Avainsana-arkisto: Raskaus

Kun vauva ei nuku ja äiti on väsynyt

Tuntuu, että eilisen illan ja yön aikana somessa koettiin räjähdys. Ei ihme. Kemikaalicocktail-blogin Noora kirjoitti asiasta, joka koskettaa monia ja saa tunteet pintaan. Vauvat ja nukkuminen ovat molemmat aiheita, jotka saavat ihmiset kuohumaan ja erilaisia mielipiteitä onkin blogin Facebook-sivulle sadellut roppakaupalla. Se sai myös omat kokemukseni nukkumisesta nousemaan pintaan.

Meillä on kolme lasta ja siten myös kolme erilaista nukkujaa. Se, mikä päti ensimmäisen lapsemme kohdalla ei enää toiminutkaan toisen lapsemme kohdalla. Ja kolmas onkin sitten ihan oma lukunsa. Olemme myös päätyneet erilaisiin ratkaisuihin oikeastaan jokaisen lapsemme kohdalla. Jälkiviisaana on voinut todeta, että olisi ollut mielenkiintoista ja ehkäpä hyvinkin hedelmällistä kokeilla viimeisintä vaihtoehtoa kaikilla lapsilla. Toisaalta se ei ole enää mahdollista – eikä olisi ollut silloinkaan, mutta jossittelu on joskus niin suloisen tuskallista.

Kun vauva ei nuku ja äiti on väsynyt

Esikoisemme oli huono nukkuja

Ensimmäinen lapsemme oli kamala nukkuja. Ensimmäiset viisi vuotta menivät enimmäkseen sumussa. Meillä oli rankka alku silloinkin. Minulla todettiin raskausmyrkytys, jouduin vuodelepoon ja sairaalaan ja lopulta oireiden yhä pahetessa päätettiin käynnistää synnytys, mutta oman oloni heiketessä ja lapsen sydänäänien pudotessa päädyttiin sektioon. Odotus ja synnytys menivät aivan eri tavalla kuin olimme kuvitelleet. Raskausmyrkytyksen merkitkään eivät poistuneet kehostani hetkessä vaan jokunen kuukausi vauvan syntymän jälkeenkin mitattiin edelleen hyvät määrät valkuaista virtsassa. Olo oli ihan kamala ja väsynyt, mieli oli maassa. Kaiken tämän lisäksi vauva itki masuaan, jossa kiersi ilma – ei auttanut Cuplaton, ei hieronta, ei mikään. Ihmettelin myös, miksi vauva ei rauhoittunut syliin vaan jatkoi itkua ja itki monesti jopa pahemmin, kun otin syliini lohduttaakseni.  Olo oli onneton ja voimaton, vaikka lasten hoidosta minulla oli tuohon aikaan kokemusta enemmän kuin monella muulla ikäiselläni enkä hötkyillyt kaikista pienistä pihahduksista.

Silloisen asuinpaikkamme neuvola puhui alkoi puhua tassuhoidosta ja niinpä edettiin sen kaavan mukaan, kun koliikki-itkuista oli päästy.  Vuorotellen olimme pitämässä ”tassua” pikkuisemme selän päällä ja nukkuihan hän lopulta, mutta heräsi melkein heti, kun tassu vietiin pois. Olimme kuoleman väsyneitä ja muistan monen monituista yötä, jolloin olisin antanut mitä vain, kun talo olisi ollut hiljainen ja olisin saanut nukkua. Noina öinä olin hyvin yksin, sillä ensimmäisen lapsemme aikoihin mieheni oli useasti ulkomailla työmatkalla. Silloin kun hän oli kotona sain toki apua ja hän valvoi siinä missä minäkin.

12 vuotta sitten ei ollut samanlaista vertaistuen mahdollisuutta netissä kuin tänä päivänä. Ei ollut loputonta artikkeleiden tulvaa, josta poimia omiin tarpeisiin sopivat ohjeet. Nykyisin tilanne on huimasti parempi kuin silloin. Toisaalta silloin ei ollut myöskään niitä, jotka nopeasti tuomitsivat vaihtoehdon jos toisenkin. Tuntuu, että kaiken tietotulvan keskellä on nykymaailma myös hirveän ajattelematon ja kovin kärkäs tuomitsemaan toisten valinnat. Se on surullista.

Ensimmäinen lapsemme nukkui ensin sänkymme vieressä pinnasängyssään, mutta jatkuva ininä ja muu melu piti minut jatkuvasti hereillä ja nekin lyhyet hetket, jotka olisin saanut nukkua olivat poissa. Kuolemanväsynyt ei riitä kattamaan sitä oloa, joka minulla oli. Niinpä päädyimme siirtämään pilttimme omaan huoneeseen tutussa sängyssään. Seinän toiselta puolelta eivät pienet äänet kuuluneet ja sain nukuttua edes hiukan. Jälkeen päin ajateltuna en ole ylpeä ratkaisusta, mutta tuolloin se tuntui oikealta ja täytyy sanoa, että en ole aivan varma, miten muuten tilanne olisi voitu ratkaista, sillä siihen aikaan jouduin syömään sellaisia särkylääkkeitä, joiden aikana en olisi voinut vaikkapa nukkua vauvani kanssa samassa sängyssä. Se olisi ollut vaarallista. Toisaalta tuohon aikaan ei perhepedistä puhuttu mitenkään vaihtoehtona – ei ainakaan meillä päin ja neuvolassa vielä vähemmän. Ja toisaalta syömieni lääkkeiden myötä se ei olisi ollut vaihtoehto. Ehdimme kuitenkin nukkua jokusen kerran samassa sängyssä, lähinnä siksi, että noina öinä vain satuimme siihen nukahtamaan. Ne yöt eivät kuitenkaan olleet merkittävästi parempia, kuin omissa sängyissä nukutut yöt, joten ehkäpä perhepeti ei olisi ollut ratkaisu. Emme kuitenkaan enää koskaan saa tietää.

