Avainsana-arkisto: Sairaala

Tutkimuksia sairaalalla

Alkuviikko vierähti yhden lapsen kanssa sairaalalla erilaisissa tutkimuksissa. Jalat ovat hällä reistailleet syksyn mittaan siinä mittakaavassa, että useampi tutkimussuunta nytkähti nyt liikkeelle, kun särky ja turvotus jälleen uusivat. Osa poissulkemismielessä toki, mutta äidille nousee toki aina huoli, kun tarvitaan testejä edes poissulkemismielessä. Huoli lapsesta on kova ja kurjaa on katsoa kun toinen on kipeä.

Nyt jännitetään koetuloksia. Ultran tulokset jo saimme, mutta nyt menee huomiseen verikoetulosten kanssa. Luultavaa on, että nekin ovat puhtaat, mutta reumaakaan ei voi sulkea pois ennen kuin testitulokset ovat kädessä.Tutkimuksia sairaalalla

Tänään istuimme taas sairaalan käytävillä hiljaisina. Ennen emme niin hiljaisia olleet, mutta nykyisin tuntuu, että sairaalareissut painavat meitä kaikkia. Muistot nousevat mieleen, vaikka kyseessä olisi vain rutiinikäynti. Pienimmäisemme iho ratkeaa ihottumalle aina sairaalavisiitin aikana ja jälkeen. Ilmeisesti hän stressaa vieläkin melkein neljän vuoden takaisia tapahtumia. Isommat ovat vain hiljaisia ja vaipuvat omiin oloihinsa. Se, että turvallisuudentunnetta ravistellaan kunnolla ei tasaannu hetkessä, jos kunnolla ihan koskaan. Syvällä sisällä on aina se tunne, että asiat voivat hetkessä kääntyä päälaellee ja yleensä juuri silloin, kun on huokaissut, etteihän tässä mitään hätää ole. Niinpä me elemme nyt epätietoisuudessa yhden vuorokauden ajan. Kukapa äiti ei olisi huolissaan, kun omaa pienellä on asiat huonosti.


shopify site analytics


Imetyksestä

Marraskuussa alkoi YLEllä uusi sarja Imettäjät. Jo ennakkoon se keräsi keskustelupalstoilla kommentteja, joissa oli mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin ja etenkin nuo vastustavat mielipiteet tuntuivat olevan enemmistössä tai ainakin äänekkäimpinä.

Sarja kiinnosti minua lähinnä siksi, että oma imetystaipaleeni on ollut täynnä mutkia.

Kuva_vauva1

Imetyksenhän pitäisi olla helppoa ja luonnollista. Silti – kolmen lapsen äitinä – voin sanoa, että aina imetys ei onnistu. Ei vaikka yrittäisi. Ei vaikka kuinka haluaisi onnistua.

Kaksi aiempaa imetystä ovat menneet aika tavalla mönkään, mutta äidinmaitoa ovat kaikki lapseni saaneet. Minä lypsin ja heräsin lypsämään myös yöllä, koska yöimetys/-lypsy pitää maidontuotantoa paremmin yllä. Tunsin, että se oli oikein. Totta on sekin, että äidinmaito on sitä parasta ravintoa pienelle ja sen eteen on suotavaa tehdä voitavansa. Silti joskus tulee raja vastaan – joskus mikään ei vain auta ja vaihtoehtona on korvike. Kasvaa silläkin isoksi.

Kolmannen lapseni kohdalla halusin, että asiat olisivat toisin. Puhuin imetyksestä neuvolassa jo heti raskaaksi tultuani ja minulle luvattiin tukea. Kolmannen lapsemme synnyttyä tammikuussa 2013 tuntui, että asiat lähtivät sujumaan ihan mukavasti. Lapsi söi ja mikä parasta: imetys ei sattunut – ei sitten yhtään. Muistan kuinka huudahdin asiasta miehelleni imetyksen alettua. Asia tuntui kertakaikkisen käsittämättömältä! Olin niin onnellinen, sillä aina ennen oli imetys sattunut.

