Kiiwiä voi taas syödä!

Tänään ostin kokeeksi luomu kiiwejä. Kiiwit ovat minulla aina turvottaneet kurkun niin, että nieleminen on ollut aika vaikeaa, banaani on tehnyt ihan saman. Eihän se tietenkään haittaa jos kiiwejä ei syö, mutta kun niistä sattuu tykkäämään aika paljon niin sitten aika ajoin olen aina eksynyt kiiwin kokeilemaan – samoilla tuloksilla. Vannon aina, että ei enää koskaan, kun kurkkua alkaa kuristaa ja nieleminen on tosi vaikeaa. Mutta tänään oli ihan toista. Minä söin kokonaisen kiiwin! Ihan kokonaisen ja minun kurkkuni ei ole turvoksissa ja nieleminen sujuu kuin tyhjää vain. Minä en taidakaan olla allerginen kiiwille vaan jollekin aineelle (torjunta-aine???), jota tavallisissa kiiweissä on. Kuvassa on meidän kiiwipaketti, josta puuttuu kaksi kiiwiä. Eivät muuten olleet paljon sen kalliimpia kuin tavallisetkaan kiiwit yleensä. Näitä meillä taidetaan aina joskus hankkia, kun halutaan herkutella.

Tällä viikolla pitäisi muuten suunnata matka luomutilalle ostamaan juureksia, perunaa ja ehkä jyviäkin. Katsotaan riittääkö aika vai ostammeko vain hiukan varaston täydennystä lähikaupasta, jonka luomuvalikoima jättää aika paljon toivomisen varaa…

Pavel Stránský – Auschwitzin selviytyjä

Esiintyykö antisemitismiä yhä? Minulla oli tapana sanoa työtovereilleni: ”Kun maailmassa tapahtuu jotain kauheaa syyttäkää siitä juutalaisia tai polkupyöräilijöitä.” Kun ystäväni ihmetellen kysyvät: ”Pavel, miksi ihmeessä polkupyöräilijöitä?” minä sanon heille: ”Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt kysyä miksi juutalaisia?”

Pavel Stránský

Pavel Stránský - Auschwitzin selviytyjäEilen historia heräsi eloon. Eilen toinen maailmansota sai kasvot selvemmin kuin koskaan ennen. Eilen Pavel Stránskýn tarina heräsi eloon taas uusille ihmisille – myös minulle.

Pavel Stránský on 87-vuotias Tsekin juutalainen, joka selvisi hengissä Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä. Hän painoi vapautuessaan 36 kiloa. Käsivarressaan hänellä on ihoon tatuoitu numero. Numero oli helpompi tappaa kuin ihminen, jolla on nimi. Numero, ei ole mitään.

Vuonna 1941 Stránský kuljetettiin Theresienstadtiin. 1943 hänet, hänen vaimonsa Vera ja tämän äiti siirrettiin junalla Auschwitziin. Matka kesti 2 yötä ja yhden päivän. Matkalla ei saanut vettä tai mitään syötävää. Oli selvittävä sillä, mitä mukana oli, jos oli mitään. Vaunut ahdettiin täyteen ja monia kuoli matkalla. Iso osa Auschwitziin saapuvista marssitettiin suoraan kaasukammioihin. Uusille tulokkaille kuiskailtiinkin heti laiturilla: ”Katsokaa ylös.” Tulijat näkivät piipuista nousevan savun. ”Uuni on ainoa tie ulos Auschwitzista”. Uudet tulokkaat eivät vielä tuolloin ymmärtäneet asian oikeaa laitaa.

Pavel pääsi onnekseen leirin lasten opettajaksi ja sanoikin, että tuo on iso syy siihen, miksi hän selvisi hengissä. He eivät saaneet varsinaisesti opettaa lapsille mitään, mutta heillä oli lupa kertoa lapsille tarinoita ja monesti tarinoiden loppua muunneltiin, jotta niihin saatiin onnellinen ja toivorikas loppu. Lapset tekivät myös esityksiä, joita natsit tulivat seuraamaan ja taputtivat mainioille näytöksille. Myös pahamainen tohtori Mengele oli noiden miesten joukossa.

