Avainsana-arkisto: Holokausti

Rasismin rumuus

Tuntui todella pahalta  lukea Olli Immosen kirjoittama Facebook-teksti. Sattumaa ei varmaan ollut, että hän julkaisi sen juuri Breivikin neljä vuotta sitten tekemän terrori-iskun vuosipäivänä. Rasismin rumuus on nyt esillä eikä kukaan voi enää kieltää, etteikö sitä olisi myös Suomessa. Huolestuttavaa on, että moni johtavassa asemassa oleva henkilö ei ole vieläkään tuominut Immosen tekstiä.

Olen sitä mieltä, että jos on hiljaa eikä toimi silloin kun näkee vääryyttä, on aivan yhtä paha kuin sekin, joka vääryyden tekee. Jos hyvät vaikenevat saa paha vallan. 

Minun on vaikea uskoa, että jopa omassa kotimaassani alkaa nousta yhä enemmän julkisuuteen tällaisia mielipiteitä ja ryhmittymiä, joilla on hyvin jyrkät, rasistiset mielipiteet. Se on pelottavaa, mutta myös jollain tapaa käsittämätöntä. Kuinka joku voi kuvitella olevansa parempi toista? Kuinka joku voi kuvitella, että hänen oma uskontonsa, kielensä, ulkonäkönsä tai kulttuurinsa on parempi kuin toisen? Ne eivät ole parempia. Ne ovat vain erilaisia.

Mietin miksi on niin vaikeaa kunnioittaa toisia ihmisiä ja heidän ajatuksiaan? Miksi viha ja epäluulo ovat vahvempia kuin uteliaisuus ja halu oppia uutta, tutustua toiseen ihmiseen ja tämän kulttuuriin? Mihin ihmeeseen on hävinnyt kyky hyväksyä erilaisuutta?

Uutisista on voinut seurata jo pidemmän aikaa, kuinka Euroopassa tehdään iskuja juutalais- tai maahanmuuttajataustaisiin yrityksiin. Särjetään ikkunoita, tapetaan ihmisiä ja tehdään arjesta kaikin tavoin epävarmaan ja uhkaavaa. Voin vain kuvitella, millaista on kasvattaa lapsiaan tuollaisessa ilmapiirissä. Mieleen nousee väkisinkin kuvia Kristalliyöstä. Mihin olemme oikein menossa?

Euroopassa on nyt paljon työttömyyttä ja ihmisten elämä on epävarmempaa kuin aikaisemmin. Jo useamman vuoden ajan ovat ääriliikeet ja rasistiset mielipiteet nostaneet päätään ja saaneet pelottavan paljon jalansijaa. Olot muistuttavat yllätävänkin paljon aikaa ennen toista maailmansotaa ja holokaustia. Ainekset samankaltaiseen katastrofiin ovat osaksi näkyvillä, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että saman olisi pakko toistua.  Meillä on käsissämme niin mahdollisuus kuin velvollisuuskin muuttaa asioiden kulkua.

Mieleeni nousi jälleen hyvin elävästi tapaamiseni Pavel Stranskyn kanssa. Ehkäpä YLEnkin olisi sopivaa esittää uudelleen Keskitysleirin salattu totuus-dokumentti, jotta kaikilla olisi mahdollisuus verestää tietojaan ja nähdä, mitä ihminen todella pystyy toiselle ihmisille tekemään, jos ääriliikkeet saavat jatkaa kasvuaan ihmisten hiljaisesti hyväksyessä niiden ajatusmaailman ja toimet.

Rasismi alkaa pienistä sanoista, joiden annetaan mennä ohitse, koska ajatellaan, ettei sillä ole nyt niin väliä, mitä joku ihminen sanoi. Joskus sanomiset kuitataan vain kepeästi sanomalla, että se nyt vain oli sellainen vitsi. Tällaisessa tapauksessa rasisti on myös se, joka vaikenee ja hyväksyy tapahtuneen. Jos vaikenemme emmekä puutu asioihin, muuttuu rasismi pikku hiljaa hyväksyttäväksi sekä osaksi arkea ja yhteiskuntaa. Siitä tulee jokapäivästä ja tavallista. Niin ei saa käydä. Enkä suostu uskomaan, että sen annetaan tapahtua. En voi, sillä muuten ihmisillä ei ole enää jäljellä mitään.

