Avainsana-arkisto: Imetys

Kuinka erilaista voi valvominen olla!

Viikonloppu hujahti sairastaessa ja alkuviikko näyttää menevän samalla tavoin, sillä Mikael ei selvinnyt vielä kouluun saakka ja Kasper ei edelleenkään voi hyvin, vaikka toki jo paljon paremmin.

Kuinka erilaista voi valvominen olla!

Yöt ovat olleet rikkonaisia, mutta toisaalta hirveän rauhallisia. Mieleen nousivat nyt ne lukemattomat levottomat yöt, jolloin olen valvonut Mikaelin ja Rasmuksen kanssa.

Ne olivat rankkoja öitä, joiden aikana ei uni tullut itselle kertaakaan silmään ja muistan, kuinka kannoin tuskaisena itkevää lasta ympäri taloa. Heijasin ja hyräilin. Hyräily muuttui lauluksi ja sanat sekä musiikki tyynnyttivät niin vauvaa kuin minuakin. Valvotut yöt sairaan lapsen kanssa ovat rankkoja, vaikka ne parhaassa tapauksessa saakin jakaa toisen vanhemman kanssa.

En nytkään saanut aina nukuttua ja hereillä olo tunteja oli enemmän kuin nukkumiseen käytettyjä, mutta yö kokonaisuudessaan oli levollisempi ja rauhallisempi. Pikkuinen nukkui vieressäni, heräili välillä, inisi, itki ja pyöri hetken, hamuili sitten rintaa ja nukahti siihen.

Vaikka meillä ei ole öisin syöty enää suunnilleen kymmenen kuukauden iästä lähtien niin aika ajoin ja etenkin sairaana ollessa, ovat yösyömiset kuvioissa mukana. Silloin se ei kuitenkaan ole niinkään ruokaa tai juotavaa, vaikka toki korkea kuume janottaakin. Rinnalla käynnit sairaana ollessa ovatkin enemmän lohtua ja läheisyyttä. Ihokosketus, maito, sydämen syke. Kaikki se rauhoittaa pienen tuskaista oloa.

Kuinka erilaista voi valvominen olla!

Saman olen huomannut monesti pikkuisen ollessa sairaana. On äärettömän paljon helpompaa tyynnyttää väsynyt ja kipeä vauva imettämällä ja pitämällä iho kosketuksessa  kuin heijaamalla ja kävelemällä yöt läpeensä. Se on myös paljon vähemmän raskasta itselle. Valitettavasti tämä ei ollut mahdollinen vaihtoehto noiden isompien kanssa.

En joutunut tämänkään sairastamisen yhteydessä heijaamaan pikkuista loputtomina yön tunteina. En kävellut makuuhuoneessa ympyrää tai ravannut keittiön ja olohuoneen väliä väsynyt nyytti sylissäni.

Me makasimme hiljaa vierekkäin pimeässä huoneessa. Paijasin kuumana hohkaavaa päälakea. Pikkuinen tuli ihan liki, kiersi kätensä kaulaani ja nyyhkytti hiljaa – hamusi sitten rintaa ja nukahti taas hetkeksi.  ❤



Imetyksestä

Marraskuussa alkoi YLEllä uusi sarja Imettäjät. Jo ennakkoon se keräsi keskustelupalstoilla kommentteja, joissa oli mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin ja etenkin nuo vastustavat mielipiteet tuntuivat olevan enemmistössä tai ainakin äänekkäimpinä.

Sarja kiinnosti minua lähinnä siksi, että oma imetystaipaleeni on ollut täynnä mutkia.

Kuva_vauva1

Imetyksenhän pitäisi olla helppoa ja luonnollista. Silti – kolmen lapsen äitinä – voin sanoa, että aina imetys ei onnistu. Ei vaikka yrittäisi. Ei vaikka kuinka haluaisi onnistua.

Kaksi aiempaa imetystä ovat menneet aika tavalla mönkään, mutta äidinmaitoa ovat kaikki lapseni saaneet. Minä lypsin ja heräsin lypsämään myös yöllä, koska yöimetys/-lypsy pitää maidontuotantoa paremmin yllä. Tunsin, että se oli oikein. Totta on sekin, että äidinmaito on sitä parasta ravintoa pienelle ja sen eteen on suotavaa tehdä voitavansa. Silti joskus tulee raja vastaan – joskus mikään ei vain auta ja vaihtoehtona on korvike. Kasvaa silläkin isoksi.

