Aihearkisto: Sairaala

Veritulppaepäily

Meillä taidetaan tämä viikko viettää enemmän tai vähemmän terveyskeskuksessa. Saa nähdä, mitä vielä ehtii tapahtua, sillä pari päivää olisi viikkoa vielä jäljellä.

Olin jo tiistai iltana ihmetellyt oudon oloista jalkaa ja pikkuisen turvonnutta reiden keskiosaa. Aamulla turvotus oli lisääntynyt ja jalka tuntui kokonaisuudessaan kovin vieraalta ja kipuakin tuntui vähän kävellessä.

Eipä siinä auttanut muu kuin pirauttaa lääkäriin ja sainkin omalta lääkäriltä akuuttiajan muutaman tunnin päähän. Sinnepä sitten taas piti matkata.

Meillä kaikenlaiset jalkasäryt, turvotukset ja muut aiheuttavat aina muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin. Niinpä siinä kävi nytkin, kun tuli selväksi, että nyt on taas tilanne, jolloin pitää käydä näytillä. Uusi veritulppa pelottaa aina eikä ihme – edellinen oli viedä hengen.

kuva_marevan01

Keskiviikko aamusella jo sovittiin, kuinka hoidetaan keskiviikon REKOn ostosten nouto, mikäli minä olisin sairaalassa. Piti selvittää varmuuden vuoksi monta asiaa, jotta päivä sujuisi niin kuin piti. Varmaahan ei toki voinut olla onko kyseessä tulppa ja joutuisinko sairaalaan, mutta lapsiperheessä pitää varasuunnitelmat olla valmiina.

Lääkäri tutki todella tarkkaan jalkani ja keskusteltuamme hetken nykyisestä tilanteesta sekä aiemmin sattuneesta veritulpasta päätti hän  mittauttaa veren D-dimeeri pitoisuuden.

Labrassa oli vastassa tuttu ihminen, joka vielä reilu vuosi sitten mittaili säännöllisesti INR-arvojani Marevan lääkityksen aikana. Oli mukavaa, kun vastassa olivat tutut kasvot ja vitsailimmekin useammasta asiasta. Kevensi kummasti tunnelmaa. 🙂

Tänään pitäisi verinäytteiden tulosten tulla. Jos arvo on normaali jatketaan seurantaa, mutta jos  se on koholla niin sitten pitääkin lähteä tänään sairaalan suuntaan, jotta jalka voidaan ultrata mahdollisen tulpan varalta.

kuva_marevan

Elämä veritulpan jälkeen on ollut aika erilaista. Jalkasärky herättää aina pientä pelkoa – etenkin, kun edellinen massiivinen veritulppa tuli kertakaikkisen omituisilla oireilla ja tulppa havaittiin vasta, kun koko jalka oli sininen ja turvonnut ja hitusia oli päätynyt keuhkoihin asti. Ei ollut mitään kipua pohkeessa tai mitään muutakaan pientä alkuoiretta, josta olisi voinut tulpan keksiä. Kaikki tuli yhtäkkiä, täydellä voimalla. Puun takaa.

Lisäksi on pitänyt oppia elämään samalla reissulla ilmi tulleen veritulpille altistavan geenivirheen kanssa. Positiivinen puoli geenivirheen löytymisessä kuitenkin oli. Saimme selityksen vielä siihen saakka selittämättömille kolmelle keskenmenolle.

Minun  on myös pitänyt oppia lähtemään lääkäriin herkästi, vaikka pää ei vielä kainalossa ihan olisikaan. On parempi käydä päivystyksessä turhaan, kuin vasta sitten kun on liian myöhäistä. Minulle se on ollut vaikea, sillä minulle taitaa olla ihan sukuvikana tullut tapa mennä lääkäriin vasta sitten kun olen todella kipeä – eihän sitä nyt lääkäriä sovi pikkuasioiden takia vaivata. 😉

Kenellekään ei ole haitaksi oppia tunnistamaan veritulpan oireita – yleensä niitä oireita kuitenkin on. Harvoin käy niin kuin minulle, että tyypilliset oireet puuttuvat. Joskus ystävän, äidin tai vaikkapa oman puolison henki voi olla kiinni siitä, että läheiset tunnistavat tilanteen vakavuuden.

