Avainsana-arkisto: Arki

Koulupaikan pohdintaa ja diagnooseja

Postaustahti Luomulaaksossa on ollut viime aikoina vähintäänkin hidas. Syynä ei suinkaan ole bloggausinnon katoaminen vaan ihan puhtaasti se, että aika ei ole riittänyt vaativan arjen keskellä. Luomulaaksoahan kirjoittaa vain yksi ihminen ja siitä syystä välillä törmätään siihen seikkaan, että vuorokauden tunnit eivät vain riitä.

Haaveilen ajasta, jolloin pääsisin taas vanhaan tapaan istumaan aika säännöllisesti koneen ääreen ja naputtamaan erilaisia postauksia. Mielessä on ollut lukuisia postausaiheita, joita yritän aina raapustaa paperille muistiin odottamaan parempaa hetkeä. Kaipuu rakkaan kirjoittamisen ja blogin parin on kuitenkin kova.

Joulukuusta lähtien meillä on eletty jännityksen keskellä. On pohdittu, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuormitus on lapsella ollut kovaa ja ajatukset ovat olleet paljolti tulevaisuudessa, vaikka nykyhetken arki on ollut sellaista, ettei moni sellaista osaa edes kuvitella.

Koulupaikan pohdintaa ja diagnooseja

Tammikuun alussa saimme tuoreen paperin käsiimme, vaikka erityissairaanhoitoon yhä jonotamme. Joulukuussa ollut tapaaminen lääkärin sekä useiden ammattilaisten kanssa poiki autisminkirjondiagnoosin. Vaikkei se meille yllätys ollutkaan, vaan ennemminkin helpotus, niin vielä eivät unettomat yöt ole lakanneet vaivaamasta. Ehkäpä sitten kun saadaan varmistus koulupaikasta ja tuo erikoisairaanhoitokin pyörähtää käyntiin, niin voisi taas alkaa nukkua. Ehkä.

Uusi kouluvuosi on pian käsillä ja koulupaikkaratkaisuja tehdään jo kovaa vauhtia. Kristallipallolle olisi taas käyttöä – kunhan joku jostain sellaisen toimivan vain ensin löytäisi.

Kristallipalloa parempi vaihtoehto on kuitenkin oppilashuoltoryhmä, jonka kanssa vähän aikaa sitten istuimme alas. Juttutuokio oli hedelmällinen ja saimme huomata, että puhuimme todellakin samasta lapsesta ja samoista haasteista. Koulussa näkyi niitä samoja asioita kuin näkyi kotonakin ja kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että normikoululuokka ei olisi se oikea vaihtoehto lapsellemme. Mikä vaihtehto se sitten olisi. Normikoulun pienluokka? Erityisopetuksen koulu? Aika pian kävi selväksi kumpi noista vaihtoehdoista olisi meidän lapsellemme se oikea paikka. Nyt vielä hienosäädetään ja sitten haetaan paikkaa, joka toivottavasti saadaan ja ehkäpä ensi lukuvuosi aukenisi toivorikkaana.

Kaikkien raskaiden asioiden keskellä olemme kuitenkin hirveän kiitollisia tästä  lukuvuodesta ja niistä ihmisistä, jotka ovat arkeemme astuneet. Lukuvuosi on ollut uudessa koulussa vaiherikas, mutta olemme saaneet kokea tulleemme kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Olemme saaneet nähdä, kuinka lastamme on tuettu ja huolemme on otettu tosissaan.  Olemme saaneet tutustua lukuisiin upeisiin ihmisiin, joiden kanssa on ollut enemmän kuin ilo tehdä yhteistyötä. Tästä on parempi kuin vain hyvä jatkaa.

Loppujen lopuksi noita positiivisia asioita taitaa kuitenkin olla enemmän ja oma pieni sisäinen Pollyannani nostaa taas päätään.  Sitä jaksaa kummasti, kun vain pyrkii löytäämään jokaisesta päivästä jotain hymyilemisen aihetta.