Kolmannen lapseni kohdalla halusin, että asiat olisivat toisin. Puhuin imetyksestä neuvolassa jo heti raskaaksi tultuani ja minulle luvattiin tukea. Kolmannen lapsemme synnyttyä tammikuussa 2013 tuntui, että asiat lähtivät sujumaan ihan mukavasti. Lapsi söi ja mikä parasta: imetys ei sattunut – ei sitten yhtään. Muistan kuinka huudahdin asiasta miehelleni imetyksen alettua. Asia tuntui kertakaikkisen käsittämättömältä! Olin niin onnellinen, sillä aina ennen oli imetys sattunut.

No, kauaa siihen ei mennyt, että asiat alkoivat mennä huonosti. Vauvan paino ei noussut vaikka imetin ja imetin. Lypsämällä maitoa tuli paljon – sain helposti lypsetty reilun litran vuorokaudessa.  Kaiken lisäksi imetys sattui taas ihan niin kuin ennenkin, välillä ihan oikein paljon. Ihoakin kirveli, korvensi ja pakotti. Välillä oli rikkinäisiä rinnanpäitä ja tulehduksia. Silloinkin, kun iho näytti ihan ehjältä imetys sattui ja kirveli. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Käytiin läpi mahdolliset sammakset ja muut, mutta ratkaisua ei löytynyt. Kipu ja polttelu vain pysyivät.

Vauvamme päätyi sairaalaan lääkärin tutkittavaksi, koska paino ei kunnolla noussut. Mietittiin allergioita ja sitä riittikö maitoni. Sanoin, että maitoa tulee paljon, olen lypsänyt sitä, tiedän ettei maidontuotannossa ole ongelmia. Lääkäri kuitenkin kirjasi papereihin, että äidin maidoneritys ei ole riittävää lapsen tarpeisiin. Korviketta pitäisi kuulema antaa. Olin vihainen, kun minua ei kuunneltu. Olin vihainen, kun kukaan ei tarkastanut vauvan imuotetta tai yrittänyt tarkistaa sellaisia asioita, jotka pystyi helposti katsomaan. Tehtiin vain syöttöpunnitus sellaisen syötön perusteella, joka ei ollut aitoa imetystä vastaava kerta. Lapsella ei ollut vielä nälkä ja lapsi oli uninenkin ja mainitsin, että vauva jaksoi syödä normaalia lyhyemmän ajan. Tiesin, että maitoa tuli ja paljon, koska lypsämällä sitä tuli helposti litra ja ylikin. Vauvan pitäisi maitoa heruttaa  vielä helpommin kuin pumpun.

Olin vihainen siitäkin, että kukaan ei ehdottanut esimerkiksi imetysapuvälineen  käyttöä. Pullo ja korvike olivat ainoat, mitä tarjottiin tilalle eikä kukaan tuntunut ottavan kuuleviin korviin tahtoani ja haluani saada imetys sujumaan ja sitä, että maitoa todella tuli jopa yli sen hetkisen tarpeen. Kyse ei siis missään tapauksessa voinut olla maidon riittämättömyydestä.

Kaikesta huolimatta olin kuitenkin päättänyt, että imetyksen täytyy onnistua – en aikonut antaa periksi. Enkä antanut. Lypsin maitoa vauvalle ja vauva söi nyt pullosta ja rinnasta. Yhdistelmällä paino nousi – hitaasti, mutta nousi kuitenkin. Helppoa eivät lypsämiset ja imetykset aina olleet – tulehduksia ja tukoksia tuntui olevan jatkuvasti. Neuvola oli ihana ja antoi lainaksi vaa’an, jolla sain tehtyä kotona syöttöpunnituksia. Se rauhoitti mieltä ja näin, että suurimmalla osalla kertoja vauva syö ihan hyvän määrän maitoa suoraan rinnasta.

Vauva ei kuitenkaan jaksanut syödä kunnolla rinnasta kaikilla kerroilla. ABO-immunisaatio jylläsi ja vauvan alhainen hemoglobiini lisäsi pienen väsymystä. Aneeminen vauva ei jaksanut imeä kuten toiset ikäisensä. Pullo täytettiin siis yhä useammin äidinmaidolla.