Kolmen lapsen äitinä  pidän hirveän tärkeänä sitä, että lapsi oppii jo kotona, että jokainen ihminen on arvokas riippumatta ihonväristä, kansalaisuudesta tai vaikkapa etnisestä tausta. En voi hyväksyä syrjintää missään muodossa.

Syrjintä koskettaa meitäkin perheenä jonkin verran, vaikka kyse onkin  hiukan erilaisesta syrjinnästä kuin se, josta edellä olen puhunut.  Moni erityistarpeinen lapsi kokee syrjintää koulussa ja harrastuksissa ja joskus osa lähipiiristäkin voi kohdella heitä syrjivästi tai muulla tavoin negatiivisesti. Ja tiedämmehän, että myös kehitysvammaisia kuoli natsien keskitysleireillä.

Itse olen kasvanut suvussa, josta löytyy niin rasisteja kuin ei-rasistejakin. Jopa lähipiirissäni oli ihmisiä, joiden kommentit sisälsivät sanoja mutakuono sekä monia muita painokelvottomia asioita. En pitänyt niistä silloinkaan, mutta lapsena nuo kuulemani kommentit tuntuivat hämmentäviltä, sillä ihminen, joka noita käytti oli minulle rakas. Olen nähnyt kuinka kaksi erilaista ajatustapaa kohtaavat ja nyt vanhempana olen yrittänyt ymmärtää myös sitä puolta, joka ei tuntunut omalta. Vaikka pystynkin tavoittamaan joitain toisen osapuolen ajatuksia niin en silti pysty hyväksymään ajatusmaailmaa niiden takana. Enkä pysty käsittämään, kuinka joku valitsee elämänasenteen, joka perustuu vihalle sekä toisen ihmisen täydelliseen halveksumiseen. Mikä ihme laittaa  rasistit kuvittelemaan, että he olisivat parempia kuin muut tai että heillä olisi jokin ihme oikeus päättää muiden olevan alempiarvoisempia?

Omat lapseni haluan kasvattaa avarakatseisiksi kansalaisiksi, jotka puuttuvat epäoikeudenmukaisuuteen sitä nähdessään. Rasistiksi ei nimittäin synnytä vaan kasvetaan – tai oikeastaan kasvatetaan.

Itse luin lukiossa ollessani Tahar Ben Jelloun kirjan Isä, mitä on rasismi? Se on pieni kirja täynnä tärkeää tekstiä. Vaikka olemme kotona lapsien kanssa rasismista, antisemistismistä ja kaikesta asiaan liittyvästä puhuneetkin niin päätin, että nyt on aika lukea heille tämä kirja. Kirjaa löytää ainakin kirjastoista sekä antikvariaateista.  Mikäli kokee asioista puhumisen vaikeana lapsen kanssa niin kirja toimii oivana apuna silloinkin, sillä se on rakennettu hyvin ja taidokkaasti ja vastaa moneen vaikeaan kysymykseen. Silti suosittelen lukemaan sitä lapsen kanssa yhdessä, sillä asiat ovat isoja ja vakavia. Kirjan sanoma on varsin hyvä myös meille aikuisille.

Haluan tähän loppuun lainata osia kirjan päätössanoista, jotka  niputtavat asiat minusta oivallisesti niin näppärään pakettiin, että ne ansaitsevan tulla kirjoitetuksi ja luetuksi usein. Toivon, että ne painuvat mieliinne ja muistuttavat olemassaolostaan aina silloin, kun niitä eniten tarvitaan.

”Rasismia vastaan on taisteltava joka päivä. Valppautemme ei saa koskaan herpaantua. On aloitettava antamalla esimerkki ja tarkkailtava, millaisia sanoja itse käytämme. Sanat ovat vaarallisia.  Joitakin sanoja käytetään loukkaamiseen ja nöyryyttämiseen, ruokkimaan epäluuloja ja jopa vihaa. Toisten sanojen oikea merkitys taas on vääristelty ja ne hyödyttävät vallan ja syrjinnän tarkoitusperiä. On kauniita ja myösteisiäkin sanoja. Meidän täytyy luopua valmiista ajatusmalleista, sanonnoista ja sananlaskuista, jotka yleistävät ja johtavat rasismiin, meidän on poistettava sanastostamme ilmaisut, joiden sisältö on väärä ja vahingollinen. Taistelu rasismia vastaan alkaa kielen työstämisestä.”