No, kauaa siihen ei mennyt, että asiat alkoivat mennä huonosti. Vauvan paino ei noussut vaikka imetin ja imetin. Lypsämällä maitoa tuli paljon – sain helposti lypsetty reilun litran vuorokaudessa.  Kaiken lisäksi imetys sattui taas ihan niin kuin ennenkin, välillä ihan oikein paljon. Ihoakin kirveli, korvensi ja pakotti. Välillä oli rikkinäisiä rinnanpäitä ja tulehduksia. Silloinkin, kun iho näytti ihan ehjältä imetys sattui ja kirveli. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Käytiin läpi mahdolliset sammakset ja muut, mutta ratkaisua ei löytynyt. Kipu ja polttelu vain pysyivät.

Vauvamme päätyi sairaalaan lääkärin tutkittavaksi, koska paino ei kunnolla noussut. Mietittiin allergioita ja sitä riittikö maitoni. Sanoin, että maitoa tulee paljon, olen lypsänyt sitä, tiedän ettei maidontuotannossa ole ongelmia. Lääkäri kuitenkin kirjasi papereihin, että äidin maidoneritys ei ole riittävää lapsen tarpeisiin. Korviketta pitäisi kuulema antaa. Olin vihainen, kun minua ei kuunneltu. Olin vihainen, kun kukaan ei tarkastanut vauvan imuotetta tai yrittänyt tarkistaa sellaisia asioita, jotka pystyi helposti katsomaan. Tehtiin vain syöttöpunnitus sellaisen syötön perusteella, joka ei ollut aitoa imetystä vastaava kerta. Lapsella ei ollut vielä nälkä ja lapsi oli uninenkin ja mainitsin, että vauva jaksoi syödä normaalia lyhyemmän ajan. Tiesin, että maitoa tuli ja paljon, koska lypsämällä sitä tuli helposti litra ja ylikin. Vauvan pitäisi maitoa heruttaa  vielä helpommin kuin pumpun.

Olin vihainen siitäkin, että kukaan ei ehdottanut esimerkiksi imetysapuvälineen  käyttöä. Pullo ja korvike olivat ainoat, mitä tarjottiin tilalle eikä kukaan tuntunut ottavan kuuleviin korviin tahtoani ja haluani saada imetys sujumaan ja sitä, että maitoa todella tuli jopa yli sen hetkisen tarpeen. Kyse ei siis missään tapauksessa voinut olla maidon riittämättömyydestä.

Kaikesta huolimatta olin kuitenkin päättänyt, että imetyksen täytyy onnistua – en aikonut antaa periksi. Enkä antanut. Lypsin maitoa vauvalle ja vauva söi nyt pullosta ja rinnasta. Yhdistelmällä paino nousi – hitaasti, mutta nousi kuitenkin. Helppoa eivät lypsämiset ja imetykset aina olleet – tulehduksia ja tukoksia tuntui olevan jatkuvasti. Neuvola oli ihana ja antoi lainaksi vaa’an, jolla sain tehtyä kotona syöttöpunnituksia. Se rauhoitti mieltä ja näin, että suurimmalla osalla kertoja vauva syö ihan hyvän määrän maitoa suoraan rinnasta.

Vauva ei kuitenkaan jaksanut syödä kunnolla rinnasta kaikilla kerroilla. ABO-immunisaatio jylläsi ja vauvan alhainen hemoglobiini lisäsi pienen väsymystä. Aneeminen vauva ei jaksanut imeä kuten toiset ikäisensä. Pullo täytettiin siis yhä useammin äidinmaidolla.

Me molemmat kuitenkin kaipasimme imetystä ja sen tuomaa läheisyyttä. Niinpä päätimme, että lypsämme ja pullottelemme, mutta iltaimetykset pysyvät päivässämme. Silti muutos rinnalta melkein pullolapseksi tuntui hurjalta ja kurjalta – etenkin kun katseli vauvaa, joka muuttui hyvin erilaiseksi. Pulloruokinnan myötä hävisi vauvan iloinen ”kuplivuus”. Toki meillä oli yhä iloinen ja tyytyväinen vauva, mutta jotain oli hävinnyt. Ja niinpä lisäsin imetyskertoja ja saimme takaisin ”kuplivan” pikku kaverimme, mutta myös kirvelyn, polttelun ja kaiken muun ikävän.

