Hengenvedosta toiseen

Jokin aika sitten syliimme putosi yllätyksenä iloisin uutinen pitkään aikaan. Perheemme saisi uuden jäsenen. Pienen suloisen vauvan, jota oli odotettu kauan ja hartaasti.

Tällä viikolla kaikki kuitenkin muuttui. Lääkäri ei löytänyt vauvamme sydänääniä. Äitini ajoi minut ultraan lasten hälistessä iloisesti takapenkillä. Pala oli kurkussa. Ultrassakaan ei löytynyt sykettä. Tässä vaiheessa soitin miehelleni, joka oli työmatkalla Hollannissa. Taisin itkuisena sanoa, että vauvamme sydänäänet eivät kuulu, lähden sairaalaan.   Sairaalan poliklinikalla ultrattiin taas. Lääkäri löysi jonkin kaiun ja kuulin oman kysyvän toiveikkaan ääneeni. Lääkäri oli hetken hiljaa ja sanoi, että ei löydä sydäntä. Vauva oli kuollut. Meidän oma pieni vauvamme. Muistan lääkärin huoneen kattovalot. Ne olivat kirkkaat, mutta tuolla hetkellä oli kaikki muuttunut mustaksi – kirjaimellisesti. Tuntui, että maailma pyöri ympärilläni holtittomasti enkä saanut kiinni enää mistään.

Ihan lyhessä ajassa oli elävästä vauvasta tullut kuollut. Tuntui, että olin ihan yksin maailmassa. Kaipasin miestäni ja kirosin työmatkaa, jonka piti sattua juuri nyt – pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Sovimme, että aloitamme tyhjennyksen ensi viikolla, kunhan mieheni palaa työmatkaltaan. Kävelin ulos lääkärin huoneesta odotushuoneeseen, jossa lapset ja äitini tulivat vastaan. Itkin. Lapset kysyivät mikä on. Kyykistyin ja kerroin lapsille, että meidän vauvamme sydän ei enää lyö. Vauva on kuollut kohtuun. Lapset ihmettelivät, miten niin voi käydä. Kysyin heiltä muistavatko he miten keväisin osa kylvämistämme siemenistä itää, mutta lopettaakin sitten yhtäkkiä kasvamisen ja kuolee. Sanoin, että vauvallemme on käynyt vähän samalla tavalla. Halasimme ja itkimme kaikki yhdessä. Lapset, äitini ja minä.

Kotimatka oli pitkä ja raskas. Katuvalot vilahtelivat auton ikkunassa ja keskityin kuuntelemaan auton tasaista hurinaa.

Puhuin mieheni kanssa pitkään illalla puhelimessa. Välimatka tuntui molemmista hirvittävältä. Olisi niin kaivannut toisen siihen lähelle. Halattavaksi.

Seuraavana päivänä lapset jäivät kotiin. Olimme yhdessä, teimme ruokaa, luimme ja juttelimme. Se tuntui hyvältä.

Yöt ovat vaikeimpia. Pari ensimmäistä yötä meni täysin itkiessä ja kävellessä. Uni ei tullut ja ajatukset eivät jättäneet rauhaan. Pää oli niin täynnä tuskaa, epätoivoa ja kyyneleitä, että uni ei yksinkertaisesti mahtunut enää noiden seuraksi. Viime yönä sain nukuttua noin neljä tuntia. Se on jo paljon. Silmät ovat väsyneet, turvonneet ja kipeät. Tuntuu, että ne itkevät vielä unissaankin.

Joskus tuntuu, että elämä heittää hiukan liikaa vastoinkäymisiä. Enää ei jaksaisi yhtäkään. Seuraava mahdollinen raskauskin pelottaa. Jos taas käy näin. Toukokuinen keskenmeno on kuitenkin vielä hyvin muistissa eikä tämän viikon kokemus ole sitä ainakaan haalistanut. Toisaalta voihan kaikki mennä ensi kerralla ihan hyvinkin. Josko meidänkin huono tuurimme loppuisi ja saisimme kaipaamamme palleron ihan syliin asti. Tällä hetkellä suurin toive on, että mieheni pääsisi kotiin edes huomenna eikä matka venyisi enää.

Nyt mennään päivä kerrallaan – ja vaikeimpina hetkinä ihan vain hengenvedosta toiseen.

---

Seuraatko jo Luomulaaksoa Facebookissa? Tai Instagramissa? Jos et, niin tule ihmeessä mukaan! Facebookissa jaan myös linkkejä kiinnostaviin uutisiin ja Instagramissa väläyksiä arjen touhuista, joista kaikki eivät milloinkaan päädy blogiin saakka. Molempien kautta voit tietenkin seurata blogipäivityksiä.

Kuvat: © Luomulaakson Maria ellei toisin mainita.