Tohtori Mengele teki kokeita ihmisillä. Hän halusi kokeilla mm. sitä voiko ihmisten silmien väriä vaihtaa. Kokeet olivat epäinhimillisiä ja aiheuttivat paljon tuskaa ja kuolemaa. Erityisesti kaksoset saivat kokea kovia. Stránský kertoi myös kahdesta äidistä, jotka saapuivat raskaana tuhoamisleirille. Mengele halusi selvittää kauanko vastasyntyneet selviäisivät hengissä, jos heitä ei ruoki. Äidit tappoivat lapsensa mieluummin kuin antoivat ne natsien käsiin nääntymään nälkään. Noiden äitien tunteita lienee mahdotonta kuvitella.

Leirillä vangit saivat syödäkseen aamulla kupillisen makeuttamatonta yrttiteetä, ruualla punajuuri tai turnipsi keittoa ja illalla taas yrttiteetä. Vettä ei ollut tarjolla. Ainut neste tuli teestä ja keitosta, jota ei oikein ruuaksi voinut kutsua.

1944 Pavel oli niiden joukossa, jotka päätettiin siirtää Saksaan. Alkoi kuolemanmarssi joka kesti 18.4.1945 ja päättyi 7.5.1945. Keskitysleirille jääneet kaasutettiin.

Pavel oli jälleen Theresienstadtissa. Hän tapsi siellä sukulaisensa, joka varoitti syömästä lihaa tai makkaroita ja kehotti syömään vain leipää ja hiukan rasvaa. Osa nälkiintyneistä, kuoleman partaalla olevista ihmisistä ahmi kuitenkin lihaa ja he kuolivat, koska elimistö ei sellaista ruokaa nälkiintymisen jälkeen kestänyt.

Pavel tapasi Veransa jälleen 1945. Vera vapautettiin Bergen-Belsenin leiriltä. He saivat myöhemmin 2 lasta.

——
Sain ostetua Pavel Stránskýn kirjoittaman kirjan ”As Messengers for the Victims – From Theresienstadt to Theresienstadt with a stop in Auschwitz-Birkenau and Schwarzheide”

Eilinen oli ehdottomasti elämäni liikuttavin ja samalla järkyttävin kokemus. Olen yli 15 vuotta ollut kiinnostunut holokaustista ja hankkinut siitä paljon tietoa niin kirjojen kuin dokumenttienkin muodossa, mutta eilinen oli jotain ihan muuta. Vaikka ihan uutta tietoa paljon ei tullutkaan niin se, että koko tapahtuma sai kasvot ihan eri tavalla kuin ennen oli sanoinkuvaamatonta. Holokausti tuli paljon lähemmäs. Ennen se oli järkyttävä tapahtuma historiassa. Asia, jota ei olisi koskaan pitänyt tapahtua ja jota ei saa koskaan enää tapahtua. Se on yhä tuota kaikkea, mutta vahvemmin. Se on nyt minussa aivan eri tavalla kuin ennen. Pavel Stránskýn tarina ei saa unohtua. Kenenkään holokaustissa kuolleen tai selvinneen tarina ei saa unohtua. Me kaikki olemme sen heille velkaa.

On hienoa, kuinka Stránský jaksaa kiertää kertomassa tarinaansa aina uusille ihmisille. Hän on kertonut jo 20 000 koululaiselle tarinansa, joka on sekä kertomus holokaustista, mutta myös rakkaudesta. Hänen ja Veran rakkaus jaksoi kantaa heidät vaikeiden aikojen yli, antoi toivoa ja voimia silloin, kun niitä kipeimmin tarvittiin. He jaksoivat uskoa siihen, että näkisivät vielä.

Pavel Stránský - Auschwitzin selviytyjä

Pavel tuntee tärkeäksi kertoa holokaustista etenkin nuorille. Hän tuntee asian velvollisuudekseen niitä kohtaan, jotka eivät selviytyneet tai jotka eivät tapahtumista pysty puhumaan. Hänen vaimonsa Vera ei omasta holokaustistaan pystynyt kertomaan.