Me molemmat kuitenkin kaipasimme imetystä ja sen tuomaa läheisyyttä. Niinpä päätimme, että lypsämme ja pullottelemme, mutta iltaimetykset pysyvät päivässämme. Silti muutos rinnalta melkein pullolapseksi tuntui hurjalta ja kurjalta – etenkin kun katseli vauvaa, joka muuttui hyvin erilaiseksi. Pulloruokinnan myötä hävisi vauvan iloinen ”kuplivuus”. Toki meillä oli yhä iloinen ja tyytyväinen vauva, mutta jotain oli hävinnyt. Ja niinpä lisäsin imetyskertoja ja saimme takaisin ”kuplivan” pikku kaverimme, mutta myös kirvelyn, polttelun ja kaiken muun ikävän.

Rintatulehdukset vaivasivat kohtuullisen säännöllisesti. Vauvan ollessa noin puolivuotias iski jälleen rintatulehdus sellaisella voimalla, että antibiootit suun kautta ja kotihoito eivät olleet enää vaihtoehto ja korkeassa kuumeessa, toinen rinta Ihmemaan kartan näköisenä päädyin jälleen sairaalaan – onneksi sain vauvan mukaani. Olimme taas samassa, jo niin tutuksi tulleessa sairaalassa ihanien hoitajien ympäröimänä, omassa pikku huoneessamme – ihan niin kuin muutama kuukausi aikaisemmin veritulpan jälkeen.

Tuona sairaalakertana alkoivat asiat loksahdella kohdalleen. Selvisi monta asiaa. Oli suihkuavaa rintaa, jolloin vauvan oli vaikea syödä, kun maito tuli suuhun kovalla voimalla. Siksi vauva painoi ikenillä niin, että suihku tuli hiljaisempana ja tämä puolestaan teki rintaan helposti tukoksia. Painaminen oli kuitenkin niin hienovaraista, että imettäessä sitä ei varsinaisesti tuntenut. Eikä tuo painaminen sattunut lainkaan. Myös rinnan paino ja vauvan koko aiheuttivat ongelmia. Raskas rinta oli hankala kapistus pienelle, hentoiselle vauvalleni. Vanha kätilö neuvoikin muutaman konstin, joiden avulla saimme korjattua pari vaivannutta ongelmaa ja asiat sujuivat vähän paremmin. Polttelu, kirvely ja kipu olivat silti yhä läsnä.

Kuva_vauva6

Samassa yhteydessä puhuttiin imetyksen lopettamisesta, koska tulehduksia oli niin paljon. Olin samaa mieltä, että loputtomat antibioottikuurit eivät voineet jatkua ja päätin yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, että lopettaminen oli viisainta. Sillä hetkellä uskoin voivani elää päätöksen kanssa. Olin väärässä.

Päätöksen jälkeen alkoi loputon itku. En halunut lopettaa. Muistin kuinka ”kuplimattomaksi” vauvani muuttui, kun ei enää päässyt rinnalle. En ollut valmis lopettamaan jotain, jonka niin kovasti toivoin onnistuvan. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni saada imetys onnistumaan. Uutta vauvaa ei tulisi ja mielessä painoivat ne kaksi edellistä epäonnistunutta kertaa. Sillä lypsetystä äidinmaidosta huolimatta ne tuntuivat siltä, että olin epäonnistunut. Varsinkin kun moni ympärilläni vielä kyseli imetinkö ja ajattelemattomimmat ehdottivat puoliksi leikillään, että voisivat imettää minunkin vauvani. Kaikki nämä ajatukset päässäni päätin, että oli pakko olla jokin keino. Imetyksen lopettaminen tuntui kuolemantuomiolta.

Jätin maidontulon lopettavan pillerin ottamatta. Kukaan ei syyllistänyt minua, ei vaatinut miettimään asiaa vielä. Lääkärin kanssa puhuttiin vielä kerran imetyksen yrittämisestä. Hän näki tuskan, jota kannoin ja siunasi päätökseni jatkaa imetystä tietyillä ehdoilla.

