Muru – uusi perheenjäsen

Reilun vuoden ajan olemme käyneet keskustelua uudesta perheenjäsenestä. Yksi lapsista  toivoi koiraa, joka viihtyisi sylissä, lähtisi lenkille ja olisi hänen ystävänsä ja toiset lapset yhtyivät kuorossa tähän toiveeseen.  Sanalla sanoen toiveissa oli kainalokaveri. Ihan sellainen ei nykyinen koiramme ole, vaikka perheenjäsen onkin ja mielellään mukana monessa puuhassa.

Nykyinen koiramme oli kuitenkin aika suuri. No, oikeasti keskikokoinen touhottaja, joka ei kovin helposti jää kainaloon nököttämään – ei ainakaan pitkäksi aikaa.  Rescuekoiramme toki pitää silittelystä ja kainalossakin hetken aikaa jaksaa olla, mutta enimmäkseen se on aika meneväistä sorttia, vaikka on iän myötä jo aika tavalla rauhoittunut ja hiljentänyt tahtia. Ehkä se ikä alkaa pikku hiljaa painaa.

Pentupohdintaa

Pitkään asiaa pohdittiin. Käytiin läpi eri puolia ja sitä, että meillä oli jo yksi koira. Millaista elämä olisi kahden koiran kanssa?  Edellisestä kahden koiran ajasta oli kuitenkin jo kuutisen vuotta aikaa. Silloin meillä oli nykyisen kaverina Nuka, lyhytkarvaisen collien ja howavartin sekoitus.  Nuka jouduttiin lopulta nukuttamaan epilepsian vuoksi, sillä edes lääkkeet eivät kohtauksia pitäneet aisoissa ja elämä alkoi olla aika kurjaa  sille ja kaikille muillekin.

Nykyinen koiramme itki aika pitkään menetettyä ystäväänsä, vaikka olikin joutunut kokemaan kovia Nukan saadessa kohtauksen. Hetken pohdimme myös sitä, mitä vanha koiramme mahtaa uudesta kaverista tuumia, mutta sitä ei kauaa tarvinnut miettiä, sillä koiramme pitää toisista koirista yleensä aina. Eiköhän pennun ja sen ystävyys pääsisi ihan hyvään vauhtiin, kun pääsisivät tutustumaan.

Vaikka  koira-asiaa alettiin pohtia jo aikaa sitten, niin loppurutistus tuli äkkiä. Koirasivuja oli jo tovi selattu ja erilaisia pentueita seurailtu, mutta mikään ei ollut  tuntunut vielä siltä, että nyt soitetaan ja kysytään lisää. Ennen kuin sitten perjantaina katsoessamme ilmoitusta kahdesta tiibetinspanieli tytöstä. Siinä vain oli jotain, joka osui ja tuli tunne, että pitää soittaa.

Pari kolme tuntia Kennelliiton sivua tuijotetiin ennen kuin otettiin puhelin käteen ja soitettiin. Vähän jännitettiin, josko olisimme myöhässä. Toisessa päässä vastasi ystävällinen ääni ja sovittiin, että tulemme lauantaina katsomaan pentuja lähemmin ja kalenteriin aiemmin merkityt suunnitelmat saivat väistyä uuden perheenjäsenen tieltä.

Poikamme hädin tuskin nukkui yöllä, koska pentuasia jännitti niin kovasti. Olihan se nyt ihan erilaista kuin pitkään vatvottu asia alkoi muuttua todeksi. Enää ei puhuttu jos vaan sanottiin kun!

Pennut olivat ihanan pehmoisia ja suloisia – ihan niin kuin pennut aina. Yksi niistä oli mielestämme ylitse muiden ja niinpä meidän pennuksemme valikoitui pieni musta pallero. Nyt malttamattomana odotamme kuuden viikon kulumista, jotta saamme uuden perheenjäsenen vihdoin kotiin.

Valmisteluja

Koiralle on laitettu jo paikkoja kuntoon. Ollaan mietitty mihin tulevat ruokakupit, minne peti, missä pentu nukkuu ja niin edelleen. On myös kerrattu, että etenkin pentu tarvitsee runsaasti unta ja lepoa eikä sitä saa häiritä silloin, vaan pitää antaa nukkua rauhassa. Kuluvien viikkojen aikana on hyvä kertailla kaikenlaista koira-asiaa lasten kanssa, jotta pieninkin muistaa, miten pennun kanssa ollaan ja toimitaan. Ja siltikään ei pentua ja lapsia sovi jättää keskenään.  Se on niin koiran kuin lapsenkin parhaaksi.

Myös lasten lelujen kohdalla on kerrattu sääntöjä ja käytäntöjä. Pentu on utelias ja vaikkei meidän nykyinen koiramme mitään asiaan kuulumatonta pureskele, niin pentu saattaa sellaista tehdä ja jotkin asiat voivat olla sille vaarallaisia. Niinpä lasten kanssa on yhdessä pohdittu toimivia systeemejä niin pennun kuin lelujenkin parhaaksi.

Matkan varrella on pohdittu sitäkin kuka hoitaa kävelylenkit, ruokkimiset ja kaiken sen, mitä pentu vaatii pysyäkseen terveenä ja onnellisena. Ei pidä unohtaa, että koirasta on vastuussa helposti 10-15 vuotta, joskus pidempäänkin.

Vaikka poikamme ilmoittautuikin heti innokkaana tekemään kaikki vaadittavat asiat koiran kanssa, niin  silti vastuu on aina aikuisella. Mikään lemmikki ei voi olla pekästään lapsen tai nuoren vastuulla vaan loppukädessä aikuinen on aina se, joka pitää huolen, että lemmikki on asianmukaisesti hoidettu kaikinpuolin.  Sovittiinkin, että lenkeille ja muihin puuhiin tulee aina aikuinen mukaan ja yhdessä harjoitellaan pennun kanssa toimimista. Pääsemme siis kaikki nauttimaan arjen uusista kuvioista.

Odottavan aika on pitkä

Nimi pennulle tuli heti. Poika nimesi sen Muruksi. Kuukausi kuluneekin pitkälti Murusta jutellessa, asioita suunnitellessa ja koira-asioista lasten kanssa lukiessa. Hyvin mahdollista on, että koirat ja etenkin Muru ovatkin pojan uusin ekko. (Ekko on lyhenne sanasta erityismielenkiinnonkohde. Autismikirjon henkilöillä tällaiset ovat yleisiä ja vaihtelevat laidasta laitaan.)

Reilu kuukausi tuntuu pitkältä ajalta, mutta veikkaan, että sinä aikana ehdimme suunnitella vielä yhtä jos toista mukavaa, jotta pentu tuntee varmasti itsensä tervetulleeksi heti ensi hetkestä lähtien.

Nyt vain hengitellään pentu-uutista ja yritetään jaksaa odottaa uuden perheenjäsenen saapumista taloon. Voi olla, että äiti on vähintään yhtä innoissaan kuin lapset. 😀

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.