Web Analytics


Sairaalareissu, terveyskeskuskäynti sekä aivotärähdysseurantaa

Tätä viikkoa on kulunut vasta kolme päivää, mutta perheemme on saanut käydä jo niin sairaalassa kuin terveyskeskuksessakin ja viime yö vietettiin herätellen pikkuistamme aina parin tunnin välein.

Maanantaina kiikutettiin yksi lapsista terveyskeskukseen jatkuvan huimauksen vuoksi. Eihän se onneksi mitään vakavaa ollut, mutta asapainoelimen tulehtuessa ei se tasapainokaan ole kaikkein vakain ja niinpä kouluun ei esimerkiksi nyt hetkeen pyörällä mennä. Parisen viikkoa varmaan mennään nyt hiukan heiluvissa tunnelmissa, mutta aikanaan se loppuu ja maailma alkaa taas pysyä paremmin paikoillaan.

Sairaalareissu, terveyskeskuskäynti sekä aivotärähdysseurantaa

Tiistaiaamuna hoidettiin eteenpäin äitini vuoden vaihteessa alkanutta sairaalakäyntien sarjaa ja vietimme hyvän aikaa magneettikuvauksessa, jonka tuloksia odottelemme sitten aikanaan saapuvaksi. Istuessani siinä odottelemassa äitini kuvauksen päättymistä tuumin itsekseni, että jos meidän aistiyliherkät lapset ikinä magneettikuvaan joutuvat niin edessä on aikamoisen rankka kokemus kaikille asianosaisille. Kone ei nimittäin ole ollenkaan sieltä hiljaisimmasta päästä vaan tasan päinvastoin. Koneessa sisällä käyneet tietävät, että ääni on vielä kuuluvampi ja tuntuvampi siellä putken sisällä. Samalla muistin, että yksi lapsista on magneettikuvassa itse asiassa ihan pienenä käynytkin, mutta nukutettuna, koska oli vain parivuotias tuolloin ja paikalla pysyminen olisi voinut olla aika mahdotonta ilman nukutusta. Jännä, että en heti tuotakaan asiaa muistanut, vaikka pikkuinen tuolloin nukahti syliini ja siirrettiin sitten kuvaukseen.

Viime viikolla kasaantuneet huolet ja tämän viikon kuormittavat huolet laukaisivat itselläni migreenin, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut ja niinpä yöunetkin ovat olleet tavallista rikkonaisemmat ja migreeninjälkimainingit tuntuvat päässä yhä tänäänkin. Tähän ei yhtään auttanut pikkuisemme törmäily eilen.

Kuvattuani puuroperjantain viimeistä puuroannoksen auttoi Kasper minua tapansa mukaan siivoamaan jälkiä.  Niinpä hän nappasi pienen lampun, jota tapaan käyttää apuvalona, koska keittiön valaistus ei koskaan kuviin kunnolla riittä (eikä se apuvalokaan kummoinen ole…jotain pitäisi kehittää, sillä pilviset päivät ovat ä-r-s-y-t-t-ä-v-i-ä.) ja lähti kuljettaman sitä paikolleen. Kovalla vauhdilla taas mentiin ja hetken perästä kuului vain kova kumaus. Samalla sekunnilla oli otsaan noussut komea pingispallon kokoinen kuhmu, jonka keskellä sinersi jo mustelma. Kylmää siihen laitoimme välittömästi ja  aivotärähdysseurantaa pidettiin sitten koko yö. Pikkuista heräteltiin siis parin tunnin välein ja tarkastettiin tajunnantaso. Onneksi kaikki meni hyvin ja tällä hetkellä suurin ongelma lienee siinä, että kuhmu on komeasti otsassa juuri siinä ”suukkolinjalla”.

No, pienet ovat huolet, jos tuo on tämän päivän ainoa murhe. 🙂



free hit counter


Onnettomuus onnettomuuden perään

En arvannutkaan viime viikolla, millainen tästä viikosta tuli. Melkein jo hirvittää, sillä viikkoa on vielä kolme päivää jäljellä ja miehenkin yhä työmatkalla. Mitä vain voi ehtiä vielä tapahtua.