Rintatulehdukset vaivasivat kohtuullisen säännöllisesti. Vauvan ollessa noin puolivuotias iski jälleen rintatulehdus sellaisella voimalla, että antibiootit suun kautta ja kotihoito eivät olleet enää vaihtoehto ja korkeassa kuumeessa, toinen rinta Ihmemaan kartan näköisenä päädyin jälleen sairaalaan – onneksi sain vauvan mukaani. Olimme taas samassa, jo niin tutuksi tulleessa sairaalassa ihanien hoitajien ympäröimänä, omassa pikku huoneessamme – ihan niin kuin muutama kuukausi aikaisemmin veritulpan jälkeen.

Tuona sairaalakertana alkoivat asiat loksahdella kohdalleen. Selvisi monta asiaa. Oli suihkuavaa rintaa, jolloin vauvan oli vaikea syödä, kun maito tuli suuhun kovalla voimalla. Siksi vauva painoi ikenillä niin, että suihku tuli hiljaisempana ja tämä puolestaan teki rintaan helposti tukoksia. Painaminen oli kuitenkin niin hienovaraista, että imettäessä sitä ei varsinaisesti tuntenut. Eikä tuo painaminen sattunut lainkaan. Myös rinnan paino ja vauvan koko aiheuttivat ongelmia. Raskas rinta oli hankala kapistus pienelle, hentoiselle vauvalleni. Vanha kätilö neuvoikin muutaman konstin, joiden avulla saimme korjattua pari vaivannutta ongelmaa ja asiat sujuivat vähän paremmin. Polttelu, kirvely ja kipu olivat silti yhä läsnä.

Kuva_vauva6

Samassa yhteydessä puhuttiin imetyksen lopettamisesta, koska tulehduksia oli niin paljon. Olin samaa mieltä, että loputtomat antibioottikuurit eivät voineet jatkua ja päätin yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, että lopettaminen oli viisainta. Sillä hetkellä uskoin voivani elää päätöksen kanssa. Olin väärässä.

Päätöksen jälkeen alkoi loputon itku. En halunut lopettaa. Muistin kuinka ”kuplimattomaksi” vauvani muuttui, kun ei enää päässyt rinnalle. En ollut valmis lopettamaan jotain, jonka niin kovasti toivoin onnistuvan. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni saada imetys onnistumaan. Uutta vauvaa ei tulisi ja mielessä painoivat ne kaksi edellistä epäonnistunutta kertaa. Sillä lypsetystä äidinmaidosta huolimatta ne tuntuivat siltä, että olin epäonnistunut. Varsinkin kun moni ympärilläni vielä kyseli imetinkö ja ajattelemattomimmat ehdottivat puoliksi leikillään, että voisivat imettää minunkin vauvani. Kaikki nämä ajatukset päässäni päätin, että oli pakko olla jokin keino. Imetyksen lopettaminen tuntui kuolemantuomiolta.

Jätin maidontulon lopettavan pillerin ottamatta. Kukaan ei syyllistänyt minua, ei vaatinut miettimään asiaa vielä. Lääkärin kanssa puhuttiin vielä kerran imetyksen yrittämisestä. Hän näki tuskan, jota kannoin ja siunasi päätökseni jatkaa imetystä tietyillä ehdoilla.

Mukaan tuli myös pelko, sillä nyt haluttiin selvittää miksi vauva hylki toista rintaani. Sain lähetteen ultraan ja mammografiaan – elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka syövän mahdollisuus olikin pieni niin pieni pelko oli takaraivossa – veritulpan vain muutama kuukausi sitten sairastaneena tiesin kuinka äkkiä asiat  voivat muuttua. Mikään ei ole itsestään selvää ja kaikkea voi tapahtua.  Molemmat tutkimukset  sujuivat kuitenkin hyvin ja syöpään viittaavaa ei näkynyt. Onneksi.