On hyvä, että niinkin moni on hänen tarinansa kuullut. Sääli vain, että ne joiden se ehkä kipeimmin tarvitsisi kuulla, eivät sitä kuule, koska heitä ei kiinnosta ja he jopa kieltävät koko holokaustin olemassaolon. Uusnatsit nostavat päätään eri puolilla Eurooppaa. Myös Suomessa.
Euroopassa äärioikeisto on saanut äänivyöryjä vaaleissa.

Emmekö todellakaan ole oppineet mitään historiasta? Eikö yli kuuden miljoonan ihmisen kuolema – murha – opettanut meille mitään? Ajatelkaa. Suomen väkiluku ei riitä tuohon määrään. Luku on huikea – käsittämätön. Kansanmurhia on tapahtunut entisessä Jugoslaviassa, Sudanissa, Ruandassa. Ja tuskin olemme vielä viimeistä kansanmurhaa nähneet – ikävä kyllä.

Stránský sanoi, että vanhemmat ja myös koulu ovat vastuussa siitä, kuinka lapset kasvatetaan. Rasismi, tässä tapauksessa antisemitismi ei synny tyhjästä. Me voimme vaikuttaa siihen, mitä meidän lapsemme ajattelevat juutalaisista, romaneista, homoseksuaaleista, vammaisista – ihan kaikista. Opetammeko heidät suvaitsemaan erilaisuutta vai opetammeko heitä halveksimaan ja vihaamaan. Meidän käsissämme on paljon. Me kaikki olemme vastuussa tulevaisuudesta.

Pavel Stránský - Auschwitzin selviytyjä



click tracking


Monsanto, GMO ja Suomi

Eilinen Kunigaskuluttaja oli erinomainen. Solubiologi Liisa Kuusipalo toi hyvin esille geenitekniikan riskit. Pahimmillaan siinä on riski, että me vaarannamme koko elollisen luonnon. Lisäksi voimme saada riesaksemme synteettisiä tauteja, hedelmättömyyttä, syöpiä… Eivätkö nuo asiat jo yksin riitä puhumaan GMO:ta vastaan? Lisäksi Kuusipalo sanoi, että ne, jotka geenitekniikan keksivät olivat jo sitä mieltä, että sitä ei pitäisi koskaan viedä ulos laboratoriosta. Luonnossa emme voi enää hallita muuntogeenistä tuotetamme. Tuntuu hurjalta, että olemme valmiit vaarantamaan elollisen, monimuotoisen luontomme. Ja minkä vuoksi? Rahan?

Geenimuuntelun osuus alkaa n. 8 minuutin kohdalla, jos et alkuosaa ohjelmasta viitsi katsoa.Tosin alkuosakin on hyvä, ihan niin kuin Kunigaskuluttaja yleensäkin.

Nyt olisi ehkä hyvä hetki kaikkien ihmisten alkaa miettiä, mitä oikein haluavat ja minkälaisen tulevaisuuden jätämme lapsillemme vai jätämmekä tulevaisuutta lainkaan. Riskeerammeko luontomme ja jätämmekö lapsillemme perinöksi geenimuunnellun maailman. Riskit ovat suuret. Eikö olisi järkevämpää toimia ja estää GMO siemenen valtaan pääsy Suomen pelloilla? Eikö olisi järkevämpää suojata tavallinen ja luomutuotanto? Jos GMO siemen pääsee Suomeen ei meillä kohta ole omaa puhdasta tuotantoa vaan kaikki on geenimanipulaation saastuttamaa. Lopulta olemme riippuvaisia Monsantosta ja kumppaneista. Maailmalla on jo esimerkkejä geenimuunnellun aineksen saastuttamasta muusta tuotannosta sekä  siitä kuinka Monsanto suhtautuu siihen, jos heidän siementään tahattomasti leviää tavallisiin peltoihin. Ja tässä toinen linkki, joka käsittelee samaa asiaa ja vähän lisääkin.

