Avainsana-arkisto: pelko

Pollyannaa etsimässä

Äitini on aina sanonut, että olen kuin Pollyanna – löydän positiivisuuden aiheita sieltäkin, mistä muut eivät.

Niin se on aina ollut. Luulenpa, että elämän synkimpinä hetkinä juuri tuo ominaisuus on se,  josta olen voinut ammentaa voimaa jatkaa. Viime viikkoina tuota ominaisuutta on kuitenkin ollut ihan tosissaan vaikea löytää ja olen joutunut pinnistelemään, jotta arki on solahtanut uomiinsa.

Viime kertaisella fysioterapiakäynnillä mitattiin taas jalat uusia tukisukkia varten. Syystä tai toisesta toiseen jalkaan oli ilmestynyt useampi sentti lisää ympärysmittaa, vaikka juuri tuo jalka on ollut se pienempi jalka aina tai ainakin viimeisen kolmen vuoden ajan, kun jalkoja on veritulpan jälkeen mittailtu.  Lisäksi yhteen kohtaan jalkaa oli tullut kuoppa, jonka kanssa olin jo aimmin lääkärilläkin käynyt, mutta ei siinä sen kummempaa huomattu. Kyselivät olenko satuttanut sen ja vastasin, että en ole, kuoppa vain ilmestyi siihen noin vain. Ja siinä se on siitä lähtien pysynyt. Välillä suurempana, välillä pienempänä. Paikallinen särky hävisi jonkin aikaa lääkärikäynnin jälkeen, mutta koko jalan läpi kulkeva jomotus, nakerrus ja jäytävä kipu säilyivät. Mutta juu, eihän se pahempaan suuntaan mennyt, joten jatkoin elämääni.

Pollyannaa etsimässä

Vähän aikaa sitten kävin taas ultrassa, koska fysioterapeutti suositteli ottamaan uudelleen yhteyttä lääkäriin. Sain ajan akuuttiultraan, jossa tarkistettiin jalkojen virtausta ja onneksi sieltä ei löytynyt tukokseen viittaavaa. Hyvä niin.

Koko prosessi pisti kuitenkin oman jaksamisen koville. Viimeistään nyt on selvää, että kolme vuotta sitten läpi eletty massiivinen veritulppa on jättänyt minuun jälkensä. Jalat eivät ole enää ne samat kuin ennen. Ne menivät rikki. Pysyvästi.

Muutamat viime yöt olen tuijotanut kattoa. Pohtinut lääkärikäyntiä. Muistellut kolmen vuoden takaista aikaa teholla, elänyt läpi koneiden piipitykset ja pelon, mutta myös sen kaiken, mikä auttoi minua silloin jaksamaan, vaikka tajusin, että siinä tilanteessa saattoi käydä kuinka vain.

Mieleeni nousi myös hoitajan lause ”Olet varmasti vuoden positiivisin potilaamme”. Niin minä taisin olla – silloin. Nyt en ole niin varma. Positiivisuuden alta nousee nyt kyyneleitä ja pettymystä

Niin. Minä olen vihainen ja pettynyt. Siitä huolimatta, että olen pitänyt sukkia tunnollisesti ja vähän enemmänkin, minulle kävi näin.

Tukisukkien tarve ei tule enää koskaan häviämään.

Ei koskaan, kuulostaa hirveän pahalta.

Eteenpäin on kuitenkin mentävä. Onnellisuus ja ilo pitää taas löytää elämään ja työntää kipu ja pelko syrjään. Mutta jotta niin voi tehdä, pitää ne ensin kohdata. Silmästä silmään.

Mitä minä sitten pelkään? Pelkään, että en näe lasteni kasvavan isoiksi, perustavan perhettä tai saavani pitää lapsen lapsiani sylissäni. Pelkään, että menetän kaiken tuon ja paljon muuta. Pelkään että tulppa uusii ja on yhtä hijainen oireiden puolesta kuin viimeksikin. Yksi läheltä piti kerta riitti. Ei enempää, kiitos. Tämän perheen turvallisuudentunnetta on ravisteltu jo ihan riittämiin.

Joskus tuntuu, että pelkään myös pelkäämistä, sillä pelkääminen itsessään tuntuu joskus äärettömän pelottavalta ja se vie hirveästi voimia. Pelkääminen syö iloa, se nakertaa sitä pala palalta ja sulkee jokaisen pienen ilon hippusen sisäänsä ja nauraa siinä onnistuessaan. Pelkääminen on oikeastaan pahempaa kuin itse pelko.

Kaiken tähän vuodattamani jälkeen jaksan kuitenkin uskoa – jossain syvällä sisälläni – että sisäinen Pollyannani löytyy taas pian. Pistäähän se jo nytkin ihan tosissaan kampoihin tuolle, joka sitä yrittää nujertaa.

Huomaan, kuinka pieniä ilon säteitä alkaa puikahdella esiin. Ihan ensiksi olin kiitollinen siitä, että kolmen sektion jälkeen olen yhä hengissä ja veritulpan sain vasta viimeisen raskauden jälkeen. Olen oikeastaan kiitollinen siitäkin, että nyt tiedän, miksi olen menettänyt aikanaan kolme lasta. Geenivirheeni hyvin todennäköisesti aiheutti veritulpan istukkaan ja vei vauvani jo kohdussa.

Olen äärettömän kiitollinen kolmesta syliini asti saamastani lapsesta. Heidän jokaisesta naurustaan ja hymystään, mutta myös niistä vaikeista päivistä, sillä ilman niitä en voisi tietää, kuinka mahtavia ne hyvät päivät ovat.

Valoja ja varjoja – niitä se elämä yhä on.



shopify analytics ecommerce tracking