Kävin myös imetyspoliklinikalla. Sellaisia ei ollut olemassa edellisten vauvojeni aikana.  Onneksi nyt oli.  Käynti aikaa odottaessani imetin ja lypsin. Asiat sujuivat vähän paremmin nyt uusien neuvojen kanssa, mutta imetys edelleen sattui – välillä hyvinkin paljon ja kaalinlehdet täyttivät jääkaapin. Tosin kaalinlehdetkin alkoivat jossain vaiheessa poltella ja niidenkin käyttöä piti säännöstellä. Pahoja tulehduksia ei kuitenkaan tullut.

Imetyspoliklinikalla käynti oli mahtava! Se muutti aivan kaiken. Hoitaja tarkisti imuotteen, joka oli aivan hieno. Hän ei epäillyt maitoni riittävyyttä,  kun sanoin kuinka paljon lypsin vuorokaudessa. Puhuimme lisää, kerroin miltä imetys tuntuu. Puhuin myös omista epäilyksistäni ja lopputulos oli aikamoisen yllättävä.

Kuva_vauva7

Minulla on hyvin herkkä iho. Kaikenlaiset hedelmä- ja vihannesmehut polttelevat käsissä, kun hedelmiä ja vihanneksia käsittelen. Olen aina halunnut imettää vauvan ennen kuin vauva syö kiinteän ruuan, sillä ruuan jälkeen  vauvan sylki polttelee ihoa enemmän. Iso osa kivusta on seuraamusta herkästä ihosta. Ihoni ei kestä loputtoman pitkiä imetyksiä, joita etenkin alussa oli. 4-6 tuntia imetystä ei vain käy – iho menee rikki. Ei aina näkyvästi, mutta rikki kuitenkin. Joskus riittää jo 15 minuuttia siihen, että iho on kuin tulessa. Imetystä oli pakko säännöstellä. Itsekin olin tätä epäillyt, mutta se tuntui jotenkin niin oudolta, että sitä oli vaikea uskoa. Imetys on kuitenkin niin luonnollinen asia!

Kun asiat loksahtivat kohdalleen alkoi helpotus. Nyt tiesin, mitä tehdä ja polttelut, kirvelyt ja kivut saatiin aika hyvin hallintaan. Lopulta opin myös sen kuinka monta imetyskertaa vuorokaudessa kumpikin rinta kesti. Opin myös sen, että toinen rinta kesti imetystä paremmin kuin se toinen ”huonompi”,  joka myös herkemmin tulehtui.

Virallisestihan olen nyt taaperoimettäjä. Se tuntui jotenkin luonnolliselta vaihtoehdolta ja lopetamme sitten kun lopetamme emmekä jaksa piitata niistä lukemattomista kommenteista, joita ollemme jo saaneet kuulla. Milloin vauvan kasvu takkuaa siksi, että imetän ja toisena päivänä siksi, että en imetä riittävästi. Tein niin tai näin niin aina väärin päin!

Tuntuu myös, että jokaisella on mielipiteensä taaperoimetyksestä yleensä ja siitä kuinka luonnollista tai luonnotonta se on. Hyvä olisi ehkä muistaa, että tämä nykyajan ”omituisuus” eli taaperoimetys on ennen vanhaan ollut ihan tavallinen juttu. Se oli vain imetystä ja kuului asiaan. Ehkä nykymaailma on tässäkin asiassa joutunut kovin kauas juuriltaan.

Kuva_sairaala1

Nyt – vuosi ja kymmennen kuukautta pikkuisen syntymästä – voimme oikeasti nauttia imetyksestä. Kivut ovat osa sitä, mutta nyt ne ovat hallittavissa paremmin ja jokainen imetyshetki on kaiken taistelun arvoista. Muiden mielipiteistä ja avautumisista välittämättä nautimme läheisyydestä ja onnistumisesta joka hetki. Olemme sen ansainneet.

 

Oppimissuunnitelmapalaveri ja verikokeita

Kuva_laastari1Aamu alkoi tänä aamuna sen verran pikkeuksellisesti, että piti ihan herättää tuo meidän pikkuinenkin, joka sitten vielä silmät ummessa mönki kainalooni aamumaidoille. Herätyksestä huolimatta Kasper oli hyväntuulinen. Mutta niinpä hän aina.