Hyvät ohjeet niin tulppien havaitsemiseen, riskitekijöihin kuin tulppien ennaltaehkäisyynkin löytyy HUSin Taipumus saada veritulppa pdf-tiedostosta. Tieto ei ole koskaan pahasta.


website statistics


Fysioterapiassa jalkoja mittauttamassa

Fysioterapiassa jalkoja mittauttamassaTiistaina oli taas aika käydä fysioterapiassa mittauttamassa nuo koipeliinini uusia lääkinnällisiä kompressiosukkia varten. Fysioterapeuttini on mahtava ja olen hirveän onnellinen siitä, että olen saanut käydä saman henkilön vastaanotolla veritulpasta lähtien. Hän jaksaa aina kysyä, kuinka voin ja miten arki sujuu kipujen kanssa. Hän myös auttaa ja neuvoo, kun apua ja neuvoja kaipaan.

Tänään hän jälleen mittasi jalkani ja tuumi, että olen tainnut laihtua sitten viime mittauksen. Niin siinä on tainnut käydä. 🙂 Ja mukava niin. Olikin jo aika saada karistettua noita raskauskiloja, joita oli kyllä kertynyt jokunen ihan ensimmäisestä raskaudesta lähtien. Välillä paino kyllä putosikin, mutta kiipesi takaisin. Etenkin nyt viimeisen raskauden jälkeen painon pudottaminen oli vaikeaa. Tosin viimeisen raskauden aikana en lisännyt painoa yhtään vaan laihduin, mutta veritulppa ja jatkuva sairastelu sen jälkeen toivat omat hankaluutensa ja kerryttivät jokusen kilonkin.

Fysioterapiassa jalkoja mittauttamassa

Olihan se mukava huomata, että laihtumista oli tapahtunut, mutta mutkan se toi matkaan. Minulle piti nyt tilata mittatilaussukat. Aikaisemmin ja nytkin vielä olen käyttänyt S-koon valmissukkaa, mutta se ei enää ole sopiva eikä XS-kokokaan kaikilta osin. Eipä siinä paljon vaihtoehtoja ole. Mittatilaussukka sen on siis oltava. Noin kolmen viikon päästä pitäisi uusien sukkien postiin saapua ja pääsen testaamaan, miltä ne jalassa tuntuvat.

Olen kauhistellut reisipituisten kompressiosukkien hintaa monesti. Pari tavallisia  reisipituisia kompressiosukkia postikuluineen maksaa yli 130 euroa. Mittatilaussukat tuolla pituudella liikkuvat jossain 250-260 euron tienoilla ja siihen päälle tietenkin vielä postitus. Tajusin myös, että tarvitsemani 4 mittatilausukkaparia vuodessa tekee helposti yli tuhannen euroa ja se on hirvittävän suuri summa. Ei siis ihan halpaa puuhaa tämä sukkailu.

kuva_sukka02

Ilman sukkia eläminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Veritulpan jälkeen on kipu ollut jatkuvaa eli hermovaurioita on  päässyt syntymään, vaikka pidin ja pidän yhäkin hoitosukkaa yötä päivää. Ilman sukkia arki on kertakaikkisen sietämätöntä. Sukkien kanssa taas jokseenkin toimivaa.  Fysioterapeutti tuumikin viimeksi, että tilanne oli hyvin vakava silloin, kun Meilahteen jouduin, joten ei ole ihme, jos jotain pysyvääkin vauriota on ilmaantunut. Tänä päivänä ei enää kukaan ole ehdottanut minulle kipujen voivan mennä vielä ohi. Ne ovat nyt arkea.

