Avainsana-arkisto: puheenkehitys

Haluaisitko huikan?

Nykyään taapero puhuu paljon enemmän kuin ennen, mutta edelleen tukiviittomat ovat isossa osassa arkea ja erityisen tärkeitä silloin, kun mennään kodin ulkopuolelle, jolloin ennakoitavuus pienenee ja sanojen puute korostuu.

Saimme  tälle kuulle ajan puhe- ja äänihäiriöiden polille. Alunperin tapaaminen piti olla jo ensi viikolla, mutta saimme juuri paperin, jossa ilmoitettiin ajan siirtymisestä hiukan myöhemmäksi. Pysyttiin kuitenkin samassa kuussa, joten odotusaika ei onneksi paljon pidentynyt.

Haluaisitko huikan?

Sanoja Kasper suoltaa suustaan nykyisin aika paljon verrattuna entiseen, mutta iso osa niistä ei ole oikeita sanoja vaan ihan omia, jotka vain me tunnistamme – toki osa muistuttaa niin paljon alkuperäistä sanaa, että vieraampikin pystyy arvaamaan, mistä puhutaan.

Hauskoja tilanteita tulee vastaan melkein päivittäin ja monta hyvää nauruakin olemme saaneet, kun emme ole itsekkään heti aina ymmärtäneet, mitä pieni sanoo. Onneksi taapero jaksaa kuitenkin olla kärsivällinen opettaja ja tuumiikiin yleensä vain huokaisten ”ei” ja toistaa sanan uudelleen. Ja joskus otetaan kädestä tai paidan helmasta kiinni ja talutetaan tapahtumapaikalle.

Jo parin viikon verran meillä on otettu laatikosta huikkia varsin tiuhaan ja niitä onkin kovin monenlaisia. On hattihuikkia, öörköhuikkia ja ties mitä muita.

Joskus melkein harmittaa, että poika todella oppii  puhumaan emmekä enää kuulekaan näitä ihanan suloisia sanoja.

Ja se huikka – se on muuten ihan vain lusikka. 😀


website statistics


Kuntoutusryhmän loppupalaveri

Tällä viikolla mieheni ja minä istuimme Rasmuksen kuntoutusryhmän loppupalaverissa. Tapaaminen oli varsin rakentava ja saimme myös vahvistuksia omille havainnoillemme ja samalla pyörähtää käyntiin pikkuisen erilaisempi arki, sillä kuvakortit palaavat taas käyttöön.

Niinpä olenkin tällä viikolla viihtynyt erinäisen pitkiä aikoja Papunetin syövereissä, valinnut kuvia pohjiin ja tallentanut tiedostoja myöhempää printtausta varten.

Valitsin mustavalkoisia kuvia, koska tällä hetkellä ei ole mahdollista saada värillisiä kuvia printteristä ulos, joten edessä on vielä mustavalkoisten kuvien värittäminen ja laminointikonekin pitäisi hankkia, jotta kuvista saadaa oikeasti toimivat ja kestävät.  Lisätään se vielä tämän viikon muistettaviin ja toiviotaan, ettei pääse karkaamaan pääkopasta, joka alkaa olla taas aivan liian kuormittunut kaikesta, mikä pitää muistaa.

Kuntoutusryhmän loppupalaveri

Aiemmin olen tehnyt kuvakortteja liimaamalla paperin pahviin ja päällystämällä kontaktimuovilla, mutta se ei ole läheskään niin kestävä ja toimiva kuin laminointikoneella suojatut kortit. Niinpä ajattelin, että jos tällä kertaa ei tarvitsisi olla yhtenään uusimassa tuhoutunutta korttia ja aikaa sekä muita resursseja ei tärvääntyisi työhön, jonka voisi tehdä samantien paremmin ja kestävämmin.

Tämä tosin vaatii jonkinlaista alkusijoitusta, koska laminointikone pitää tosiaan hankkia, mutta mikäli olen oikein kaikilta sitä käyttäviltä ymmärtänyt, on se varsin kätevä ja mukava laite. Ehkäpä siitä olisi siis muutakin iloa kuin vain näiden korttien päällystäminen.

Loppupalaveri jaksaa kantaa vielä pitkälle ja ensi vuoden alussa mietitään lisää keinoja, millä lapsen arkea saataisiin koulussakin helpotettua ja aistiärsykkeiden määrää paremmin hallintaan. Nyt on tullut todettua, että tämän hetkiset keinot eivät vielä riitä ja jotain on pakko löytyä lisää tai lapsi häviää uudelleen jonnekkin meidän tavoittamattomiin – ihan niin kuin teki pari vuotta sitten ja jo pelkkä ajatus siitä tuntuu hirveän pahalta ja itku nousee kurkkuun.

Lapsen arki ei kuitenkaan voi olla vain jatkuvaa päivässä selviytymistä – sen pitää olla myös iloa ja naurua ilman valtavaa kuormaa.

Ja jos kuormaa on liikaa eivät ilo ja nauru koskaan pääse sydämeen saakka vaan sinne tekee pesänsä synkkyys.



hit counter