…..

”Koulun alkaessa syksyllä katso muita oppilaita ja pane merkille, että he kaikki ovat erilaisia ja että erilaisuus on ihana asia. Se on ihmiskunnan toivo. Oppilaat tulevat maailman eri kolkilta, he pystyvät antamaan sinulle asioita, joita sinulla ei ole, niin kuin sinä pystyt antamaan heille jotakin, mitä he eivät tunne. Erilaisuus avartaa molempia osapuolia.

 

Tiedä myös, että  jokaisen ihmisen kasvot ovat ihme. Ne ovat ainutlaatuiset. Et tapaa koskaan kaksia täysin samanlaisia kasvoja. Kauneudella tai rumuudella ei ole väliä. Ne ovat suhteellisia asioita. Jokaisen ihmisen kasvot ovat elämänvertauskuva. Ja jokainen elämä ansaitsee kunnioitusta. Kenelläkään ei ole oikeutta nöyryyttää toista ihmistä. Jokaisella on oikeus ihmisarvoonsa. Kunnioittamalla yhtä ihmistä me kunnioitamme elämää kaikessa sen kauneudessa, ihmeellisyydessä, erilaisuudessa ja yllättävyydessä. Kohtelemalla muita arvokkaasti ihminen todistaa kunnioittavansa itseään.”



shopify traffic stats


Keskitysleirin salattu totuus – Night Will Fall

 

”Jos maailma ei ota opikseen näiden kuvien kertomasta laskeutuu yllemme yö.”

”Unless the world learns the lesson these pictures teach, night will fall. ”

– Keskitysleirin salattu totuus –

– Night Will Fall – 

Keskitysleirin salattu totuus - Night Will Fall

Keskitysleirin salattu totuus – Night Will Fall on dokumenttielokuva, joka jokaisen tulisi nähdä. Siihen ei ole syyttä suotta lyöty K-16 leimaa päälle ja suosittelenkin, että ikärajasta pidetään kiinni. Sisältö on äärimmäisen järkyttävää katseltavaa. Se vaikutti minuun syvästi, kuten teki marraskuinen tapaaminen Pavel Stránskýn kanssa vuonna 2008. Stránský on yksi Auschwitzin selviytyjistä enkä tule koskaan unohtamaan tapaamistani hänen kanssaan.  Voit lukea siitä täältä.

Olen jo reilut 20 vuotta lukenut holokaustista. Katsonut jokaisen elokuvan, dokumentin ja sarjan, joka on vastaan tullut, mutta mikään niistä ei valmistanut minua kaikkeen siihen, jonka Keskitysleirin salattu totuus-dokumenttielokuva piirsi verkkokalvoilleni.

Autenttinen liikkuva kuva on voimallista ja tuntuu, että vanha filmi tekee siitä entistäkin vaikuttavamman. Monet varmasti muistavat Steven Spielbergin Schindlerin listan, jonka mustavalkoinen värimaailma muutamalla väriläiskällä oli äärimmäisen onnistunut ratkaisu. Voimallinen ja liikuttava. Unohtumaton. Aivan kuten Keskitysleirin salattu totuuskin on.

Keskitysleirin salattu totuus - Night Will Fall

Tuntuu, että dokumentin jokainen sana, kuva ja ääni järkyttää mielenrauhaa. Tuntuu, että auki revitty hiussäkki keskitysleirin varastossa saa kyyneleet nousemaan silmiin ja massiivinen kasa lasten leluja purskahtamaan itkuun. Luurankomaisia vainajia kantavat ihmiset saavat vatsani kääntymään ympäri. En pysty kuvittelemaan, miltä heistä on tuntunut kantaa murhattuja ihmisiä joukkohautoihin. En pysty kuvittelemaan, miltä on tuntunut katsoa, kun ihmisiä kasataan kuin halkoja ja ennen kaikkea, miltä on tuntunut joutua kasaamaan niitä. Lapset, naiset, miehet – kaikki luurankomaisia, kidutettuja, tautien runtelemia. Joukkohautaan pudotetut ruumiit sätkyttelevät kuin nuket pudotessaan kuoppaan toisten ruumiiden päälle.