Viikon alkupuolella äitini kaatui ja löi päänsä. Muutamassa sekunnissa oli ohimolle noussut vähintään tennispallon kokoinen tummuva kuhmu, joka näytti siltä, että voisi revetä ihan minä hetkenä hyvänsä. Iho oli aivan äärimmilleen venynyt.

Meillä on sukuominaisuutena sellainen juttu, että lääkäriin mennään vasta pää kainalossa, mutta tällä kertaa lääkärireissua ei tarvinnut pahemmin pohtia, sillä jälki oli komea. 

Pää oli osunut äitini kaatuessa lautaan, joka oli kuitenkin huomattavasti parempi ja pehmeämpi kohde kuin vieressä ollut komean kokoinen kivi, jolloin jälki olisi ollut varmasti tätäkin pahempi. Tosin tästäkin lääkäri tuumi, että oho. Sen verran oli komea kolhu.

Mustelman ja massiivisen turvotuksen levitessä ohimolta silmiin ja peittäessä yhä suuremman osan kasvoista ei taapero uskaltautunut hetkeen mummin syliin vaan tyytyi vain katselemaan turvallisen matka päästä turvonneita kasvoja. Meni hyvä tovi ennen kuin kasvot kävivät tutuiksi ja pikkuinen uskaltautui taas kiipeämään kainaloon. 

Tämä viikko yritetään ottaa edellistäkin rauhallisemmin. Ilmeisesti bloginikin on asiasta samaa mieltä, sillä jostain syystä ei postaaminen tietokoneella nyt onnistu. Kännykällä jostain syystä taas sujuu oikein hyvin tai siltä se ainakin minusta nyt vaikuttaa. Koskaan ennen en ole blogipostausta kännykällä naputellut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. 

Toivotaan kuitenkin, että pääsen taas pian naputtelemaan normaalia kautta, sillä palan halusta päästä kertomaan pihaprojektistamme, vaikkei sitä loppuun tänä kesänä vielä saatukaan, kun keittiön vesivahinko sotki aikataulut. Pitkä postaus monine kuvineen ei tunnu ihan yksinkertaiselta tällä systeemillä.

Ja toivotaan, että tämä kännykkäpostaus ei näytä ihan hassulta! 

Turvallista pian alkavaa viikonloppua kaikille ja pitäkäähän hyvää huolta niin tutuista kuin tuntemattomista. ❤

Unettoman huolia

Facebook muistutti tänä aamuna sopivasti, että on tasan kolme vuotta siitä, kun pakastimemme päätti hajota ja sulattaa niin luomupossut kuin kalat ja marjatkin. Tuo kyseinen episodi aloitti silloisen kodinkonekuolemien ketjun, jonka seurauksena käytännössä kaikki isot kodinkoneemme menivät uusiksi. Onneksi siitä(kin) sai revittyä irti huumoria ja kuinka ollakkaan, oli mieheni tuolloinkin työmatkalla.

Viime viikolla alkoi uusi työmatkarupeama, jonka olisi tarkoitus kestää parisen viikkoa, mutta kokemuksesta tiedän, että pari viikkoa muuttuu helposti kuukaudeksi ja se taas kahdeksi ja niin edelleen. Tuoreessa muistissa on kevään neljää kuukautta hiponut reissu.

Jo viime viikko alkoi meillä tahmeasti parin tunnin yöunilla. Väsymys oli ja on yhä kova ja mielikin vähän maassa. Työmatkat ottavat voimille niin täällä kotona kuin siellä reissussakin. Huolet ja arki painavat.

Ja sitten viime viikolla meni rikki yksi nojatuoleistamme. Sellainen keinuva ja ihanan pehmeä. Juuri se, jossa on podettu yölliset hampaanpuhkeamiset, painajaiset ja kipeät jalat. Se tuoli, jossa on imetetty, halittu ja luettu satuja. Tuoli, johon liittyy muistoja, tunteita ja elämää. Ehkä sen saisi vielä korjattua ja voisimme jatkaa uusien muistojen luomista.