Tänään oli Rasmuksen opppimissuunnitelmapalaveri, joka sujui paremmin kuin hyvin ja asiat tuntuvat nyt rullaavan vallan mainosti. Paljon on saatu tukitoimia kasattua ja olo koulussa on helpottanut. Vielä on toki haasteita edessä, mutta eiköhän niistä selvitä, kun yhteistyö koulun kanssa pelaa nyt näin hienosti. Iso kiitos kuuluukin rehtorille, joka on hurjan tarmokkaasti jaksanut tilannetta hoitaa. Onni on myös se, että Rasmus pitää opettajastaan ja he ymmärtävät toisiaan. Täytyy sanoa, että viime kevään mutkien jälkeen nykyinen tilanne on lähes taivaallinen!

Tämä viikko on ollut meillä aikamoinen. Soppaan on kertynyt paljon kaikenlaista ja jännitystä vielä lisäämässä ovat Kasperista eilen otetut verikokeet. Kasvu ei ole ollut riittävää ja senttejä uupuukin aika tavalla siitä, mitä tämän ikäisellä pitäisi niitä olla kertyneenä. Totta kai kaikki voi johtua ihan vain siitä, että Kasper nyt vain sattuu kasvamaan hitaammin – toisin sanoen omaan tahtiinsa, mutta sen verran poikkeavaa kasvu on, että lääkäri halusi tarkistaa muutamat seikat. Ensi viikkoon pitää jaksaa odotella, jotta tulokset saadaan. Tuntuu pitkältä ajalta, vaikkei oikeasti ole.

Pikkuinen oli muuten valtavan hienosti verikokeessa. Antoi tehdä kaiken istuen ihan rauhallisesti sylissäni ja tyytyi vain katselemaan, kun laborantti tuikkasi neulan kyynärtaipeeseen ja otti monta putkiloa verta. Sellainen meidän pieni on aina ollut. Uskomaton  ero voi olla noiden lasten suhtautumisessa verinäytteisiin. Hyvässä muistissa on sellainen kerta, jossa olen laspen joutunut kantamaan huutavan pois laboratoriosta ja huuto oli alkanut jo ennen kuin pääsimme edes näytteenottoon. Aistiyliherkkyydet tuovat vaihtelua arkeen! ☺

Meidän perhe kaipaa edelleen kovasti sitä tasaisen tylsää arkea. Yllätykset ovat aivan yliarvostettuja – ainakin ikävät sellaiset.

Loputtomat vatsavaivat ja kuinka helposti ne loppuivat

Reilu puolitoista vuotta sitten alkanut soppa antibioottien kanssa teki aika paljon tuhoja, joskin siitä oli myös kiistatta hyötyä – ilman antibiootteja en olisi nyt tässä vaan haudassa. Tosiasia kuitenkin on, että vajaan vuoden aikana syödyt ja suoneen saadut ainakin kymmenen antibioottikuuria tekivät aika paljon hallaa suolistolle ja vatsalle. Olo ei ollut kiva, vaikka tulehdukset saatiinkin häädettyä. Vatsa oli pitkään kipeä ja kaikki ruoka aiheutti nopean poistumisen Hotelli Helpotuksen suuntaan.

Vatsa on valittanut melkein kaikesta. Se ei pidä enää viljasta liian suurissa määrin. Se ei pidä maidosta, vaikka minä pidänkin ja tutkittu, joskin  lievä laktoosi-intoleranssi on nostanut päätään enemmän kuin koskaan ennen ja rakastamani maito onkin nyt saanut omalta osaltani jäädä jääkappiin toisten päivää ilostuttamaan. Vatsa tulee siitä aivan liian kipeäksi ja ainainen kipeänä olo vie energiaa ja tekee arjesta hyvinkin raskasta.

Reilu puoli vuotta sitten selvisi se pahin ja kamalin huonon olon aiheuttaja. Vatsa oli jatkuvasti kuin pallo – turvonnut ja kipeä. Ja niin kuin monesti ennenkin, ratkaisu löytyi puolivahingossa uteliaisuuden seurauksena. Kaikki muuttui, kun aloin leipoa leivät taikinajuureen ja tuore- sekä kuivahiiva jäivät pois.