En edes halua kuvitella.  Kovinkaan moni ei pysty samaistumaan noihin kokemuksiin tai  ymmärtämään, millaista tuskaa ja taakkaa ihmiset ovat kantaneet silloin ja vielä nytkin. En usko, että kukaan, joka ei ole kokenut samaa ja elänyt keskitysleirin arvaamatonta arkea, voi todella ymmärtää, mitä leireillä eläneet joutuivat kokemaan. Ei vaikka lukisi kaikki maailman holokaustia käsittelevät kirjat. Kaasukammioissa kuoli juutalaisten lisäksi mm. romaneja, homoseksuaaleja ja kehitysvammaisia. Jos ei täyttänyt natsien rotuihanteita oli kohtalo usein miten hyvin julma.

Toivon hartaasti, ettei kukaan koskaan joudu enää kokemaan tai näkemään mitään vastaavaa.

Keskitysleirin salattu totuus - Night Will Fall

Elokuva on täynnä totuutta, historiaa ja suunnatonta tuskaa. Se on tositarina historian ehkä kammottavimmasta ajanjaksosta, joka välitetään jälkipolville nyt täydellismpänä kuin koskaan ennen. 70 vuotta meni siihen, että tämä dokumentti pääsi julkisuuteen, mutta silti se on yhä ajankohtainen ja tarpeellinen. Sen kaunistelematon ja kertakaikkisen kammottava kuvakavalkadi ei hevin häivy mielestä. Ja hyvä niin. Tämä on elokuva, joka jokaisen pitää nähdä – ja muistaa.

Dokumenttielokuvan katsomisen jälkeen on entistä vaikeampaa ymmärtää syitä siihen, miksi jotkut syrjivät toisia kansalaisuuden, ihonvärin, uskonnon tai vaikkapa seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Entä miten päädytään uusnatsiksi? Kuinka joku voi yhä väittää, ettei holokaustia ole oikeasti tapahtunut?

Historiaa ei tule koskaan unohtaa vaan siitä tulee oppia.

Dokumenttielokuvan voi yhä katsoa Yle Areenassa.

Keskitysleirin salattu totuus - Night Will Fall

click tracking


Leonard Cohen: Dance Me to the End of Love

Tässä on varmasti yksi kauneimmista lauluista ikinä. Olen aina pitänyt Leonard Cohenin musiikista ja runoista, mutta viime aikoina tuntuu, että ne ovat löytyneet uudestaan ja eri tavalla. Suomennettuna löytyy teos Kaipauksen kirja.

Erityisesti tässä kappaleessa, on tyystiin erilainen sanoma riippuen siitä, miltä kantilta sitä kuuntelee. Se on joko äärettömän kaunis rakkauslaulu tai sitten siitä voi löytää äärettömän kauniin, suojelevan, hengissä pitävän rakkauden keskitysleirin kauhujen keskellä. ”Dance me to your beauty with a burning violin, Dance me through the panic ’til I’m gathered safely in”

Leonard Cohen: Dance Me to the End of Love

Dance me to your beauty with a burning violin
Dance me through the panic ’til I’m gathered safely in
Lift me like an olive branch and be my homeward dove
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love
Oh let me see your beauty when the witnesses are gone
Let me feel you moving like they do in Babylon
Show me slowly what I only know the limits of
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love

Dance me to the wedding now, dance me on and on
Dance me very tenderly and dance me very long
We’re both of us beneath our love, we’re both of us above
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love

Dance me to the children who are asking to be born
Dance me through the curtains that our kisses have outworn
Raise a tent of shelter now, though every thread is torn
Dance me to the end of love

Dance me to your beauty with a burning violin
Dance me through the panic till I’m gathered safely in
Touch me with your naked hand or touch me with your glove
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love

YouTubesta kappale löytyy mm. täältä


shopify site analytics


Pavel Stránský – Auschwitzin selviytyjä

Esiintyykö antisemitismiä yhä? Minulla oli tapana sanoa työtovereilleni: ”Kun maailmassa tapahtuu jotain kauheaa syyttäkää siitä juutalaisia tai polkupyöräilijöitä.” Kun ystäväni ihmetellen kysyvät: ”Pavel, miksi ihmeessä polkupyöräilijöitä?” minä sanon heille: ”Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt kysyä miksi juutalaisia?”