Tästä viikosta on kovaa kyytiä tulossa edellisen kaltainen ja tuntuu, että viikko on tupaten täynnä menoa sinne ja tänne. Lasten tänä vuonna eri päiville sijoittuvat harrastuksetkin tuntuvat nyt raaskaammilta ja tällä viikolla jokaisena iltana on jollain jotain menoa. Juuri nyt kaipaisin pysähdystä ja hengähdystaukoa.

Matkalla puheterapiaan.

Lapsille isin poissaolo on todella rankkaa. Niin isommille kuin pienellekin, joka oli jo viime viikon maanantaina heti aamusta sen näköinen, että oli tullut mökökökö kylään. Aamun jumppakerho ja iltapäivän puheterapia kuitenkin piristivät ja mökökökö haihtui. Illalla se kyllä palasi, kun ei ollut isi laittamassa unipussiin. Siinä ei auta edes Skype, josta on viimeisen puolen vuoden aikana muodostunut hyvin tärkeä osa arkeamme.

Työmatkat ovat aika rankkoja meille kaikille. Etenkin nyt, kun ne eivät ole olleet lyhyitä niin kuin tavallisesti ja jos mieheni kotiin pääsee, niin monesti työt jatkuvat sitten vielä viikonloppunakin.

Myönnettävä on, että yhdessä työmatkojen, keittiön vesivahingon, takapihan projektin ja kovaa vauhtia lähestyvän talven myötä on käsillä oleva pakka aika raskas. Normaali arki on tästä kaukana ja koti kaaoksessa, kun keittiön osasia on siellä täällä ja kaikki paikat sekaisin.  Tekemistä riittää aamusta iltaan ja tuntuu, että nukkumaan ei olisi edes lupa mennä.

Illalla, silloin kun mieheni on viimeistään tavannut tulla kotiin pitkänkin työpäivän jälkeen, tuntuu tyhjältä. Ovelta ei ole kuulunut avaimen rapinaa lukossa, työlaukku ei ole kolahtanut lattiaan ja tuttua tervehdystä ei ole kuulunut.

On ikävä ja olisi ainakin kymmenen asiaa kerrottavaksi ja jaettavaksi.

Kuvat: © Luomulaakson Maria


web stats


Remonttia, työmatkoja sekä loman odottelua

”Leipomon” remontti  on loppusuoralla ja todennäköisesti siitä jää osa viimeistelystä odottelemaan syksyn sadepäiviä, koska alkaa olla aika kiirehtiä takapihan aidan kimppuun. Sehän meillä jäi kesken, kun veljeni keittiöremontti-ilmoitus kajahti ilmoille toukokuussa. Samaan syssyyn sai myös pikku eteisemme uuden ilmeen ja paremman tavan saada takit ojennukseen. Siinä sivussa meiltä löytyi myös tuiki tuntemattomia takkeja, joiden omistajia nyt kuumeisesti etsitään. Saa nähdä löytyvätkö. 😀

Koko tämän viikon  olen maalannut ja rakentanut. Mieheni työmatka jatkui edelleen ja nyt on tullut jo hyvin kolme kuukautta täyteen, kun olemme eläneet kovin poikkeuksellista arkea. Koskaan ennen ei ole yksikään työmatka ollut näin pitkä. Onneksi olemme kuitenkin saaneet hänet yleensä viikonlopuiksi kotiin. Silti ovat nämä kuukaudet olleet vaikeita etenkin lapsille.

Remonttia, työmatkoja sekä loman odottelua

Alkuun taapero ei suostunut edes puhumaan isille, vaikka saatiin Skypekin toimimaan ja isin pystyi näkemäänkin. Tai halusihan hän isille puhua, kovastikin. Vaati saada puhelimen veljensä kädestä, mutta kun isi ilmestyi ruudulle tuli toinen ääni kelloon. Taapero käänsi puhelimelle selkänsä ja murisi. Vilkaisi välillä olkansa yli ja murisi taas.  Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen asiantuntija huomatakseen, että isin poissa olo ei ollut ihan ok.