Jälkiviisaana ja vuosien tiedoilla voimme kuitenkin sanoa, että tänä päivänä ymmärrämme, miksi lapsemme ei nukkunut tuon paremmin. Aistiyliherkkyydet olivat jo tuolloin olemassa ja tekivät asioista hankalampia. Ne selittävät myös sen, miksi lapsemme ei rauhoittunut kosketuksella ja sylillä. Kosketuksen sieto on ollut ison työn tulos ja tänä päivänä meillä onkin halauksista, silittelystä ja sylistä suuresti nauttiva lapsi.  Tassuhoito sen sijaan oli sellainen sopivalla voimalla tehtävä asia, joka ei silloinkaan ärsyttänyt vaan rauhoitti. Olisipa se mukavaa, jos olisi tiennyt kaiken jo silloin. Menneisyyttä ei voi kuitenkaan muuttaa ja viiden vuoden zombielämä on onneksi nyt vain muisto. Voin kuitenkin sanoa, että tuohon aikaan olisin ollut varmaan valmis mihin tahansa ratkaisuun, jotta olisin saanut nukkua. Väsynyt vanhempi ei ole hirveän hyvä vanhempi.

Hymyileväinen keskimmäinen

Toinen lapsemme nukkui turhankin hyvin. Muutos ensimmäiseen oli niin huima, että joskus tuntui siltä, ettei meillä vauvaa olekaan. Lapsi söi söi ja nukkui ja jaksoi hymyillä vaikkapa keskellä yötä. Voiko sitä vanhempi muuta toivoakaan? Toisaalta tilanne oli aika huippu, sillä esikoisemme jaksoi edelleen kukkua, mutta ei nukkua. Silmiinpistävintä toisen lapsemme nukkumisessa oli ehkä se, ettei hänen sänkynsä äärelle sopinut jäädä notkumaan tai uni ei tullut lainkaan. Piti olla oma tila ja rauha ja pikkuinen nukahti lähes minuutilleen samaan aikaan ilman itkua, hymy huulillaan.

Nukkumisjärjestely oli muuttunut  ja pinnasängyn vieressä makuuhuoneemme lattialla oli patja esikoisellemme, joka nukkui pinnasängystä poistuttuaan hiukan paremmin, mutta edelleen heräiltiin yön aikana niin monta kertaa, että niitä oli turha alkaa edes laskea. Näin me saimme kuitenkin vähän enemmän unta kuin aikaisemmin. Nukkumiseeni ei auttanut sekään, että heräsin yöllä myös lypsämään, sillä keskimmäisemme ei jaksanut imeä maitoa suoraan rinnasta. Hypotonisuus selvisi vasta myöhemmin ja sai asiat loksahtamaan kohdalleen yhdeltä osin.

Toisen lapsemme ominaisuudet herättivät  kiinnostusta myös neuvolassa muutettuamme nykyiselle paikkakunnalle  ja niinpä parin vuoden iässä alkoivat asiat loksahdella paikoilleen ja kaupan päälle ropsahti diagnoosi ja toinenkin.

Kainalokaveri

En muistaakseni tehnyt mitään erityistä päätöstä nukkua vauvani kanssa. Kolmannen lapseni synnyttyä se vain tuntui jotenkin oikealta ja kehdosta siirryttiin aika nopeasti kainalokaveriksi. ABO-immunisaatio, veritulppa ja monet muut mutkat niin vauvan terveydessä kuin omassanikin saivat aikaan sen, että meistä molemmista tuntui ja tuntuu edelleen parhaalta nukkua vierekkäin. Meillä on hyvä ja turvallinen olo ja yöt ovat rauhallisia.

Kokemuksen perusteella kannatan itse perhepetiä, mutta tiedän, ettei se sovi kaikille. Meillä perhepedissä nukkuminen on rauhallista, imettäminen helppoa ja lapsen pienet heräilyt kuitataan nopeasti ja ohimennen. Tuntuu, ettei niitä oikeastaan edes ole ja hyvin vähäiset ne ovatkin, lähes olemattomat ja useana yönä ei herätä lainkaan tai ainakaan ei herätetä äitiä. Itse ajattelen myös niin, että se on luontevin vaihtoehto. Hoitavathan muutkin eläimet poikasensa vieressään vai oletteko joskus nähneet koiran kantavan pentunsa nurkan taakse nukkumaan.

Toiset tärpit hyvään uneen ovat päivärytmi (etenkin iltarutiinit) sekä unipussi, jonka kanssa ei siis käytetä peittoa. Unipussi luo pikkuiselle ihanan pesän, joka rauhoittaa ja lämmittää. Unipusseja on muuten paljon erilaisia paksuuksia sekä kokoja aina syntymästä noin 10 ikävuoteen saakka. Unipussi on käytössä vielä keskimmäisellämekin, joka sujahtaa sinne välillä päivälläkin.

Nykyinen unipussimme.
Vauvan nukkumajärjestelyt herättävät tunteita

Kemikaalicocktailin unikoulu on sana, jota on käytetty jo pitkään. Itselle se tuntuu aika vieraalta ja luulenpa, että se ei olisi ollut oikea ratkaisu edes esikoisemme kohdalla. Unikoulujakin on monenlaisia, pehmeitä lasta kuuntelevia ja sellaisia, joissa runnotaan asiat läpi vauhdilla ja voimalla lapsen tunteista välittämättä. Kemikaalicocktailissa toteutettu unikoulu tuntui minusta ensin mainitulta versiolta, mutta ihan varmasti se on silti ottanut koville ja siitä kertookin Nooran halu olla kuulematta vauvansa itkua systeemin pyörähdettyä käyntiin. Myös päivärytmin muuttaminen vauvalle sopivammaksi oli hieno juttu. Olen iloinen siitä, että perhe on saanut nukkumarauhan ja kuolettava väsymys siirtyy menneisyyteen.

Vaativassa tilanteessa me saimme apua mm. perheneuvolasta, jonne pääsimme pohtimaan tilannetta ja saimme purkaa tuntojamme. Oli valtavan ihanaa, että tällainen tilaisuus meille tarjoutui. Monelaista apua on kyllä tavallisesti saatavilla, mutta sitä ei välttämättä tarjota suoraan. Joskus pitää osata kysyä, mutta väsyneenä se voi olla vaikeaa. Toisaalta meidän esikoisemmekaan ei ollut ns. normaalilapsi vaan heräily johtui mm. aistiyliherkkyyksistä, joka siis on asia, jolle on olemassa ihan diagnoosikin.