Pavel Stránský

Pavel Stránský - Auschwitzin selviytyjäEilen historia heräsi eloon. Eilen toinen maailmansota sai kasvot selvemmin kuin koskaan ennen. Eilen Pavel Stránskýn tarina heräsi eloon taas uusille ihmisille – myös minulle.

Pavel Stránský on 87-vuotias Tsekin juutalainen, joka selvisi hengissä Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä. Hän painoi vapautuessaan 36 kiloa. Käsivarressaan hänellä on ihoon tatuoitu numero. Numero oli helpompi tappaa kuin ihminen, jolla on nimi. Numero, ei ole mitään.

Vuonna 1941 Stránský kuljetettiin Theresienstadtiin. 1943 hänet, hänen vaimonsa Vera ja tämän äiti siirrettiin junalla Auschwitziin. Matka kesti 2 yötä ja yhden päivän. Matkalla ei saanut vettä tai mitään syötävää. Oli selvittävä sillä, mitä mukana oli, jos oli mitään. Vaunut ahdettiin täyteen ja monia kuoli matkalla. Iso osa Auschwitziin saapuvista marssitettiin suoraan kaasukammioihin. Uusille tulokkaille kuiskailtiinkin heti laiturilla: ”Katsokaa ylös.” Tulijat näkivät piipuista nousevan savun. ”Uuni on ainoa tie ulos Auschwitzista”. Uudet tulokkaat eivät vielä tuolloin ymmärtäneet asian oikeaa laitaa.

Pavel pääsi onnekseen leirin lasten opettajaksi ja sanoikin, että tuo on iso syy siihen, miksi hän selvisi hengissä. He eivät saaneet varsinaisesti opettaa lapsille mitään, mutta heillä oli lupa kertoa lapsille tarinoita ja monesti tarinoiden loppua muunneltiin, jotta niihin saatiin onnellinen ja toivorikas loppu. Lapset tekivät myös esityksiä, joita natsit tulivat seuraamaan ja taputtivat mainioille näytöksille. Myös pahamainen tohtori Mengele oli noiden miesten joukossa.

Tohtori Mengele teki kokeita ihmisillä. Hän halusi kokeilla mm. sitä voiko ihmisten silmien väriä vaihtaa. Kokeet olivat epäinhimillisiä ja aiheuttivat paljon tuskaa ja kuolemaa. Erityisesti kaksoset saivat kokea kovia. Stránský kertoi myös kahdesta äidistä, jotka saapuivat raskaana tuhoamisleirille. Mengele halusi selvittää kauanko vastasyntyneet selviäisivät hengissä, jos heitä ei ruoki. Äidit tappoivat lapsensa mieluummin kuin antoivat ne natsien käsiin nääntymään nälkään. Noiden äitien tunteita lienee mahdotonta kuvitella.

Leirillä vangit saivat syödäkseen aamulla kupillisen makeuttamatonta yrttiteetä, ruualla punajuuri tai turnipsi keittoa ja illalla taas yrttiteetä. Vettä ei ollut tarjolla. Ainut neste tuli teestä ja keitosta, jota ei oikein ruuaksi voinut kutsua.

1944 Pavel oli niiden joukossa, jotka päätettiin siirtää Saksaan. Alkoi kuolemanmarssi joka kesti 18.4.1945 ja päättyi 7.5.1945. Keskitysleirille jääneet kaasutettiin.