En kuitenkaan ajattele kipuja joka päivä. Ne ovat mukana, mutta yritän keskittyä kaikkeen muuhun ja työntää jäytävän kivun pois. Hyvinä päivinä se onnistuu. Huonoina ei niinkään, sillä silloin kipu on niin paha, ettei voi olla paikoillaan vaan on pakko liikkua tai tehdä jotain ja kaikki energia menee siihen, että keskittyy kivun hallintaan. Tuollaiset yöt ovat yleensä todella tuskallisia. Olenkin oppinut säätelemään sitä, kuinka paljon jalalla sopii päivässä taaperella ja kuinka paljon se tarvitsee lepoa, jotta kivut pysyvät siedettävänä. Aina säätely ei kuitenkaan onnistu ja edessä on tuskien täyteinen yö. Ja joskus kivut yltyvät, vaikkei olisikaan tehnyt mitään selllaista, joka yleensä aiheuttaa lisäkipua.

Kompressiosukat eivät enää sinänsä haittaa. No, kesähelteellä reisipituiset sukat ottavat kyllä päähän etenkin yöllä. Tuntuu kuin jalassa olisi pari jätesäkkiä teipattuna reiteen kiinni. Silloin saatan käydä viilentymässä sukat jalassa suihkussa ja olo on hetken aikaa parempi. Onneksi tänä kesänä ei megahelteitä ole näkynyt.

kuva_sukka04

Sukkia on monen värisiä – ei siis vain noita ruskeita ja mustia, joita kuvassa näkyy. Tosin itse ostan kyllä yleensä vain mustia, koska sukkien pitää kuitenkin sopia asun kuin asun kanssa enkä viitsisi ihan hirveän montaa paria ostaa. Ennen kaikkea sukkien pitää kuitenkin olla toimivat. Jos polvipituiset sukat riittäisivät niin sitten voisin hyvinkin kuvitella leikkiväni värien ja kuosien kanssa. Polvipituiset sukat ovat nimittäin huomattavasti inhimillisemmän hintaiset.

Toivon hartaasti, että ensi vuonna sukkiani koskeva maksusitoumushakemus menee läpi. Fysioterapeutti kyllä veikkaili, että voisi se läpi mennä nykyisten säästöjenkin aikaan, koska olen niin nuori, trombini oli todella vakava ja minulla on vielä kaupan päälle geenimutaatio, joka altistaa veritulpille. Eikä toki sovi unohtaa jatkuvaa hermosärkyäkään.  Olisihan siinä monta asiaa, jotka puoltaisivat maksusitoumusta. Ei auta kuin jännittää tämä vuosi loppuun ja osa seuraavaa vuotta. Katsotaan sitten, millainen päätös postilaatikkoon kolahtaa.


web analytics


Imetyksestä

Marraskuussa alkoi YLEllä uusi sarja Imettäjät. Jo ennakkoon se keräsi keskustelupalstoilla kommentteja, joissa oli mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin ja etenkin nuo vastustavat mielipiteet tuntuivat olevan enemmistössä tai ainakin äänekkäimpinä.

Sarja kiinnosti minua lähinnä siksi, että oma imetystaipaleeni on ollut täynnä mutkia.

Kuva_vauva1

Imetyksenhän pitäisi olla helppoa ja luonnollista. Silti – kolmen lapsen äitinä – voin sanoa, että aina imetys ei onnistu. Ei vaikka yrittäisi. Ei vaikka kuinka haluaisi onnistua.

Kaksi aiempaa imetystä ovat menneet aika tavalla mönkään, mutta äidinmaitoa ovat kaikki lapseni saaneet. Minä lypsin ja heräsin lypsämään myös yöllä, koska yöimetys/-lypsy pitää maidontuotantoa paremmin yllä. Tunsin, että se oli oikein. Totta on sekin, että äidinmaito on sitä parasta ravintoa pienelle ja sen eteen on suotavaa tehdä voitavansa. Silti joskus tulee raja vastaan – joskus mikään ei vain auta ja vaihtoehtona on korvike. Kasvaa silläkin isoksi.