Nykyvanhemmuus on erilaista kuin ennen. Ennen koko kylä kasvatti, koko kylä tuki ja väsynyt äiti sai apua naapureiltaan niin kodin- kuin lapsenhoidossakin. Tukiverkko oli kovin paljon erilainen, kun vertaa sitä nykyiseen seitinohueen viritykseen, joka monella perheellä on. Sukulaiset asuvat hajallaan ja naapurit eivät ole edes hyvän päivän tuttuja. Parhaat kaveritkin voivat olla aivan erilaisessa elämänvaiheessa.

Internet tuo oman haasteensa vanhemmuteen. Niin paljon kuin netistä voi saada tukeakin (minä jos kuka sen tiedän, sillä vertaistuen toivo keskimmäisen ollessa pari vuotias  oli yksi niistä syistä, että blogia aloin kirjoittaa) Seitsemässä vuodessa on internetkin muuttunut ja arvostelijoiden määrät ovat kasvaneet.

On helppoa arvostella toisen ratkaisuja, jos ei ole itse elänyt samaa arkea ja unettomuutta. Hyvin nukkuneena on helppoa tuomita toisen valinnat.

Suvaitsevaisuus ja ymmärrys ovat molemmat aika hienoja juttuja. Väsynyt vanhempi sen sijaan kurja asia ja väsymyksen edetessä kestämättömäksi voi tapahtua asioita, joita ei kukaan toivoisi. Uupumus on rankkaa, uhkaa terveyttä ja myös lapsen hyvinvointia. Voi olla, että tätä asiaa ja sen voimakkuutta on vaikea sisäistää, jos ei ole koskaan itse vastaavaa kokenut.  Levännyt vanhempi on aina parempi vanhempi ja joskus tilanteet ovat sellaisia, että ratkaisut pitää saada tehtyä nopeasti. Vaakakupissa on kuitenkin yleensä aina enemmän asioita kuin yksi ja vaihtoehdoista pitää poimia se sopivin ja toimivin juuri siihen tilanteeseen.

kuva_unipussi2



web analytics


Imetyksestä

Marraskuussa alkoi YLEllä uusi sarja Imettäjät. Jo ennakkoon se keräsi keskustelupalstoilla kommentteja, joissa oli mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin ja etenkin nuo vastustavat mielipiteet tuntuivat olevan enemmistössä tai ainakin äänekkäimpinä.

Sarja kiinnosti minua lähinnä siksi, että oma imetystaipaleeni on ollut täynnä mutkia.

Kuva_vauva1

Imetyksenhän pitäisi olla helppoa ja luonnollista. Silti – kolmen lapsen äitinä – voin sanoa, että aina imetys ei onnistu. Ei vaikka yrittäisi. Ei vaikka kuinka haluaisi onnistua.

Kaksi aiempaa imetystä ovat menneet aika tavalla mönkään, mutta äidinmaitoa ovat kaikki lapseni saaneet. Minä lypsin ja heräsin lypsämään myös yöllä, koska yöimetys/-lypsy pitää maidontuotantoa paremmin yllä. Tunsin, että se oli oikein. Totta on sekin, että äidinmaito on sitä parasta ravintoa pienelle ja sen eteen on suotavaa tehdä voitavansa. Silti joskus tulee raja vastaan – joskus mikään ei vain auta ja vaihtoehtona on korvike. Kasvaa silläkin isoksi.

Kolmannen lapseni kohdalla halusin, että asiat olisivat toisin. Puhuin imetyksestä neuvolassa jo heti raskaaksi tultuani ja minulle luvattiin tukea. Kolmannen lapsemme synnyttyä tammikuussa 2013 tuntui, että asiat lähtivät sujumaan ihan mukavasti. Lapsi söi ja mikä parasta: imetys ei sattunut – ei sitten yhtään. Muistan kuinka huudahdin asiasta miehelleni imetyksen alettua. Asia tuntui kertakaikkisen käsittämättömältä! Olin niin onnellinen, sillä aina ennen oli imetys sattunut.

No, kauaa siihen ei mennyt, että asiat alkoivat mennä huonosti. Vauvan paino ei noussut vaikka imetin ja imetin. Lypsämällä maitoa tuli paljon – sain helposti lypsetty reilun litran vuorokaudessa.  Kaiken lisäksi imetys sattui taas ihan niin kuin ennenkin, välillä ihan oikein paljon. Ihoakin kirveli, korvensi ja pakotti. Välillä oli rikkinäisiä rinnanpäitä ja tulehduksia. Silloinkin, kun iho näytti ihan ehjältä imetys sattui ja kirveli. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Käytiin läpi mahdolliset sammakset ja muut, mutta ratkaisua ei löytynyt. Kipu ja polttelu vain pysyivät.

Vauvamme päätyi sairaalaan lääkärin tutkittavaksi, koska paino ei kunnolla noussut. Mietittiin allergioita ja sitä riittikö maitoni. Sanoin, että maitoa tulee paljon, olen lypsänyt sitä, tiedän ettei maidontuotannossa ole ongelmia. Lääkäri kuitenkin kirjasi papereihin, että äidin maidoneritys ei ole riittävää lapsen tarpeisiin. Korviketta pitäisi kuulema antaa. Olin vihainen, kun minua ei kuunneltu. Olin vihainen, kun kukaan ei tarkastanut vauvan imuotetta tai yrittänyt tarkistaa sellaisia asioita, jotka pystyi helposti katsomaan. Tehtiin vain syöttöpunnitus sellaisen syötön perusteella, joka ei ollut aitoa imetystä vastaava kerta. Lapsella ei ollut vielä nälkä ja lapsi oli uninenkin ja mainitsin, että vauva jaksoi syödä normaalia lyhyemmän ajan. Tiesin, että maitoa tuli ja paljon, koska lypsämällä sitä tuli helposti litra ja ylikin. Vauvan pitäisi maitoa heruttaa  vielä helpommin kuin pumpun.

Olin vihainen siitäkin, että kukaan ei ehdottanut esimerkiksi imetysapuvälineen  käyttöä. Pullo ja korvike olivat ainoat, mitä tarjottiin tilalle eikä kukaan tuntunut ottavan kuuleviin korviin tahtoani ja haluani saada imetys sujumaan ja sitä, että maitoa todella tuli jopa yli sen hetkisen tarpeen. Kyse ei siis missään tapauksessa voinut olla maidon riittämättömyydestä.