Olo on nyt hurjan paljon parempi, mutta edelleenkin vatsa ilmoittaa, jos sinne on laitettu jotain sopimatonta. Toisaalta se ei haittaa, koska normaali kotiruokavaliomme sopii sille vallan mainiosti! Pavut, sipulit ja kaikenlaiset kasvikset sekä luomuliha toimivat hienosti ja kivut ja turvotukset pysyvät iloisesti poissa. Mielenkiintoista on, että esimerkiksi pavut ja sipuli ovat kuitenkin niiden aineiden listassa, joita suositellaan välttämään, jos on suolisto- ja vatsaoireita. Lääkärikin jakoi lapun, jossa oli iso liuta tuiki tavallisia kasviksia aina paprikasta ja tomaatista lähtien!

Epäilykset diagnoosin oikeellisuudesta tietenkin vaivasivat ja siksipä piti aina välillä tehdä pistokokeita ja maistella jonkin verran tuotteita, joissa hiivaa oli. Seuraamukset näkyivät aika pian. Vatsa valitti, turposi ja suolisto kiersi varmasti ainakin kolmasti maailmanympäri! Diagnoosini vaikutti siis varsin selvästi ihan oikealta. Oli aika vaikea kuvitella tuon mittakaavan oireita!

Hassulta tuntuu se, että koko ikäni olen hiivalla kohotettua leipää syönyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Hiivaa on ollut ties missä ja sitä on voinut ihan rauhassa syödä  ongelmitta, mutta nyt ollaan hiivan kanssa tässä tilanteessa. Kamalinta mahdollisinta on, jos vatsaan päätyy hiivainen ja sokerinen tuote. Silloin vatsa alkaa kirjaimellisesti käydä ja olo on aivan kammottava.

Ne, jotka hiivaa voivat ongelmitta käyttää ovat varmastikin iloisia siitä seikasta, että Suomen Hiivan tuorehiiva sopii  luomuleivontaan ja on siten myös GMO-vapaa. Erinomainen tuote siis, jota myös itse käytän silloin, kun  juuritaikinaa syystä tai toisesesta ei johonkin projektiin ole. Silloin joko jätän syömättä leipomukseni tai valmistaudun kärsimään seuraamukset.

Onneksi hiivaa ei ole pakko käyttää. Leivinjauhe tai sooda nostattavat leipää myös ja ihan mahtavan ihanaa on, kun voi turvautua vanhoihin konsteihin ja kasvattaa keittiön nurkassa omaa pientä taikinajuuri-lemmikkiään, joka nostattaa leivän ja pullankin, sopii niin pikkuleipiin kuin pannukakkutaikinoihin ja saa leivän maistumaan niin paljon paremmalta! Hieno juttu on sekin, että tällainen herkku pitää myös suolistoa kunnossa! Lääkärikin tuumi taannoin, että mikäs siinä, jos huono olo poistui noinkin yksinkertaisesti – joillekin hiiva ei vain jostain syystä sovi.

Muutenkin kaikki fermentoidut ruuat kuten hapankaali ovat suolistolle herkkua. Hyviä pöpöjä saa monesta muustakin asiasta kuin vain apteekin purkista!

Leivontaa

Viikko on kulunut lähinnä leivonnan merkeissä. Tällä viikolla tuli nimittäin vuosi täyteen siitä, kun olin viimeksi sairaalassa ja pitihän ihania hoitajia ja lääkäreitä jotenkin muistaa! Perjantaina – vaikka alunperin suunnittelinkin, että torstaina – lähti iso laatikollinen kakkuja ja pikkuleipiä matkaan ilostuttamaan ihanien hengenpelastajien työpäivää!

Kiva heille olikin leipoa!

Muutenkin viime aikoina leipominen on tullut entistäkin rakkaamaksi. Yhdessä vaiheessa, keittokirjakokoelmaani selaillessani tajusin, että en koskaan voi ehtiä kokeilla jokaista reseptiä. Ajatus tuntui aika hurjalta. Mutta niin se vain on. Reseptejä on yksinkertaisesti niin paljon, että elinikä ei vain riitä. Taitaa olla sama asia muillakin, jotka keittokirjoista yhtä paljon pitävät.