Mukaan tuli myös pelko, sillä nyt haluttiin selvittää miksi vauva hylki toista rintaani. Sain lähetteen ultraan ja mammografiaan – elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka syövän mahdollisuus olikin pieni niin pieni pelko oli takaraivossa – veritulpan vain muutama kuukausi sitten sairastaneena tiesin kuinka äkkiä asiat  voivat muuttua. Mikään ei ole itsestään selvää ja kaikkea voi tapahtua.  Molemmat tutkimukset  sujuivat kuitenkin hyvin ja syöpään viittaavaa ei näkynyt. Onneksi.

Kävin myös imetyspoliklinikalla. Sellaisia ei ollut olemassa edellisten vauvojeni aikana.  Onneksi nyt oli.  Käynti aikaa odottaessani imetin ja lypsin. Asiat sujuivat vähän paremmin nyt uusien neuvojen kanssa, mutta imetys edelleen sattui – välillä hyvinkin paljon ja kaalinlehdet täyttivät jääkaapin. Tosin kaalinlehdetkin alkoivat jossain vaiheessa poltella ja niidenkin käyttöä piti säännöstellä. Pahoja tulehduksia ei kuitenkaan tullut.

Imetyspoliklinikalla käynti oli mahtava! Se muutti aivan kaiken. Hoitaja tarkisti imuotteen, joka oli aivan hieno. Hän ei epäillyt maitoni riittävyyttä,  kun sanoin kuinka paljon lypsin vuorokaudessa. Puhuimme lisää, kerroin miltä imetys tuntuu. Puhuin myös omista epäilyksistäni ja lopputulos oli aikamoisen yllättävä.

Kuva_vauva7

Minulla on hyvin herkkä iho. Kaikenlaiset hedelmä- ja vihannesmehut polttelevat käsissä, kun hedelmiä ja vihanneksia käsittelen. Olen aina halunnut imettää vauvan ennen kuin vauva syö kiinteän ruuan, sillä ruuan jälkeen  vauvan sylki polttelee ihoa enemmän. Iso osa kivusta on seuraamusta herkästä ihosta. Ihoni ei kestä loputtoman pitkiä imetyksiä, joita etenkin alussa oli. 4-6 tuntia imetystä ei vain käy – iho menee rikki. Ei aina näkyvästi, mutta rikki kuitenkin. Joskus riittää jo 15 minuuttia siihen, että iho on kuin tulessa. Imetystä oli pakko säännöstellä. Itsekin olin tätä epäillyt, mutta se tuntui jotenkin niin oudolta, että sitä oli vaikea uskoa. Imetys on kuitenkin niin luonnollinen asia!

Kun asiat loksahtivat kohdalleen alkoi helpotus. Nyt tiesin, mitä tehdä ja polttelut, kirvelyt ja kivut saatiin aika hyvin hallintaan. Lopulta opin myös sen kuinka monta imetyskertaa vuorokaudessa kumpikin rinta kesti. Opin myös sen, että toinen rinta kesti imetystä paremmin kuin se toinen ”huonompi”,  joka myös herkemmin tulehtui.

Virallisestihan olen nyt taaperoimettäjä. Se tuntui jotenkin luonnolliselta vaihtoehdolta ja lopetamme sitten kun lopetamme emmekä jaksa piitata niistä lukemattomista kommenteista, joita ollemme jo saaneet kuulla. Milloin vauvan kasvu takkuaa siksi, että imetän ja toisena päivänä siksi, että en imetä riittävästi. Tein niin tai näin niin aina väärin päin!

Tuntuu myös, että jokaisella on mielipiteensä taaperoimetyksestä yleensä ja siitä kuinka luonnollista tai luonnotonta se on. Hyvä olisi ehkä muistaa, että tämä nykyajan ”omituisuus” eli taaperoimetys on ennen vanhaan ollut ihan tavallinen juttu. Se oli vain imetystä ja kuului asiaan. Ehkä nykymaailma on tässäkin asiassa joutunut kovin kauas juuriltaan.

Kuva_sairaala1

Nyt – vuosi ja kymmennen kuukautta pikkuisen syntymästä – voimme oikeasti nauttia imetyksestä. Kivut ovat osa sitä, mutta nyt ne ovat hallittavissa paremmin ja jokainen imetyshetki on kaiken taistelun arvoista. Muiden mielipiteistä ja avautumisista välittämättä nautimme läheisyydestä ja onnistumisesta joka hetki. Olemme sen ansainneet.