Kaikesta huolimatta olin kuitenkin päättänyt, että imetyksen täytyy onnistua – en aikonut antaa periksi. Enkä antanut. Lypsin maitoa vauvalle ja vauva söi nyt pullosta ja rinnasta. Yhdistelmällä paino nousi – hitaasti, mutta nousi kuitenkin. Helppoa eivät lypsämiset ja imetykset aina olleet – tulehduksia ja tukoksia tuntui olevan jatkuvasti. Neuvola oli ihana ja antoi lainaksi vaa’an, jolla sain tehtyä kotona syöttöpunnituksia. Se rauhoitti mieltä ja näin, että suurimmalla osalla kertoja vauva syö ihan hyvän määrän maitoa suoraan rinnasta.

Vauva ei kuitenkaan jaksanut syödä kunnolla rinnasta kaikilla kerroilla. ABO-immunisaatio jylläsi ja vauvan alhainen hemoglobiini lisäsi pienen väsymystä. Aneeminen vauva ei jaksanut imeä kuten toiset ikäisensä. Pullo täytettiin siis yhä useammin äidinmaidolla.

Me molemmat kuitenkin kaipasimme imetystä ja sen tuomaa läheisyyttä. Niinpä päätimme, että lypsämme ja pullottelemme, mutta iltaimetykset pysyvät päivässämme. Silti muutos rinnalta melkein pullolapseksi tuntui hurjalta ja kurjalta – etenkin kun katseli vauvaa, joka muuttui hyvin erilaiseksi. Pulloruokinnan myötä hävisi vauvan iloinen ”kuplivuus”. Toki meillä oli yhä iloinen ja tyytyväinen vauva, mutta jotain oli hävinnyt. Ja niinpä lisäsin imetyskertoja ja saimme takaisin ”kuplivan” pikku kaverimme, mutta myös kirvelyn, polttelun ja kaiken muun ikävän.

Rintatulehdukset vaivasivat kohtuullisen säännöllisesti. Vauvan ollessa noin puolivuotias iski jälleen rintatulehdus sellaisella voimalla, että antibiootit suun kautta ja kotihoito eivät olleet enää vaihtoehto ja korkeassa kuumeessa, toinen rinta Ihmemaan kartan näköisenä päädyin jälleen sairaalaan – onneksi sain vauvan mukaani. Olimme taas samassa, jo niin tutuksi tulleessa sairaalassa ihanien hoitajien ympäröimänä, omassa pikku huoneessamme – ihan niin kuin muutama kuukausi aikaisemmin veritulpan jälkeen.

Tuona sairaalakertana alkoivat asiat loksahdella kohdalleen. Selvisi monta asiaa. Oli suihkuavaa rintaa, jolloin vauvan oli vaikea syödä, kun maito tuli suuhun kovalla voimalla. Siksi vauva painoi ikenillä niin, että suihku tuli hiljaisempana ja tämä puolestaan teki rintaan helposti tukoksia. Painaminen oli kuitenkin niin hienovaraista, että imettäessä sitä ei varsinaisesti tuntenut. Eikä tuo painaminen sattunut lainkaan. Myös rinnan paino ja vauvan koko aiheuttivat ongelmia. Raskas rinta oli hankala kapistus pienelle, hentoiselle vauvalleni. Vanha kätilö neuvoikin muutaman konstin, joiden avulla saimme korjattua pari vaivannutta ongelmaa ja asiat sujuivat vähän paremmin. Polttelu, kirvely ja kipu olivat silti yhä läsnä.

Kuva_vauva6

Samassa yhteydessä puhuttiin imetyksen lopettamisesta, koska tulehduksia oli niin paljon. Olin samaa mieltä, että loputtomat antibioottikuurit eivät voineet jatkua ja päätin yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, että lopettaminen oli viisainta. Sillä hetkellä uskoin voivani elää päätöksen kanssa. Olin väärässä.

Päätöksen jälkeen alkoi loputon itku. En halunut lopettaa. Muistin kuinka ”kuplimattomaksi” vauvani muuttui, kun ei enää päässyt rinnalle. En ollut valmis lopettamaan jotain, jonka niin kovasti toivoin onnistuvan. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni saada imetys onnistumaan. Uutta vauvaa ei tulisi ja mielessä painoivat ne kaksi edellistä epäonnistunutta kertaa. Sillä lypsetystä äidinmaidosta huolimatta ne tuntuivat siltä, että olin epäonnistunut. Varsinkin kun moni ympärilläni vielä kyseli imetinkö ja ajattelemattomimmat ehdottivat puoliksi leikillään, että voisivat imettää minunkin vauvani. Kaikki nämä ajatukset päässäni päätin, että oli pakko olla jokin keino. Imetyksen lopettaminen tuntui kuolemantuomiolta.

Jätin maidontulon lopettavan pillerin ottamatta. Kukaan ei syyllistänyt minua, ei vaatinut miettimään asiaa vielä. Lääkärin kanssa puhuttiin vielä kerran imetyksen yrittämisestä. Hän näki tuskan, jota kannoin ja siunasi päätökseni jatkaa imetystä tietyillä ehdoilla.

Mukaan tuli myös pelko, sillä nyt haluttiin selvittää miksi vauva hylki toista rintaani. Sain lähetteen ultraan ja mammografiaan – elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka syövän mahdollisuus olikin pieni niin pieni pelko oli takaraivossa – veritulpan vain muutama kuukausi sitten sairastaneena tiesin kuinka äkkiä asiat  voivat muuttua. Mikään ei ole itsestään selvää ja kaikkea voi tapahtua.  Molemmat tutkimukset  sujuivat kuitenkin hyvin ja syöpään viittaavaa ei näkynyt. Onneksi.

Kävin myös imetyspoliklinikalla. Sellaisia ei ollut olemassa edellisten vauvojeni aikana.  Onneksi nyt oli.  Käynti aikaa odottaessani imetin ja lypsin. Asiat sujuivat vähän paremmin nyt uusien neuvojen kanssa, mutta imetys edelleen sattui – välillä hyvinkin paljon ja kaalinlehdet täyttivät jääkaapin. Tosin kaalinlehdetkin alkoivat jossain vaiheessa poltella ja niidenkin käyttöä piti säännöstellä. Pahoja tulehduksia ei kuitenkaan tullut.