Tämä asia on noussut minulle äärimmäisen tärkeäksi. Ja olen tosiaankin päättänyt tehdä jotain. Kotona on turha murista maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Onnistutko välttämään geenimuunneltua ruokaa?

Tänään työn alla oli penkoa mahdollisimman paljon GMO-jutuista. Soittelin myös muutamaan paikkaan (Kesko, Vataja…). Valmistusaine (eli possu) on syönyt geenimuunneltua rehua. Näin on oikeastaan kaikilla firmoillaa, joka ei toisin ilmoita. Turvallisinta onkin ostaa luomulihaa.

Minusta on todella ikävää, että minkäänlaisia pakkausmerkintöjä ei vaadita lihapaketin päälle kyseisestä asiasta. Ihan kuin olisi itsestäänselvyys, että possut syövät geenimuuneltua rehua. Minä en ainakaan halua syödä geenimuunneltua maissia, soijaa tai possua, joka on syönyt geenimuuneltua rehua. Minusta koko geenimuuntelua pitäisi tutkia vielä eikä syöttää geenimuunneltuja kasveja kaikille. Kuka haluaa olla koekaniina? Nyt se on pakko, jos ei ota asioista selvää.

Eilisen ja tämän päivän perusteella tulin siihen tulokseen, että meidän perhe alkaa hankkia lihansa luomuna. Kaupan tarjonta on tosin kovin onnetonta – siis ihan siinä mielessä, että lihaa ei oikein ole. Niinpä netti tuli taas avuksi. Karkkilasta löytyi luomupossutila. Matkaa on jonkin verran, mutta ei mahdottomasti. Kovin montaa kertaa vuodessa ei sinne tarvitsisi ajella, koska lihaa ei meillä ihan mahdottomasti kuluteta. Myyntierä on kuitenkin puolikas possu kauniisti paloiteltuna haluamaksimme paloiksi. Veljenikin saattaisi lihaa tuolta haluta, joten samalla ajolla saataisiin siis isompi lasti tuotua.

Viime viikolla muuten kokeilimme luomupossua kaupasta. Äitini sanoi, että liha maistui ihan samalta, kuin silloin joskus kauan sitten kun hän oli pieni. Ja ihan totta. Se maistui lihalta – ilman sivumakua!

Lisäainecocktailia – olkaa hyvä

Nuorimmaisemme oireilee iho ja vatsaoireilla lähes kaikkeen teollisesti valmistettuun. Myös vanhemman lapsen vatsa menee aika ajoin hassuksi ja mitään oikeaa ruoka-aine allergiaa ei tunnu olevan. Molemmilla on atooppinen iho ja kaikki pesuaineet eivät esimerkiksi käy.

Nykyään emme pahemmin mitään teollisesti valmistettua käytäkään. Koko homma sai kuitenkin alulle ison tiedonkaivamisoperaation ja minulle selvisi, että osa noista eräiden ylistämistä ja toisten parjaamista lisäaineista on todella huonoja ja osa sitten taas ihan hyviä. Mutta entäpä nuo säilöntäaineet ( E 102,110,120,122,123,124,128,129,151,154,155), arominvahvisteet (E620-623) sekä karrageeni (E 407). Muutama muukin vielä löytyy. Mietittyttää, miksi näitä on pakko ihmisille syöttää? Miksi niitä ei voi jättää pois? Tai korvata jollain vaarattomalla? Ja olemmeko todella niin nirsoja, että jos makkara ei näytä kauniilta niin se jää kauppaan. Jopa karjalanpiirakoista löytyy väriainetta. Onko kauneus parempi kuin terveys? Tarvitseeko karjalanpiirakka tosiaan väriainetta?