Päätin työntää ajatuksen syrjään ja selailin kirjoja entiseen tapaan. Kokeilen mitä haluan ja toisia reseptejä kokeilen, jos siltä tuntuu. Keittokirjojen päätarkoitus valmiiden reseptien ohella – siis  ainakin omalla kohdallani –  on antaa uusia ideoita. Ja ovathan keittiokirjat oiva tapa matkustaa ihan omalla kotisohvalla! Joskus keittokirja on jopa parempi matkaopas kuin oikea matkaopas! Ainakin kuvien osalta. Parhaissa keittokirjoissa on reseptien ohella sananen tai parikin kulttuurista ja nähtävyyksistä.

Keittokirjaa on mukava lukea melkein milloin vain. Muista, kun vielä asuin lapsuudenkodissani, istuimme äitini kanssa lukemassa keittokirjoja yömyöhään saakka. Se oli mukavaa yhdessäoloa ja samalla tuli naurettua monet naurut, kun silmät ristissä tavasimme uusia, mielenkiintoisia  reseptejä – lukuvirheiltä ei nimitäin voinut välttyä!  Nykyisin ei jaksa enää yön pikkutunteina lukea reseptejä. Jos uni suinkin vain tulee ja silmässä pysyy niin mukavampi on nukkua ja jättää keittokirjan lukemiset päivän aurinkoisemmille tunneille. Pienen lapsen kanssa ei jaksa, jos ei muista itsekin nukkua. Mukava on kuitenkin muistella aikoja, jolloin asiat on tehnyt toisin.

Leivonta-innostuksen tultua on myös innostus kuvaamiseen palannut. Leivonnaisten kuvaaminen illan viimeisten auringonsäiteiden hivellessä sokerimuruja on enemmän kuin nautinnollista ja tämän viikon aikana siitä on tullut yksi, tärkeä osa itse leivontaa. Sisällä kuvaaminen ei vain tunnu samalta. Myönnettävä on, että sateiset päivät asettavat omat haasteensa – leivonnaiset eivät tunnetusti arvosta suihkuja – eivät edes kesäisen lämpimiä. Onneksi aurinko on jaksanut aina edes hetkeksi työntää sadepilvet syrjään.

Herrasväenleivät, joita kuvassakin on, tuli lisättyä leivontavihkooni tavattuani mieheni. Hänen äitinsä tapaa leipoa kyseisiä pikkuleipiä lähes joka juhlaan ja siinä välilläkin. Leipoi hän niitä häihimmekin, joihin tarjoilu tehtiin itse. Hän tekee pikkuleivät  perinteiseen tapaan pyöreiksi.

Itse teen nämä mieluiten pienellä sydänmuotilla – liittyyhän kyseisiin pikkuleipiin paljon muistoja. Sydän tuntuu ainoalta oikealta muodolta. Ja ainoa oikea muoto se on silloinkin, kun niitä antaa jonnekin kiitoksena tai lahjana.

Taatelikakku on oman lapsuuteni suosikki ja sen uunista tulviva tuoksu tuo aina ensimmäisenä mieleen joulun, vaikka sitä muinakin aikoina on leivottu.  Moni leivonnainen tuo mieleen paljon erilaisia muistoja. Tuoksuihin on tarttunut paljon tunnetta, ajatuksia ja hetkiä, jotka tulvahtava pintaan ja vievät hetkeksi jonnekin kauas lapsuuteen. Yllättävää on kuinka ihmeellisiä, pieniä asioita on muistin sopukoihin tallentunut.

Elämä on ihmeellistä ja jaksaa aina yllättää niin muistoilla kuin tulevillakin ihmeillä. Tärkeää on nauttia jokaisesta hetkestä, imeä jokainen onnenmuru sydämeen ja pitää niistä kiinni. Tärkeää on myös muistaa jakaa omasta ilostaan toisille, sillä mikään ei kasvata iloa niin paljon kuin jakaminen.