Imetyspoliklinikalla käynti oli mahtava! Se muutti aivan kaiken. Hoitaja tarkisti imuotteen, joka oli aivan hieno. Hän ei epäillyt maitoni riittävyyttä,  kun sanoin kuinka paljon lypsin vuorokaudessa. Puhuimme lisää, kerroin miltä imetys tuntuu. Puhuin myös omista epäilyksistäni ja lopputulos oli aikamoisen yllättävä.

Kuva_vauva7

Minulla on hyvin herkkä iho. Kaikenlaiset hedelmä- ja vihannesmehut polttelevat käsissä, kun hedelmiä ja vihanneksia käsittelen. Olen aina halunnut imettää vauvan ennen kuin vauva syö kiinteän ruuan, sillä ruuan jälkeen  vauvan sylki polttelee ihoa enemmän. Iso osa kivusta on seuraamusta herkästä ihosta. Ihoni ei kestä loputtoman pitkiä imetyksiä, joita etenkin alussa oli. 4-6 tuntia imetystä ei vain käy – iho menee rikki. Ei aina näkyvästi, mutta rikki kuitenkin. Joskus riittää jo 15 minuuttia siihen, että iho on kuin tulessa. Imetystä oli pakko säännöstellä. Itsekin olin tätä epäillyt, mutta se tuntui jotenkin niin oudolta, että sitä oli vaikea uskoa. Imetys on kuitenkin niin luonnollinen asia!

Kun asiat loksahtivat kohdalleen alkoi helpotus. Nyt tiesin, mitä tehdä ja polttelut, kirvelyt ja kivut saatiin aika hyvin hallintaan. Lopulta opin myös sen kuinka monta imetyskertaa vuorokaudessa kumpikin rinta kesti. Opin myös sen, että toinen rinta kesti imetystä paremmin kuin se toinen ”huonompi”,  joka myös herkemmin tulehtui.

Virallisestihan olen nyt taaperoimettäjä. Se tuntui jotenkin luonnolliselta vaihtoehdolta ja lopetamme sitten kun lopetamme emmekä jaksa piitata niistä lukemattomista kommenteista, joita ollemme jo saaneet kuulla. Milloin vauvan kasvu takkuaa siksi, että imetän ja toisena päivänä siksi, että en imetä riittävästi. Tein niin tai näin niin aina väärin päin!

Tuntuu myös, että jokaisella on mielipiteensä taaperoimetyksestä yleensä ja siitä kuinka luonnollista tai luonnotonta se on. Hyvä olisi ehkä muistaa, että tämä nykyajan ”omituisuus” eli taaperoimetys on ennen vanhaan ollut ihan tavallinen juttu. Se oli vain imetystä ja kuului asiaan. Ehkä nykymaailma on tässäkin asiassa joutunut kovin kauas juuriltaan.

Kuva_sairaala1

Nyt – vuosi ja kymmennen kuukautta pikkuisen syntymästä – voimme oikeasti nauttia imetyksestä. Kivut ovat osa sitä, mutta nyt ne ovat hallittavissa paremmin ja jokainen imetyshetki on kaiken taistelun arvoista. Muiden mielipiteistä ja avautumisista välittämättä nautimme läheisyydestä ja onnistumisesta joka hetki. Olemme sen ansainneet.

 

Ajatuksia kuluneen vuoden tapahtumista

kuva_sairaala4Veritulpastani on kulunut aikaa nyt jo pikkuisen päälle puolivuotta. Se kuulostaa paljolta, mutta ei siltä tunnu. Maailma muuttui tuona hetkenä ja hiukan myöhemmin sain tietää, että tietyllä tavalla ihan pysyvästi. Minulla todettiin geenivirhe, joka altistaa veritulpille ja samalla se aloitti geenitestikierroksen suvussani. Samalla meidän arkemme on muuttunut niin, että jalkasäryn alkaessa mieheni yleensä ehdottaa lääkärillä käyntiä. Ja täytyy myöntää, että kipu jalassa saa aina pienen palan nousemaan kurkkuuni. Uusi tulppa pelottaa. Sekin pelottaa, että tulppa voi olla oireeton ja niinhän minulla oli. Tulevaisuus ei yhtäkkiä enää tunnukaan turvalliselta. Takaraivossa on tieto siitä, että mitä vain voi sattua milloin vain. Se, että turvallisuuden tunnetta ravistellaan isossa mittakaavassa jättää jäljet perheessä jokaiseen.

Tärkeysjärjestys on aina ollut minulle selvä, mutta veritulpan jälkeen se on tuntunut jotenkin vieläkin tärkeämmältä. Mikään ei ole niin tärkeää kuin lasten kanssa vietetty aika. Jokainen halaus ja suukko saa tuntemaan, kuinka kallisarvoinen elämä on. Elämä on tässä ja nyt.

Toiset sanovat, että kuolemanporteilla käynti saa maailman näyttämään hiukan erilaiselta. Ruoho on hiukan vihreämpää, aurinko hiukan kirkkaampi. Tietyllä tapaa se on totta. Jokaisesta pienestäkin asiasta osaa nauttia jotenkin enemmän. Pieniä asioita huomaa enemmän. Elämä tuntuu erilaiselta. Ehkä on niin, että kaikkea katsoo hiukan uusin silmin ja siten aamukaste poimulehdillä näyttää uudelta ja entistäkin kauniimmalta. Pienillä asioilla on yhtäkkiä suurempi merkitys kuin ennen ja toisaalta pienet vastoinkäymiset eivät jaksa hetkauttaa lainkaan. Ne vain tapahtuvat.

Ystäväni kävi viime viikolla viettämässä muutaman päivän Meilahdessa hellässä hoivassa. Tällä kertaa hänen tilanteensa oli onneksi helpompi kuin edellisellä – hyvä niin. On tuntunut hyvältä jakaa hänen kanssaan tuntoja. Ja täytyy myöntää, että uutinen ystäväni Meilahti-reissusta nosti omat muistot hyvinkin tuoreena pintaan. Niissä lienee pureksittavaa vielä joksikin aikaa.