Ja ehkä isoin ihmetyksen aihe: MIKSI LEIVÄN TÄYTYY SÄILYÄ MONTA KUUKAUTTA HOMEHTUMATTA? Minä kun olen elänyt sellaisessa harhaluulossa(?), että leipä on tuoretuote. Ihan niin kuin monen muunkin tuotteen pitäisi olla. Mutta nykyään näyttää siltä, että teollisuus sanelee paljon. Kaiken pitää olla tosi tuottavaa ja säilyvää. Ja kuluttajat haluavat leipää, joka säilyy pitkään tuoreena. Kyselyissä ihmiset pitävät leipää kuitenkin tuoretuotteena… Kumpihan osa puoli sitä säilyvää leipää oikein haluaa: tuottaja vai kuluttaja?

Toinen ihmeellinen asia on se, että osa noista aineista luokitellaan turvallisiksi aikuisille, mutta ei lapsille. Miten lapsille haitallinen voi olla täysin turvallinen aikuisille? Ei kyllä oikein mahdu minun päähäni. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että aineita tutkittaessa ei ole huomioitu niiden yhteisvaikutusta. Lue muutama liemikuution tuoteseloste tai shamppoopullon tuoteseloste. Etenkin shamppoo sisältää aivan uskomattoman määrän, mitä kummallisimpia aineen nimiä. Muutamat niistä vaikuttavat syövän syntyyn, epämuodistumiin, hermostoon ja lisääntymiskykyyn. Ja tuollaista ainetta me kaadamme päähämme! Niin minäkin teen. Ja kaadan sitä myös lapsilleni. Käytän myös kasvovettä, joka ei voi tuoteselosteellaan ylpeillä. Ja kasvojenpuhdistus geelistä löysin yllättäen triclosania. Ennen sitä ei siinä ollut!Mikä onkaan näiden kaikken aineiden yhteisvaikutus?

Myrkytämme itseämme ja maailmaamme. Ja hassuinta on, että yllättävän helpolla voisimme jättää sen tekemättä. Monia noista aineista ei oikeasti tarvitse. Ja muutakin herkkua on maailmassa kuin teolliset, lisääinecocktailit kuten karkit ja limsat. Ja tavallinen kotiruoka voittaa mennen tullen kaupan pussisössöt – niin maussa kuin terveellisyydessä.

Meillä muutos koskisi lähinnä aikuisia, koska lapset eivät ole noita oppineet syömään. Meillä herkkuja ovat olleet mm. itsetehdyt leivonnaiset, pähkinät, maustamaton joghurtti hunajalla, marjat ja hedelmät. Itseasiassa noilla kasvikunnan herkuilla meillä herkutellaan päivittäin ja aika runsaasti. Silti meillä aikuisilla on joskus ongelmia pysyä erossa kaupan karkkilaareista ja limuhyllyistä.

Olemmeko valmiit tekemään muutoksen? Valmiit luopumaan totutuista herkuista ja korvaamaan ne itsetehdyillä? Olisiko se niin vaikeaa? Kuinka paljon arvostelua saisi osakseen, jos ilmoittaisi, että me syömme vain ns. oikeita ruoka-aineita? Kestäisikö ne kaikki katseet, joita saisi osakseen, kun valtaosa ihmisistä katsoisi sinua arvostellen ja lapsiasi säälien. Lapsiparat kun eivät saa mitää herkkuja… ja vanhemmat ovat sellaisia omituisia, hurahtaneet ties mihin kummalliseen… Olisimmeko valmiit kestämään erilaisuuden paineen? Ja sen, että joku ehkä haluaisi muuttaa tapamme? Onko toisten mielipiteillä todella väliä?

Mutta ennen kaikkea – olisiko muutos kuitenkin tuon kaiken arvoista?

Perheestä ja suvusta

Meidän perheseen kuuluu 2 alle kouluikäistä lasta, isi, äiti, kaksi koiraa ja pari jyrsijää. Ihan tavallinen juttu siis. Vaan eipäs olekaan! Sillä meidän perheeseemme kuuluu nimittäin myös Mummi.