Eivät isommat pojatkaan ole tyytyväisiä tilanteeseen olleet. Onhan arki ihan toisenlaista, kun toinen vanhemmista on aika totaalisesti poissa kuvioista noinkin pitkään.

Itseäni tilanne muistutti kovasti seurusteluajoistamme, jolloin välimatkaa oli useampi sata kilometriä ja tapaamiset pääasiassa viikonloppuisin eikä aina silloinkaan. Puhelinlaskut kasvoivat suuriksi tuohon aikaan, vaikka aina ei mitään puhelimessa sanottukaan. Oltiin vain hiljaa – oli mukava tietää, että toinen oli siinä langan toisessa päässä. Niin, silloin oli vielä lankapuhelimiakin.

Onneksi tilanne alkaa pikkuhiljaa edes hiukan helpottaa, sillä toiveissa olisi, että mieheni kauan kaivattu ja odotettu kesäloma vihdoin alkaisi. Ei se kyllä  varmaan ainakaan alkuun kovasti lomaa muistuta, sillä sen verran paljon on puuhaa aidassa ja muissa rakennelmissa, mutta ainakin olemme taas himpun verran lähempänä tavallista arkea, jolloin isi on kotona laittamassa taaperon unipussiin ja pelaamassa isompien poikien kanssa. Sitä odotellessa.


shopify site analytics


Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Knehtilän luomutila on ollut kesän aikana paljon otsikoissa. Eikä ihme, sillä tila voitti WWF:n, MTK:n ja SLC:n jakaman viljelijöiden ympäristöpalkinnon eli on nyt vuoden ympäristöystävällisin tila.

Knehtilän tilalla ystävällisyys ei muuten kohdistu pelkästään ympäristöön vaan myös asiakkaisiin, sillä puodin ja kahvilan asiakaspalvelu on lämmintä ja huomioon ottavaa.

Knehtilän Tilalla herkuttelemassaKnehtilän luomutilan valtavan ihana, kaunis kahvila sekä suloinen puoti, ovat molemmat sijoitettu tunnelmalliseen, rosoiseen vanhaan navettaan. Vehreä tila sijaitsee Hyvinkään kupeessa (Haapasaarentie 75, Hyvinkää) ja se on mukava paikka piipahtaa täydentämässä ruokakaappiaan ja siemaista samalla kupillinen luomukahvia tai -mehua. Yleensä tulee lautaselle valinneeksi myös herkulliseen makean tai suolaisen leivonnaisen.

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Rasmuksen täyttäessä kymmenen vuotta päätimme, että olisi mukava päästä poikien kanssa yhdessä käymään kahvilassa. Kahviloilla ei yleensä ole valikoimissaan mitään luomua tai jos on, niin ei ainakaan muuta kuin luomumehua ja sekin vain silloin, jos matkassa on roppakaupalla hyvää tuuria. Varmuuden maksimoimiseksi soitin kuitenkin vielä edellisenä päivänä Knehtilän tilalle ja varmistin, että valikoimissa varmasti olisi lapsillemme sopivaa syötävääkin.

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa
Naapuritilan vihanneksia

Näin kuinka Rasmusta alkoi selkeästi heti jännittää, kun kerroimme, mitä olisi seuraavan päivänä tulossa. Olihan kyseessä ihan uusi juttu ja Rasmus arvuutteli kovasti, mitä mahtaisi kahvilasta tulla syötäväksi ja mitähän mehua siellä olisi. Oli aika ihanaa seurata, kuinka innoissaan poika oli siitä, että pääsi kahvilaan. Samalla pohdin myös sitä, että me emme todellakaan ole voineet käydä lasten kanssa oikeastaan koskaan samalla tavoin kahviloissa ja muissa kuin mitä muut perheet tekevät. Tuntui ihanalta jakaa tämä kokemus poikien kanssa ja ilostuttaa heitä asialla, joka monelle muulle on niin jokapäiväistä.