Silti kaiken keskellä on tieto siitä, kuinka onnekkaita olemme olleet. Olen aikanaan syönyt e-pillereitä useamman vuoden. Niitä ei pitäisi käyttää lainkaan, jos on geenivirhe sillä – kuten olemme lehdistäkin viimeaikoina lukeneet – e-pillerit ovat usemman veritulpan taustalla. Kahdesta raskaudesta ja kahdesta sektiosta selvisin ilman tulppaa. Raskausaikana pitäisi pistellä ns. napapiikkejä, jos on geenivirhe. Samaisia piikkejä pitäisi pistellä myös suurten leikkausten jälkeen tai jos joutuu vuodelepoon. Tuntuu uskomattomalta, että matkassa on ollut noin paljon onnea. Samalla selittyivät mahdollisesti myös keskenmenot. Geenivirhe oli hyvin todennäköisesti niidenkin taustalla.

Aamuyön tunteina saatan valvoa. Uni ei tule silmään, vaikka väsyttääkin. Paijaan pehmeästi, tuhisevan vauvani päälakea, jonne on nyt alkanut kasvaa hiukan hiuksia. Se tuntuu pikkuisen pörröiseltä. Ja ihan yhtäkkiä alkaa itkettää. Mieleen nousee, miten lähellä erilainen tulevaisuus oli. Itken vauvan sairaalajaksoa, itken niitä päiviä, jotka jouduimme viettämään erossa. Itken kaikkea, mikä pelottaa. Vauvan pää on lopulta ihan märkä kyynelistä ja ne muutamat haivenet ovat liimautuneet päälakeen kiinni. Sitten itken, koska kaikki on nyt ihan hyvin. Kukaan ei kuollut. Ja silti itkettää. Ja vielä itkettää varmasti monena yönä.

Kun vauva-arki ei alakaan

Elämä muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä. Lähellä oli, että tämän tekstin tilalla olisi toinen, jonkun toisen kirjoittama ja blogi olisi siitä eteenpäin kuollut ja kuopattu – ihan niin kuin minäkin olisin siinä tapauksessa ollut.

Tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä ihan tavallista vauva-arkea, jolloin ei aamulla ehdi harjata hiuksiaan, yöpaita on päällä vielä illallakin ja rinnuksilla on isot pulautukset. Ihan tavallinen vauva-arki kuulostaa suorastaan taivaalliselta. Meillä sellaista ei ole vielä ollut, vaikka vauva onkin jo seitsemisen viikkoa vanha.

Kuva_sairaala2

 

Pian vauvan syntymän jälkeen sain kohtutulehduksen, joka ei suostunut parantumaan antibiooteista huolimatta. Olo ei ollut mitenkään hyvä. Kuume sahaili ylös ja alas, mutta pysyi ihan inhimillisissä lukemissa, kunnes sitten yhtäkkiä mittari ponkaisi 39.8 asteeseen ja tärisin sängyssä peiton alla. Samana päivänä myös alkoi pyörryttää ja maailma meni mustaksi ihan hetkessä. Onnistuin säikyttämään lapsetkin, kun jouduin laittamaan lattialle maate, jotta en olisi kaatunut. Onneksi ehdin, muuten jälki olisi voinut olla aika paljon pahempaa.

Oli aika lähteä outojen oireiden kanssa lääkäriin. Terveyskeskuksessa mitattiin korkea tulehdusarvo, matalat verenpaineet ja mahdottoman nopea sydämen syke. Lähete sairaalaanhan siitä tuli. Pakkasimme vauvan mukaan ja suuntasimme naistentautien polille. Kunnollista kohtutulehdusta ei siellä löydetty, mutta jotain oli selkeästi pielessä. Ihana hoitaja otti minut vauvani kanssa tarkkaamoon yöksi, koska osastolla ei meille ollut tilaa. Aamulla jatkuisivat tutkimukset.

Yön aikana tapahtui kuitenkin muutos huonompaan. Vessassa käynnin yhteydessä huomasin muutoksen toisessa jalassani. Se oli kauttaaltaan turvonnut ja oudon sinertävä. Kipu nivusessa oli lisääntynyt. Tiesin heti, mistä oli kyse. Lääkäri tuli vikkelästi paikalle ja tutkimukset lähtivät rullamaan eteenpäin.

Jalat ultrattiin. Tuohon tutkimukseen pääsin pyörätuolilla. Veren virtaus oli heikentynyt. Seuraavaksi tehtiin vatsan alueen viipalekuvaus ja sinne en enää jaksanutkaan mennä pyörätuolilla vaan ihan sairaalasängyllä, joka tärisi yhdessä kanssani kuumeen taas noustessa.

Pikkuhiljaa tuloksia alkoi tipahdella ja diagnoosi varmistui ihan viralliseksi. Veritulppa oikean jalan laskimossa. Tulehdus vatsanalueella. Siirto kiireellisenä Meilahteen teholle.

Meilahdessa alkoi tapahtua. Tulppa oli nimittäin  edennyt pidemmälle kuin alunperin oli oletettu ja niinpä sitä jouduttiin ensin liuottamaan vuorokausi ja sen jälkeen loput hajotettiin mekaanisesti. Reissu oli rankka, mutta jaksoin pysyä positiivisena ja huumorilla selvittiin monesta tilanteesta. Yksi hoitaja tuumikin, että olen ehdottomasti heidän koko vuoden positiivisin potilaansa. 🙂

Pahinta Meilahteen siirrossa oli, että jouduin jättämään vauvani. Näin jälkeen päin tuntuu hassulta, että pahimpana pidin tuolloin juuri sitä, että jouduin vauvasta eroon ja pelkäsin imetyksen epäonnistumista. Tilanne oli kuitenkin hengenvaarallinen ja siihen verrattuna imetys ei ehkä kuitenkaan ole se maailman tärkein asia, vaikka hyvin lähelle sitä onkin. Jotenkin vain tuossa tilanteessa asiat tuntuivat tuolta, vaikka tiesikin kuinka vakavasta asiasta oli kyse.

Olin hyvin onnellinen, kun pääsin vihdoin takaisin pienemmän sairaalan naistentautien osastolle, josta minulle annettiin huone, jossa sain elellä vauvani kanssa melkein normaalia arkea. Vaikka emme montaa päivää joutuneet olemaan erossa toisistamme, tuntui se silti äärettömän pahalta ja vielä tänäänkin vauva on herkillä, jos jätän sen hetkeksi. Noin pienen elämässä parikin päivää on pitkä aika. Onneksi meillä oli kuitenkin hyvä pohja, joka auttoi kestämään erossa olon ja korjaamaan rikkoutuneen turvallisuudentunteen. Hetkessä ei näitä asioita kuitenkaan saa ehjäksi.