Ihan totta! Minun äitini asuu meidän kanssamme. Lasten kannalta tämä on varsin ihana ratkaisu. Meillä on sukupolvien ketju ja lapset oppivat samalla eri sukupolvien ajatuksia, taitoja ja oppivat tulemaan toimeen eri-ikäisten ihmisten kanssa. Nykyään tämä perhemalli on vähintäänkin outo ja jopa neuvolassa ensireaktio oli ihmetys ja sen jälkeen tiedustelu äitini voinnista. Niin, äitini voi hyvin. Onhan hänellä jo jonkin verran ikää ja pitkäaikaissairauksia, mutta kyllä hän itsekseen tulisi toimeen. Onhan totta, että meistä on turvaa hänelle, mutta on hänestäkin apua meille. Lapsenvahti, jos sitä tarvitaan, on lähellä. Ja mikä parasta, se on tuttu ja turvallinen Mummi!

Itse en pienenä ollessa paljon isovanhempia nähnyt. He asuivat toisessa päässä Suomea eli isovanhemmat olivat harvinaista herkkua – yleensä kerran kesässä heitä pääsi näkemään. Ei se silti tarkoittanut sitä, että meidän välimme olisivat olleet huonot. Yhä vieläkin muistan papan, joka kuoli ollessani ala-asteella. Minun on monesti häntä ikävä vieläkin. Ja olisi niin ihana, jos hän eläisi vieläkin ja näkisi lapsenlapsenlapsensa. Olisi myös niin monta asiaa, josta olisin hänen kanssaan halunnut puhua. Kysellä sodasta, jossa hän haavoittui, opetella puutöitä hänen kanssaan, kerätä marjoja metsässä… niin monta asiaa.

Muistan, että pappa rakasti luontoa. Hän samoili metsissä, keräili marjoja ja osasi kotiin vaikka silmät ummessa. Siinä oli ihminen, joka ei eksynyt! Ei sitten millään! Pappa teki myös puutöitä. Minulle hän veisti pikaisesti puisen lapion hiekkaleikkeihin, kun muovinen oli monen sadan kilometrin päässä kotona. Muistan myös, että päivällä käperryin hänen viereensä päiväunille. Tai siis pappa meni päiväunille ja minä vain halusin kainaloon. Sitten kun olin tarpeeksi kauan siinä ollut niin yritin hyvin hiljaa pois, mutta aina pappa heräsi ja nappasi minut kiinni. Noista asioista jäi hyvät muistot. Ja pappa elääkin yhä sydämessäni. Ja nyt siellä on myös mummini, joka kuoli viime kesänä korkeassa iässä. Hänet haudattiin papan vierreen ja vanhin poikani pudotti mukaan tekemänsä piirrustuksen. Hänellä oli kovin ikävä isomummiaan. Välillä vieläkin hän alkaa puhua isomummista ja sanoo, että on kova ikävä. Näin sukupolvien ketju jatkuu ja elää. Ne, jotka ovat kuolleet eivät unohdu, koska me muistamme heidät. He elävät mukanamme arjessa pienissä asioissa. Sanonnoissa, leivontaohjeissa, lempiruuissa ja musiikissa. He ovat edelleen osa meitä.

Mummin ja papan talo menee myyntiin kesällä. Ymmärrän sen kyllä, mutta tuntuu pahalta menettää lapsuuden kesäpaikka. Nuo seinät pitävät sisällään niin paljon muistoja ja viime kesä oli todennäköisesti viimeinen kun koskaan tuon talon tulen näkemään. Muistan edelleen tuoksun, joka siellä on ja voin yhä kuulla papan kuorsauksen ja mummin sulkemassa keittiön kaapin ovia… Muistot eivät kuitenkaan koskaan katoa. Ja viime kesänä sain kertoa noista muistoista vanhimmalle lapselleni. Näin sain siirrettyä hänelle palan lapsuuttani ja hänkin on nyt osa tuota muistojenketjua. Hän vaikutti kiinnostuneelta asioista ja se tuntui mukavalta. Suku ja menneet ajat muodostuvat tärkeäksi osaksi nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Tämä perhejärjestely tuntuu mukavalta. Ihmettelijät ihmetelkööt.

 

|LuomuBlogi | EkoBlogi |