa se on totta. Jokaisesta pienestäkin asiasta osaa nauttia jotenkin enemmän. Pieniä asioita huomaa enemmän. Elämä tuntuu erilaiselta. Ehkä on niin, että kaikkea katsoo hiukan uusin silmin ja siten aamukaste poimulehdillä näyttää uudelta ja entistäkin kauniimmalta. Pienillä asioilla on yhtäkkiä suurempi merkitys kuin ennen ja toisaalta pienet vastoinkäymiset eivät jaksa hetkauttaa lainkaan. Ne vain tapahtuvat.

Ystäväni kävi viime viikolla viettämässä muutaman päivän Meilahdessa hellässä hoivassa. Tällä kertaa hänen tilanteensa oli onneksi helpompi kuin edellisellä – hyvä niin. On tuntunut hyvältä jakaa hänen kanssaan tuntoja. Ja täytyy myöntää, että uutinen ystäväni Meilahti-reissusta nosti omat muistot hyvinkin tuoreena pintaan. Niissä lienee pureksittavaa vielä joksikin aikaa.

Silti kaiken keskellä on tieto siitä, kuinka onnekkaita olemme olleet. Olen aikanaan syönyt e-pillereitä useamman vuoden. Niitä ei pitäisi käyttää lainkaan, jos on geenivirhe sillä – kuten olemme lehdistäkin viimeaikoina lukeneet – e-pillerit ovat usemman veritulpan taustalla. Kahdesta raskaudesta ja kahdesta sektiosta selvisin ilman tulppaa. Raskausaikana pitäisi pistellä ns. napapiikkejä, jos on geenivirhe. Samaisia piikkejä pitäisi pistellä myös suurten leikkausten jälkeen tai jos joutuu vuodelepoon. Tuntuu uskomattomalta, että matkassa on ollut noin paljon onnea. Samalla selittyivät mahdollisesti myös keskenmenot. Geenivirhe oli hyvin todennäköisesti niidenkin taustalla.

Aamuyön tunteina saatan valvoa. Uni ei tule silmään, vaikka väsyttääkin. Paijaan pehmeästi, tuhisevan vauvani päälakea, jonne on nyt alkanut kasvaa hiukan hiuksia. Se tuntuu pikkuisen pörröiseltä. Ja ihan yhtäkkiä alkaa itkettää. Mieleen nousee, miten lähellä erilainen tulevaisuus oli. Itken vauvan sairaalajaksoa, itken niitä päiviä, jotka jouduimme viettämään erossa. Itken kaikkea, mikä pelottaa. Vauvan pää on lopulta ihan märkä kyynelistä ja ne muutamat haivenet ovat liimautuneet päälakeen kiinni. Sitten itken, koska kaikki on nyt ihan hyvin. Kukaan ei kuollut. Ja silti itkettää. Ja vielä itkettää varmasti monena yönä.

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.