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Olimme perillä heti kahvilan aukeamisaikaan ja hetken katseltuamme ympärillemme valitsimme mehut ja kahvit ja olimme lähes haltioissamme herkusta, joka oli varta vasten meille tehty. Rasmus toivoi, että syömme ulkona, koska aurinko oli päässyt pilkistelemään ja lämmittämään ilmaa pilvien lomasta. Niinpä istuuduimme navettakahvilan terassille kukkien joukkoon ja nautimme mahtavasta synttäriherkusta. Rasmus oli yhtä hymyä ja tuli aika kiire saada herkut kuvatuksi teidänkin ihasteltaviksi, sillä ne olivat kadota kameran edestä alta aika yksikön.

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Nautimme lämpimistä auringonsäteistä, pienestä juttutuokiosta tilan emännän kanssa ja ihanasta yhdessäolosta. Lapsilla oli hymy herkässä ja Rasmuksen päivän kruunasi vielä yllätyssyntymäpäivälahja, jonka hän sai ensin herkuteltuaan. Paketista paljastui kirja sekä kolikkolipas, jollaista hän oli kovasti toivonut.

Vehreiden puiden ympäröiminä, viettäessämme ikimuistoista päivää, istuimme vielä hetken juttelemassa ja ylistämässä masuihin jo kadonnutta kahvilan mansikkaluomusta, joka oli juuri täydellinen makeaa ja mansikoita rakastavalle synttärisankarillemme.

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Hetken päästä pujahdimme takaisin kahvilan puolelle ja sieltä puotiin. Rasmus nautti hiljaisuudesta ja näkymistä ja muisti monesti sanoa, että oli mukava syödä herkkua, kun ympärillä ei ollut sellaista melua, kuin niissä ruokapaikoissa, joiden ohi olemme esimerkiksi tavarataloissa kulkeneet.

Niinhän se on, että monikin meistä nauttisi kahvinsa tai teensä mieluummin tuulen humistessa leppeästi ympärillä, kuin ostoskeskuksen melukarusellissa, jossa pääpaino on kiireessä, sillä asiakas pitää saada nopeasti syötetyksi, jotta uusi asiakas pääsee pöytään. Knehtilässä sen sijaan on lupa siemailla kuppinsa tyhjäksi kaikessa rauhassa, maailman menoa ihmetellen.

Aistiyliherkkä lapsi huomaa, kun kiire viedään pois ja sanookin sen. Taitaa osata arvostaa hiljaisuutta ja rauhaa ihan toisella tavalla kuin muut.

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Puodissa oli myynnissä paljon erilaisia tuotteita. Oli Globe Hopen ekotuotteita, Myssyfarmin herkullisia Hulda-herneitä, teetä, suklaata, säilykkeitä, Kiven Säästöpossun grillimakkaraa, juustoja Saloniemen Juustolasta sekä tietenkin Knehtilän luomutilan mainioita viljatuotteita sekä vielä paljon muuta. Erikoisuutena ehkä jyvämyllyt, joita en ole monessakaan paikassa nähnyt myytävän.

Lapsiasiakkaita oli muistettu puuhevosella, jolla oli ihan oikea satula ja lapset pääsivät ratsastuskierrokselle. Taisi olla mieleinen juttu, sillä Kasperin silmät loistivat innostuksesta, kun pääsi isoveljensä kanssa hevosen selkään.

Knehtilän Luomutilalla herkuttelemassa

Varmaa on, että aika ajoin tulemme pakkaamaan lapset autoon ja käymään Knehtilän tilalla herkuttelemassa. On mahtavaa, että on todella olemassa paikka, jonne voimme viedä lapsemme nauttimaan herkuista sekä kiireettömästä yhdessäolosta kauniissa ympäristössä, sydämellisen asiakaspalvelun siivittäessä mieleenpainuvaa elämystä.

Sydämellinen kiitos Knehtilän tilalle siitä, että ovat juuri sellaisia kuin ovat ja auttoivat meitä saamaan Rasmuksen päivästä ikimuistoisen.



web analytics