Sairaalan hoitajat olivat mahdottoman ihania. Moni kävi huoneessani ihan vain tervehtimässä, kun kuuli, että olin päässyt heille takaisin. Tuntui ihanalta, että hoitajat jaksoivat välittää noin paljon. Moni kysyi kuinka voin, kertoi kuinka huolissaan olivat olleet ja kaiken kiireen keskellä jaksoi kuunnella, kun halusin puhua. Sairaalassa tulikin vietettyä hyvä tovi, sillä kotiutusta ei voitu tilanteenvakavuuden vuoksi suunnitella kovinkaan pian.

Kuva_sairaala1

Kotona arki alkoi Klexanen, Marevanin ja lääkinnällisten tukisukkien avustuksella. Klexane jäi onneksi nyt pois, kun INR-arvot saatiin sopiviksi. Tukisukkia pidetään nyt noin puolivuotta yötä päivää sen jälkeen vain päivisin. Nyt totutellaan uudenlaiseen arkeen ja elämään.

Vatsani on täynnä sinisenkirjavia mustelmia Klexanen jäljiltä. Mustelmat ovat suuria ja tekevät kaikesta tapahtuneesta jotenkin todellisemman. Vatsa on kipeä, oikeaan jalkaan koskee toimeenpiteen jäljiltä. Ajatukset ovat vielä keskeneräisiä.

Lähimuisti on aika onneton enkä jaksa keskittyä. Äitini hoitaa lasten arjen, opettajat tietävät tilanteen. Minä olen vastuussa vain vauvasta ja siinäkin enimmäkseen vain maidosta ja nukkumisesta. Muu kuuluu jollekin muulle. Minä en jaksa.

Niin nopeasti muuttuu elämä. Hetkessä voi elämä kadota ja tilalle tulla kuolema. Silmänräpäyksessä voivat lapset olla äkkiä ilman äitiä ja yhtä lyhyessä ajassa äiti tajuaa, että ei ehkä näekään lastensa kasvavan suuriksi.

Elämä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan.


shopify analytics tool


Suloinen vauva ja ABO-immunisaatio

Kuva_vauva11Torstai 17.1 valkeni äärimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen. Tuleva leikkaus jännitti aika tavalla kaikkia. Koko viikon olivat lapset nukkuneet huonosti – jännittäneet uuden sisaruksen syntymää sekä leikkausta.

Aamu sairaalassa meni nopeasti ja yhdeksän korvilla oltiin jo leikkaussalissa. Aloitettiin spinaalipuudutus, jonka kohdalla tulivatkin ensimmäiset ongelmat. Niistä onneksi selvittiin ja tunnin ahertamisen jälkeen alkoi kaikki vyötäröstä alaspäin puutua niin kuin pitikin. Tosin leikkauspöytää piti keikutella sinne tänne, jotta puudutusaine leviäisi tasaisesti. Vauva oli autettu nopeasti ulos ja kello 10.13 parkaisi suloinen pieni poika ja hetken päästä sain tuon pienen ihmeen viereeni. Sitten vauva katosikin isin matkaan pestäväksi ja puettavaksi, kun minä jäin vielä leikkaussaliin kokoon parsittavaksi. Loppu päivä sujui vauvaa imetellessä ja uuteen tulokkaaseen tutustuessa.

Ihana alku sai yllättävän käänteen torstain ja perjantain välisenä yönä. Jo alku yöstä olin tuntenut kipua toisessa kyljessä ja olkapäässä. Mainitsinkin siitä hoitajalle, koska hengittäminen sattui olkapäähänkin, liikkuminen sitäkin enemmän, vaikka leikkauksen jälkeen olin saanut isot kasat kaiken maailman kipulääkettä ja pää tuntui kovinkin pumpuliselta. Kipu yltyi puolen yön jälkeen ja lopulta alkoi raju vuoto. Paikalle ilmestyi nopeasti muutama hoitaja erilaisten tippapussien kanssa sekä lääkäri. Kohtua paineltiin. Lisää lääkettä, lisää tiputettavaa nestettä ja lisää hoitajia. Siinä onkin melkein kaikki, mitä tuosta yöstä muistan. Oli vain äärettömän kovaa kipua, hälinää ja hoitajia. Lopulta yön käännyttyä päiväksi  ja sitten vielä illaksi tilanne rauhoittui. Olo oli kuitenkin entistä huonompi ja voimattomampi. Onneksi selvittiin noinkin vähällä.

Perjantaina tapahtui kuitenkin jotain, joka tuntui paljon pahemmalta kuin mikään yön tapahtuma. Pieni poikamme alkoi muuttua keltaiseksi. Ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole. Iso osa vauvoista on enemmän tai vähemmän keltainen ensimmäisinä elinpäivinään ja osa käy valon allakin. Meidän molemmat aiemmat lapsemme ovat hekin olleet keltaisia, mutta mitään valoja tai muuta ei ole tarvittu. Tämän vauvan kohdalla ei ollutkaan kyse ihan tavallisesta keltaisuudesta.

Perjantaina puolen päivän aikoihin poikamme vietiin lastenosastolle hyvin korkean bilirubiini-arvon vuoksi. Hemoglobiini todettiin alhaiseksi ja iso liuta verikokeita päätettiin ottaa. Tuntui hirveältä joutua eroon vauvasta, jonka vasta vähän aikaa sitten oli saanut syliinsä. Tuntui hirveältä katsoa lasta, joka oli voipunut eikä syönyt kunnolla. Olo oli voimaton lastenosaston kirkkaissa valoissa, tippaletkujen risteillessä siellä täällä, pienen vauvan ympärillä. Pahimmalta tuntui ehkä se, että en jaksanut istua vauvan vierellä joka hetki. Lastenosastollekin pääsin vain pyörätuolilla ja istua en jaksanut pitkiä aikoja. Yö ilman vauvaa tuntui hirvittävän pitkältä ja muistan kuinka heräsin vauvani ääniin, vaikka eihän huoneessa mitään sellaista kuulunut. Unissani vain kaipasin pikkuistani.