Pavel oli jälleen Theresienstadtissa. Hän tapsi siellä sukulaisensa, joka varoitti syömästä lihaa tai makkaroita ja kehotti syömään vain leipää ja hiukan rasvaa. Osa nälkiintyneistä, kuoleman partaalla olevista ihmisistä ahmi kuitenkin lihaa ja he kuolivat, koska elimistö ei sellaista ruokaa nälkiintymisen jälkeen kestänyt.

Pavel tapasi Veransa jälleen 1945. Vera vapautettiin Bergen-Belsenin leiriltä. He saivat myöhemmin 2 lasta.

——
Sain ostetua Pavel Stránskýn kirjoittaman kirjan ”As Messengers for the Victims – From Theresienstadt to Theresienstadt with a stop in Auschwitz-Birkenau and Schwarzheide”

Eilinen oli ehdottomasti elämäni liikuttavin ja samalla järkyttävin kokemus. Olen yli 15 vuotta ollut kiinnostunut holokaustista ja hankkinut siitä paljon tietoa niin kirjojen kuin dokumenttienkin muodossa, mutta eilinen oli jotain ihan muuta. Vaikka ihan uutta tietoa paljon ei tullutkaan niin se, että koko tapahtuma sai kasvot ihan eri tavalla kuin ennen oli sanoinkuvaamatonta. Holokausti tuli paljon lähemmäs. Ennen se oli järkyttävä tapahtuma historiassa. Asia, jota ei olisi koskaan pitänyt tapahtua ja jota ei saa koskaan enää tapahtua. Se on yhä tuota kaikkea, mutta vahvemmin. Se on nyt minussa aivan eri tavalla kuin ennen. Pavel Stránskýn tarina ei saa unohtua. Kenenkään holokaustissa kuolleen tai selvinneen tarina ei saa unohtua. Me kaikki olemme sen heille velkaa.

On hienoa, kuinka Stránský jaksaa kiertää kertomassa tarinaansa aina uusille ihmisille. Hän on kertonut jo 20 000 koululaiselle tarinansa, joka on sekä kertomus holokaustista, mutta myös rakkaudesta. Hänen ja Veran rakkaus jaksoi kantaa heidät vaikeiden aikojen yli, antoi toivoa ja voimia silloin, kun niitä kipeimmin tarvittiin. He jaksoivat uskoa siihen, että näkisivät vielä.

Pavel Stránský - Auschwitzin selviytyjä

Pavel tuntee tärkeäksi kertoa holokaustista etenkin nuorille. Hän tuntee asian velvollisuudekseen niitä kohtaan, jotka eivät selviytyneet tai jotka eivät tapahtumista pysty puhumaan. Hänen vaimonsa Vera ei omasta holokaustistaan pystynyt kertomaan.

On hyvä, että niinkin moni on hänen tarinansa kuullut. Sääli vain, että ne joiden se ehkä kipeimmin tarvitsisi kuulla, eivät sitä kuule, koska heitä ei kiinnosta ja he jopa kieltävät koko holokaustin olemassaolon. Uusnatsit nostavat päätään eri puolilla Eurooppaa. Myös Suomessa.
Euroopassa äärioikeisto on saanut äänivyöryjä vaaleissa.

Emmekö todellakaan ole oppineet mitään historiasta? Eikö yli kuuden miljoonan ihmisen kuolema – murha – opettanut meille mitään? Ajatelkaa. Suomen väkiluku ei riitä tuohon määrään. Luku on huikea – käsittämätön. Kansanmurhia on tapahtunut entisessä Jugoslaviassa, Sudanissa, Ruandassa. Ja tuskin olemme vielä viimeistä kansanmurhaa nähneet – ikävä kyllä.

Stránský sanoi, että vanhemmat ja myös koulu ovat vastuussa siitä, kuinka lapset kasvatetaan. Rasismi, tässä tapauksessa antisemitismi ei synny tyhjästä. Me voimme vaikuttaa siihen, mitä meidän lapsemme ajattelevat juutalaisista, romaneista, homoseksuaaleista, vammaisista – ihan kaikista. Opetammeko heidät suvaitsemaan erilaisuutta vai opetammeko heitä halveksimaan ja vihaamaan. Meidän käsissämme on paljon. Me kaikki olemme vastuussa tulevaisuudesta.

Pavel Stránský - Auschwitzin selviytyjä



click tracking