Suloinen vauva ja ABO-immunisaatio

Kuva_vauva11Torstai 17.1 valkeni äärimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen. Tuleva leikkaus jännitti aika tavalla kaikkia. Koko viikon olivat lapset nukkuneet huonosti – jännittäneet uuden sisaruksen syntymää sekä leikkausta.

Aamu sairaalassa meni nopeasti ja yhdeksän korvilla oltiin jo leikkaussalissa. Aloitettiin spinaalipuudutus, jonka kohdalla tulivatkin ensimmäiset ongelmat. Niistä onneksi selvittiin ja tunnin ahertamisen jälkeen alkoi kaikki vyötäröstä alaspäin puutua niin kuin pitikin. Tosin leikkauspöytää piti keikutella sinne tänne, jotta puudutusaine leviäisi tasaisesti. Vauva oli autettu nopeasti ulos ja kello 10.13 parkaisi suloinen pieni poika ja hetken päästä sain tuon pienen ihmeen viereeni. Sitten vauva katosikin isin matkaan pestäväksi ja puettavaksi, kun minä jäin vielä leikkaussaliin kokoon parsittavaksi. Loppu päivä sujui vauvaa imetellessä ja uuteen tulokkaaseen tutustuessa.

Ihana alku sai yllättävän käänteen torstain ja perjantain välisenä yönä. Jo alku yöstä olin tuntenut kipua toisessa kyljessä ja olkapäässä. Mainitsinkin siitä hoitajalle, koska hengittäminen sattui olkapäähänkin, liikkuminen sitäkin enemmän, vaikka leikkauksen jälkeen olin saanut isot kasat kaiken maailman kipulääkettä ja pää tuntui kovinkin pumpuliselta. Kipu yltyi puolen yön jälkeen ja lopulta alkoi raju vuoto. Paikalle ilmestyi nopeasti muutama hoitaja erilaisten tippapussien kanssa sekä lääkäri. Kohtua paineltiin. Lisää lääkettä, lisää tiputettavaa nestettä ja lisää hoitajia. Siinä onkin melkein kaikki, mitä tuosta yöstä muistan. Oli vain äärettömän kovaa kipua, hälinää ja hoitajia. Lopulta yön käännyttyä päiväksi  ja sitten vielä illaksi tilanne rauhoittui. Olo oli kuitenkin entistä huonompi ja voimattomampi. Onneksi selvittiin noinkin vähällä.

Perjantaina tapahtui kuitenkin jotain, joka tuntui paljon pahemmalta kuin mikään yön tapahtuma. Pieni poikamme alkoi muuttua keltaiseksi. Ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole. Iso osa vauvoista on enemmän tai vähemmän keltainen ensimmäisinä elinpäivinään ja osa käy valon allakin. Meidän molemmat aiemmat lapsemme ovat hekin olleet keltaisia, mutta mitään valoja tai muuta ei ole tarvittu. Tämän vauvan kohdalla ei ollutkaan kyse ihan tavallisesta keltaisuudesta.

Perjantaina puolen päivän aikoihin poikamme vietiin lastenosastolle hyvin korkean bilirubiini-arvon vuoksi. Hemoglobiini todettiin alhaiseksi ja iso liuta verikokeita päätettiin ottaa. Tuntui hirveältä joutua eroon vauvasta, jonka vasta vähän aikaa sitten oli saanut syliinsä. Tuntui hirveältä katsoa lasta, joka oli voipunut eikä syönyt kunnolla. Olo oli voimaton lastenosaston kirkkaissa valoissa, tippaletkujen risteillessä siellä täällä, pienen vauvan ympärillä. Pahimmalta tuntui ehkä se, että en jaksanut istua vauvan vierellä joka hetki. Lastenosastollekin pääsin vain pyörätuolilla ja istua en jaksanut pitkiä aikoja. Yö ilman vauvaa tuntui hirvittävän pitkältä ja muistan kuinka heräsin vauvani ääniin, vaikka eihän huoneessa mitään sellaista kuulunut. Unissani vain kaipasin pikkuistani.

Kuva_vauva13

Mutta pikkuiseni makasi lastenosastolla tuplavaloissa, sai immunoglobuliinia ja hetkellisesti arvot laskivatkin, mutta nousivat taas, kun valoja vähennettiin. Puhuttiin lastenkilinikasta ja verenvaihdosta. Vauva oli ollut hädin tuskin edes vuorokauden ikäinen, kun kaikki oli alkanut ja uutta tilannetta oli hirveän vaikea hyväksyä. Kaiken piti olla ihan hyvin. Mutta ei ollut.

Sunnuntaina sain vauvan takaisin synnytysosastolle. Sinne hänet tuotiin bilibedissä ja seuraavan yön sininen ja kirkas valo loistivat luoden varjoja huoneen nurkkiin. Ainakin sain pikkuiseni taas lähelleni ja sain imettää. Se tuntui jonkin verran lohduttavalta. Silti verenvaihto kummitteli yhä taustalla. Vauvallemme oli ABO-immunisaatio.

Hemoglobiini jatkoi laskua. Bilirubiini nousi. Noita tuloksia saimme yleensä kaksi kertaa päivässä. Välillä valoja vähennettiin ja katsottiin, mitä arvoille tapahtui. Lopulta pääsimme kotiin. Sairaalalle piti kuitenkin palata seuraavana päivänä, jotta saatiin otettua uudet verikokeet. Niissä oli taas bilirubiini noussut ja hemoglobiini laskenut. Pääsimme kotiin tarkoin ohjein varustettuna ja sairaalaan piti palata ylihuomenna, jos tilanne pysyisi samanlaisena – aiemmin, jos tulisi muutos huonompaan. Verikoe-aamuna jännitimme taas. Onneksemme bilirubiiniarvo oli tullut hiukan alaspäin – ikävä kyllä hemoglobiini myös. Pääsimme silti jatkamaan seurantaa nyt pääasiassa neuvolassa. Edelleen piti olla hyvin tarkkana, että poika söisi paljon eikä muuttuisi uneliaaksi tai kalpeaksi. Neuvolaseuranta olisi viikon välein. Uskalsimme hiukan hengähtää.

Tilanne ei ole vielä ohitse. Sairaalalla sanoivat, että tilanne kestäisi helposti kuukaudenpäivät. Ja koko tuo aika olisi oltava tarkkana vauvan kanssa.

Ei tullut ihan tavallinen alku, mutta nautimme jokaisesta hetkestä vauvamme kanssa. Silti takaraivossa on se pieni pelko, että jotain sattuu. Jotain menee jotenkin yhtäkkiä pieleen ja vauvallemme tapahtuu jotain. Tältä se varmasti tuntuu kaikista vanhemmista, joiden lapsi onkin kokenut hiukan toisenlaisen alun tullessaan tähän maailmaan. Ei ole helppoa huokaista ja unohtaa kaikkea tapahtunutta – luottaa taas siihen, että kaikki menee hyvin.  Sylissä nukkuvaa poikaa katsellessa on kuitenkin helppo unohtaa hetkeksi kaikki tapahtunut, sulkea silmänsä ja  nuuskia suloista vauvantuoksua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *