Aihearkisto: Yhteiset asiat

Kansalaisoikeus suoritettu

Kansalaisoikeus suoritettuEilen kipaisimme koko perhe äänestämässä paikallisessa kirjastossa. Tänä vuonna tuntui jotenkin erityisen vaikealta valita mieluisa ja se itselle sopivin ehdokas ja meistä kaikista äänestysikäisistä tuntui samalta.  En muista, että se olisi koskaan aikaisemmin ollut ihan näin vaikeaa kuin nyt. Nyt on kuitenkin kansalaisoikeus suoritettu.

Lasten kanssakin käytiin keskustelu ehdokkaan valitsemisesta ja siitä, mikä onkaan se paljon puhuttu vaalisalaisuus. Kävimme myös läpi sitä, kuinka tärkeää on äänestää eikä jäädä sinne nukkuvien joukkoon. Äänestäminen tai äänestämättä jättäminen ovat molemmat käyttäytymismalleja, joita siirrämme lapsillemme, vaikka harvemmin taitaa tulla ajatelleeksi, että myös tämä on sellainen asia, josta lapset saattavat ottaa mallia. Aika harva asia  kuitenkin on sellainen, jossa ei aikuinen minkäänlaisena esimerkkinä olisi.

Minulle ei ole tainnut koskaan selvitä kunnolla, mikä oma poliittinen puolueeni oikein on. Tiedän kuitenkin, mitkä puoluevaihtoehdot ovat syystä tai toisesta täysin poissuljettuja. Jos kysytään, mihin puolueeseen liittyisin, jos olisi pakko, niin enpä osaisi sanoa. En osaa edes sanoa, mitä väriä haluaisin tunnustaa. Kai vähän kaikkia, jos niikseen tulee ja lapsuuden muovailuvahaleikeistä pääteltynä kaikkien värien sekoittamisen lopputulos on jonkinasteinen sinisenharmaa klöntti, jossa on vivahteita kaikista sateenkaareen väreistä.

En ole koskaan ollut täysin tyytyväinen yhdenkään puoleen linjaan ja jotenkin tuntuu, että sellaista puoluetta ei olekaan, joka itselleni täydellisesti sopisi. Luulen, että moni ihminen kokee asian samalla tavalla. Silti moni valitsee ”oman” puoleensa ja pysyy valintansa takana puolueen vioista huolimatta. Joudumme valitsemaan puolueista sopivimman, mutta emme voi valita täydellistä, koska sellaista ei ole. Epätäydellisyys – etenkin näin vaalien alla – on kuitenkin ärsyttävää, koska luonnollisestikin sitä haluaisi antaa sen ainokaisen äänensä täydelliselle ehdokkaalle ja puolueelle.

Tänä vuonna ehdokkaan kanta geenimuunteluun on ollut omalla kohdallani merkittävä asia. Tänä vuonna siitä on ollut helpompi myös ottaa selko – kiitos YLE:n vaalikoneen. Muutama muukin isompi asia painoi vaakakupissa melkoisesti sekä tietenkin lapsuudenkodin arvot. Näiden asioiden yhdistelmä tuntuikin tekevän sopivan ehdokkaan löytymisen ellei nyt mahdottomaksi niin ainakin hyvin monimutkaiseksi. Etenkin puoluevaihtoehdot menivät aika ympäri, jos vaalikoneen tuloksia tuijotti. Valinta oli äärimmäisen vaikea.

Ääni annettiin nyt huolellisen selvittelyn ja pohdinnan tuloksena. Toivon, että ensi kerralla sopiva ehdokas löytyisi helpommin ja vähemmällä vaivalla, mutta epäilenpä ettei niin tule käymään. Tuntuu tämä asia muuttuvan monimutkaisemmaksi vuosi vuodelta, mutta jos ei äänestä menettää oikeuden kitistä seuraavat neljä vuotta. Minä ainakin aion aina lunastaa tuon kitinäoikeuden.  Äänestämättä ei jätetä – ei edes silloin, kun ei enää omin jaloin äänestyspaikalle päästä.

Oletko sinä jo käyttänyt oikeutesi äänestää vai käytkö pudottamassa äänesi vaaliuurnaan vasta virallisena äänestyspäivänä? Oliko ehdokkaan löytäminen vaikeaa vai oliko sopiva, asiansa osaava henkilö jo tiedossa?

Vai päätitkö olla äänestämättä?

Addie Lynn ja kokonaisen elämän verran joulukortteja

Viikolla silmien eteen ilmestyi sosiaalisen median kautta Addie Lynn sisarineen. Addie Lynn on 6-vuotias tyttö, joka viettää  elämänsä viimeistä joulua. Tämä on myös viimeinen joulu jolloin perhe on vielä yhdessä.  Tytön sairautta ei voi parantaa ja vähä vähältä hän menettää niin lihasten hallinnan kuin muistonsakin. Jonain päivänä hän ei tunne edes äitiään. Voin vain kuvitella kuinka pelottavalta tilanne tuntuu.

Voin kuvitella kuinka pelottavalta tuntuu menettää oma lapsensa. Tiedän, miltä tuntuu katsoa lastaan sairaalassa letkuissa ja kuulla lääkärin sanovan, ettei vielä tiedä mikä on vikana. Olen kuitenkin onnellinen, että en tiedä miltä tuntuu katsoa oman lapsensa kuolemaa, mutta tiedän kuitenkin miltä tuntuu, kun lapsi kuolee. Kun yhdistän kaiken tietämäni voin tuntea edes osan siitä tuskasta, jota tuon pienen tytön äiti kokee.

Perheellä onkin toivomus. He pyytävät ihmisiä lähettämään pienellä Addielle ja tämän sisarille (sillä myös sisaret elävät pikkusiskonsa arkea ja tulevat menttämään tämän) joulukortteja – niin paljon kortteja, että talon jokaisen huoneen jokainen seinä voidaan tapetoida iloisilla joulutervehdyksillä. Se ei ole paljon pyydetty. Netin syövereistä löytyi tieto siitäkin, että Addie pitää erityisesti lasten piirroksista. Niinpä meidän vanhimmat pojat piirsivät kumpainenkin Addielle ja tämän sisarille oman joulutervehdyksensä ja kuoreen sujahti vielä Mauri Kunnaksen joulukorttikin houkuttelemaan iloa ja hymyä.

Tänä jouluna pyytäisinkin jokaista, joka tämän tekstin lukee, lähettämään Addielle ja tämän sisarille joulukortin. Eikä ole maailmanloppu, vaikka kortti menisikin perille vähän myöhässä. Jouluiloa voi lähettää seuraavanlaisella osoitteella:

Addie Lynn and Sisters 
P.O. Box 162, 
Fountain Green, UT 84632
USA

Enkeli-Elisa ja muut kiusatut

Enkeli-Elisan tarina osui kovaa. Koulukiusaaminen on juttu, joka on minulle kipeä aihe ja samalla myös asia, jota en halua lakaista maton alle.

Olin itse koulukiusattu monen vuoden ajan ja kiusaaminen loppui oikeastaan vasta sitten, kun vaihdoin koulua lukioon mennessä. Kiusaaminen oli alkanut toisen/kolmannen luokan paikkeilla ja jatkui aina yhdeksännelle saakka. Matkalla se muutti muotoaan ja välillä oli hyvinkin rankkoja aikoja.  Kouluun oli pelottavaa mennä, koska ikinä ei tiennyt mitä päivä toisi tullessaan.

Tavaroitani rikottiin, varastettiin ja piiloteltiin. Haukkuminen ja leikkien ulkopuolelle jättäminen olivat arkipäivää, ruokailussa sotkettiin voita hiuksiin. Välillä oli aikoja, että kukaan ei leikkinyt tai puhunut kanssani, sillä ilmeisesti kukaan ei uskaltanut nousta kiusaajiani vastaan. Pakenin tuolloin luomaani mielikuvitusmaailmaan ja siitä tuli muuri, joka suojeli minua pahimpina aikoina. Olenkin lähes varma, että juuri  mielikuvitusmaailmani vaikutti siihen, että olen tässä tänä päivänä.

Eräs uimahalli kerta on jäänyt mieleeni erityisen hyvin. Olimme tuolloin koko koulu uimassa ja kiusaajani päättivät iskeä. He painoivat minut veden alle, pitivät paikoillaan eikä kukaan nähnyt mitään. Kukaan ei auttanut, kukaan ei käskenyt heitä päästämään irti. Ei kukaan. Missä olivat uimavalvojat ja opettajat? Muistan kuinka pelkäsin hetkeä, jolloin minun olisi pakko hengittää ja saisin vettä keuhkoihini. Pelkäsin. Ja kiusaajani vain nauroivat.

Yläasteella kiusaamisen luonne muuttui. Vaihdoimme tuolloin koulua ja kiusaajarinkiin tuli uusia oppilaita mukaan ja jollain tapaa asiat tuntuivat muutuvan tuolloin pahemmaksi. Tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi ja muistan itkeneeni paljon ja usein. Lopulta alkoi kulua päiviä, viikkoja ja kuukausia ilman, että kukaan olisi sanonut minulle sanaakaan tai edes katsonut minuun. Yhä enemmän pakenin omaan maailmaani. Kävellessäni bussille kuvittelin mielessäni tapahtumia kaukaisissa paikoissa, oli lohikäärmeitä ja linnoja. Haltijoita, peikkoja sekä olioita, joille olin keksinyt itse nimet ja ne elivät luomassani mielikuvitusmaailmassa.  Nuo hetket auttoivat kestämään kestämättömän todellisuuden ja yksinäisyyden, joka sattui enemmän kuin pahat sanat. Aika ajoin nuo mielikuvitustarinat siirtyivät myös paperille.

Toivoisin, että yksikään ihminen ei tulisi koskaan hyväksymään kiusaamista missään muodossa ja että kiusaamiseen puututtaisiin heti ja riittävän voimakkaasti, jotta se saadaan loppumaan ja molemmille osapuolille saataisiin heidän tarvitsemansa apu.

Muistan omilta kouluajoiltani kyselyn, jonka yksi opettajista teki. Kaikille oppilaille jaettiin paperit, joihin sitten kirjoitettiin vastaukset. Yksi kysymyksistä oli kiusataanko luokassa ketään. Suurin osa vastasi ettei kiusata, mutta pari vastausta oli, että kiusataan. Opettajan ääneen tekemä johtopäätös oli, että ei kiusata, koska useampi ei sanonut toisin. Kuuntelin hänen kommenttiaan järkyttyneenä. Mitä virkaa oli ollut kyselyllä, jonka tuloksista ei piitattu tuon enempää? Ilmeisesti yhden ihmisen tuska ja kärsimys ei ole vielä riittävä syy siihen, että opettaja puutuisi asiaan ja tekisi jotain. Lämmöllä  muistelen sitä toista vastausta, jossa sanottiin, että luokalla kiusataan. En tiedä kuka tuon toisen vastauksen kirjoitti, mutta tuntui mukavalta, että edes joku oli huomannut. Joku välitti.

Välittäisitkö sinä?

Jokaisella meistä on mahdollisuus estää kiusaaminen. Jokaisella meistä on vastuu omasta itsestämme ja siitä mitä teemme. Elämä on täynnä valintoja ja tekemämme valinnat voivat joko mahdollistaa kiusaamisen tai lopettaa sen. Jokaisella meistä on vastuu siitä, mitä sallimme ympärillämme tapahtuvan. Välinpitämättömyyttä on sulkea silmät silloin, kun pitäisi nähdä ja toimia.

Punotaan yhdessä verkko, jonka läpi yksikään Enkeli ei enää putoa.