Kuva_vauva13

Mutta pikkuiseni makasi lastenosastolla tuplavaloissa, sai immunoglobuliinia ja hetkellisesti arvot laskivatkin, mutta nousivat taas, kun valoja vähennettiin. Puhuttiin lastenkilinikasta ja verenvaihdosta. Vauva oli ollut hädin tuskin edes vuorokauden ikäinen, kun kaikki oli alkanut ja uutta tilannetta oli hirveän vaikea hyväksyä. Kaiken piti olla ihan hyvin. Mutta ei ollut.

Sunnuntaina sain vauvan takaisin synnytysosastolle. Sinne hänet tuotiin bilibedissä ja seuraavan yön sininen ja kirkas valo loistivat luoden varjoja huoneen nurkkiin. Ainakin sain pikkuiseni taas lähelleni ja sain imettää. Se tuntui jonkin verran lohduttavalta. Silti verenvaihto kummitteli yhä taustalla. Vauvallemme oli ABO-immunisaatio.

Hemoglobiini jatkoi laskua. Bilirubiini nousi. Noita tuloksia saimme yleensä kaksi kertaa päivässä. Välillä valoja vähennettiin ja katsottiin, mitä arvoille tapahtui. Lopulta pääsimme kotiin. Sairaalalle piti kuitenkin palata seuraavana päivänä, jotta saatiin otettua uudet verikokeet. Niissä oli taas bilirubiini noussut ja hemoglobiini laskenut. Pääsimme kotiin tarkoin ohjein varustettuna ja sairaalaan piti palata ylihuomenna, jos tilanne pysyisi samanlaisena – aiemmin, jos tulisi muutos huonompaan. Verikoe-aamuna jännitimme taas. Onneksemme bilirubiiniarvo oli tullut hiukan alaspäin – ikävä kyllä hemoglobiini myös. Pääsimme silti jatkamaan seurantaa nyt pääasiassa neuvolassa. Edelleen piti olla hyvin tarkkana, että poika söisi paljon eikä muuttuisi uneliaaksi tai kalpeaksi. Neuvolaseuranta olisi viikon välein. Uskalsimme hiukan hengähtää.

Tilanne ei ole vielä ohitse. Sairaalalla sanoivat, että tilanne kestäisi helposti kuukaudenpäivät. Ja koko tuo aika olisi oltava tarkkana vauvan kanssa.

Ei tullut ihan tavallinen alku, mutta nautimme jokaisesta hetkestä vauvamme kanssa. Silti takaraivossa on se pieni pelko, että jotain sattuu. Jotain menee jotenkin yhtäkkiä pieleen ja vauvallemme tapahtuu jotain. Tältä se varmasti tuntuu kaikista vanhemmista, joiden lapsi onkin kokenut hiukan toisenlaisen alun tullessaan tähän maailmaan. Ei ole helppoa huokaista ja unohtaa kaikkea tapahtunutta – luottaa taas siihen, että kaikki menee hyvin.  Sylissä nukkuvaa poikaa katsellessa on kuitenkin helppo unohtaa hetkeksi kaikki tapahtunut, sulkea silmänsä ja  nuuskia suloista vauvantuoksua.

Kehto

Kuva_kehto1

Kehto kotiutui meille joulukuussa. Se on isäni rakentama ja täydellisesti mitoitettu. Kehdon koristeelliset kulmat ovat lehtikuusta.

Kehto on juuri sopivan korkuinen, että yletyn vauvaan sekä keinuttamaan kehtoa ilman, että sängystä on pakko nousta ylös, mutta samalla kehto on myös sopivan korkea, jotta saan vauvan leikkaushaavasta huolimatta mukavasti kehdosta syliin. Voisiko parempaa mitoitusta enää olla! Kyllä se isi vain osaa ajatella kaikkea!

Kehto on ollut nyt vielä olohuoneessa, mutta tänään se olisi tarkoitus siirtää makuuhuoneeseemme minun puolelleni sänkyä. Ajattelin vielä pestä huoneen lattian ensin ja sitten kaikki olisikin valmista!

Mikael ja Rasmus jännittävät jo kovasti. Viikon verran Rasmus on  herännyt todella aikaisin ja tuumii, että ”nukkuminen ei enää onnistu, kun vauva jännittää jo niin paljon”. Mikael ei puolestaan saa illalla unta kovinkaan pian, koska hänkin jännittää. Muutenkin vauvasta on kovasti puhetta ja ihmettelyä. Pieniä potkupukuja ja sukkia hypistellään, vauvan kehtoa keinutellaan ihan huvikseen ja   muutenkin tuntuu, että kaikki asiat pyörivät vauvan ympärillä. Joka päivä Mikael on  koulusta tullessaan tuuminut, että torstaina se vauva syntyy. Saa nähdä kuinka paljon he nukkuvat ensi yönä, kun aamulla on lähtö sairaalalle ja myöhemmin päivällä he pääsevät sitten mummin mukana katsomaan uutta sisarustaan.

Toiveissa olisi, että saisin kotiutua jo lauantaina. Jos kaikki sujuu kohtalaisen mukavasti, pitäisi sen olla täysin mahdollista, mutta niin moni asia on vielä hämärän peitossa, että varmuutta ei ole. Katsotaan, miten huomenna menee ja mitä perjantai tuo tullessaan. Sitten olemme taas hiukan viisaampia.

Sairaalakassi on vihdoin pakattu ihan kokonaan. Muistin laittaa mukaan pienen huovan koiraamme varten. Huopa olisi tarkoitus kiikuttaa perjantaina kotiin, jotta koira saisi ensi kosketuksen vauvaan.

Eilen illalla koiramme muuten seurasi minua ja istui lopulta eteeni ja tuijotti herkeämättä. Epäilin jo, että synnytys käynnistyisi, kun supistuksiakin oli aika mukavasti jo ja koira käyttäytyi kertakaikkisen kummallisesti, mutta ainakaan vielä ei sen suurempia ole tapahtunut ja koirakin on jo hiukan rauhallisempi.

Sen verran huominen jännittää ja hiukan hirvittääkin, että tälle päivälle on pakko keksiä tekemistä ja paljon – no ainakin niin paljon kuin jaksan tehdä. Saattaa tosin olla, että tuon lattian pesun jälkeen en jaksa enää oikeastaan muuta. Ehkäpä pitäisi kokeilla lukemista, jos se riittäisi harhauttamaan aivot.