Hymyillen uuteen vuoteen

Kuva_vauva14Viime vuosi meni niin nopeasti ohitse, että on vieläkin vaikea käsittää kaiken tuon ajan kuluneen. Kasper on kasvanut ja keksinyt kaikenlaista hassua meidän iloksemme. Yhdeksän ja kymmenen kuukauden rajalla otettin ensimmäiset  askeleet – kokonaista 5 kappaletta ja sitten mentiinkin melkein pari kuukautta kokeilemalla aina välillä muutamaa askelta kerrallaan, kunnes sitten yhtäkkiä mentiinkin jo 20 askelta! Ja sitten vielä vähän lisää! Ihana on ollut seurata pikkuisen touhuja!

Blogi on ollut paljon taka-alalla ja välillä on ollut aikoja, jolloin olen kovastikin kaivannut tänne kirjoittelemaan niin kuulumisia kuin luomu-juttujakin. Niin se aika vain on kulunut, kun on ihanaa! Ja ihanaa meillä on ollut, vaikka kaikenlaista on viime vuonna ehtinyt tapahtua aina sairaalareissuista, vesivahinkoihin ja myrskytuhoihin! Asioille pitää voida ja osata nauraa – sillä tavalla niistä vastoinkäymisistä parhaiten selviää. Olen aina sanonut ja sanon edelleenkin, että kaikesta löytyy myös jotain huvittavaa. Joskus pitää vain kaivaa vähän enemmän, että ne löytää.

Tapaninpäivänä saimme lastenhuoneisiin erään ystävämme työpaikalta pari toimistopöytää. Niillä on ollut hyvä leikkiä legoilla ja tehdä läksyjä. Ainakin tilaa riittää. Tuntui hassulta, että pöydät haluttiin kärrätä kaatopaikalle. Ne olivat oikein hyvä kuntoisia. Äärimmäisen onnellisia olimme, kun serkkuni tuli avuksi ja saimme pöydät vielä kotiinkin saakka. Lastenhuoneet ovat vielä hiukan vaiheessa, sillä päätimme muuttaa samalla muutamia asioita niissä ja nyt odotellaan paria hankintaa kotiin saapuvaksi niin saadaan sitten huoneet mukaviksi lasten touhuta. Osa suunnitelmista on lapsillekin vielä kertomatta. Saavat sitten ison yllätyksen!

Olen myös iloinen siitä, että jaksan jo vähän paremmin arkea. Sain jopa isoimman kirjahyllykköni siistittyä ja nyt kirjat ovat pölyttömiä – siis ainakin hetken. Onneksi hyllyissä on ovet niin pysyvät edes hetken pidempään pölyttöminä.

Siivoaminen vei pidemmän aikaa kuin kuvittelin. Oma apulaiseni toi hommaan ihan uuden puolen. Olisi pieni halunnut selata jokaisen käteensä saaman kirjan ja maistaa ainakin joka toista kulmaa. Ja sehän ei nyt vain kirjojen kohdalla sovi! Mikael onkin saanut lisänimekseen Nyytin nakertaja, koska pienenä hän iski hampaansa Kuka lohduttaisia Nyytiä kirjaani. 😀

Ilo on ollut huomata, että viime vuoden aikana lasten innostus ruuanlaittoon ja leipomiseen on kasvanut. Mikael leipoo pikkuleipiä jo aikamoisen omatoimisesti – joskin jälkiä ei aina muisteta korjata, mutta se ”vika” lienee monesti vielä isommillakin. Ihana on ollut maistella hänen leipomuksiaan. Rasmuskin pitää leipomisesta, mutta hänelle se on enemmän sellaista yhdessä tekemistä – jakamista. Molemmat pojat saivat oman pienen palettiveitsen joululahjaksi. Niihin kaiverrettiin lapsen nimi. Kasperkin saa sellaisen tulevaisuudessa, mutta ei ehkä vielä pariin vuoteen.

Loppuvuodesta saimme iloisia uutisiakin. Lapsemme testattiin geenivirheen varalta. Kasper piti testata vasta lähempänä 10 vuotta, mutta epätietoisuus asiasta vaivasi ja lääkäri suostui tekemään pienimmäisellekin lähetteen. Ja niinpä lopulta saimme kolme iloista vastausta. Yhdellekkään lapsellemme ei geenivirhe ollut periytynyt. Sillä on hyvä aloittaa tämä vuosi!