Kolmannen lapseni kohdalla halusin, että asiat olisivat toisin. Puhuin imetyksestä neuvolassa jo heti raskaaksi tultuani ja minulle luvattiin tukea. Kolmannen lapsemme synnyttyä tammikuussa 2013 tuntui, että asiat lähtivät sujumaan ihan mukavasti. Lapsi söi ja mikä parasta: imetys ei sattunut – ei sitten yhtään. Muistan kuinka huudahdin asiasta miehelleni imetyksen alettua. Asia tuntui kertakaikkisen käsittämättömältä! Olin niin onnellinen, sillä aina ennen oli imetys sattunut.

No, kauaa siihen ei mennyt, että asiat alkoivat mennä huonosti. Vauvan paino ei noussut vaikka imetin ja imetin. Lypsämällä maitoa tuli paljon – sain helposti lypsetty reilun litran vuorokaudessa.  Kaiken lisäksi imetys sattui taas ihan niin kuin ennenkin, välillä ihan oikein paljon. Ihoakin kirveli, korvensi ja pakotti. Välillä oli rikkinäisiä rinnanpäitä ja tulehduksia. Silloinkin, kun iho näytti ihan ehjältä imetys sattui ja kirveli. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Käytiin läpi mahdolliset sammakset ja muut, mutta ratkaisua ei löytynyt. Kipu ja polttelu vain pysyivät.

Vauvamme päätyi sairaalaan lääkärin tutkittavaksi, koska paino ei kunnolla noussut. Mietittiin allergioita ja sitä riittikö maitoni. Sanoin, että maitoa tulee paljon, olen lypsänyt sitä, tiedän ettei maidontuotannossa ole ongelmia. Lääkäri kuitenkin kirjasi papereihin, että äidin maidoneritys ei ole riittävää lapsen tarpeisiin. Korviketta pitäisi kuulema antaa. Olin vihainen, kun minua ei kuunneltu. Olin vihainen, kun kukaan ei tarkastanut vauvan imuotetta tai yrittänyt tarkistaa sellaisia asioita, jotka pystyi helposti katsomaan. Tehtiin vain syöttöpunnitus sellaisen syötön perusteella, joka ei ollut aitoa imetystä vastaava kerta. Lapsella ei ollut vielä nälkä ja lapsi oli uninenkin ja mainitsin, että vauva jaksoi syödä normaalia lyhyemmän ajan. Tiesin, että maitoa tuli ja paljon, koska lypsämällä sitä tuli helposti litra ja ylikin. Vauvan pitäisi maitoa heruttaa  vielä helpommin kuin pumpun.

Olin vihainen siitäkin, että kukaan ei ehdottanut esimerkiksi imetysapuvälineen  käyttöä. Pullo ja korvike olivat ainoat, mitä tarjottiin tilalle eikä kukaan tuntunut ottavan kuuleviin korviin tahtoani ja haluani saada imetys sujumaan ja sitä, että maitoa todella tuli jopa yli sen hetkisen tarpeen. Kyse ei siis missään tapauksessa voinut olla maidon riittämättömyydestä.

Kaikesta huolimatta olin kuitenkin päättänyt, että imetyksen täytyy onnistua – en aikonut antaa periksi. Enkä antanut. Lypsin maitoa vauvalle ja vauva söi nyt pullosta ja rinnasta. Yhdistelmällä paino nousi – hitaasti, mutta nousi kuitenkin. Helppoa eivät lypsämiset ja imetykset aina olleet – tulehduksia ja tukoksia tuntui olevan jatkuvasti. Neuvola oli ihana ja antoi lainaksi vaa’an, jolla sain tehtyä kotona syöttöpunnituksia. Se rauhoitti mieltä ja näin, että suurimmalla osalla kertoja vauva syö ihan hyvän määrän maitoa suoraan rinnasta.

Vauva ei kuitenkaan jaksanut syödä kunnolla rinnasta kaikilla kerroilla. ABO-immunisaatio jylläsi ja vauvan alhainen hemoglobiini lisäsi pienen väsymystä. Aneeminen vauva ei jaksanut imeä kuten toiset ikäisensä. Pullo täytettiin siis yhä useammin äidinmaidolla.

Me molemmat kuitenkin kaipasimme imetystä ja sen tuomaa läheisyyttä. Niinpä päätimme, että lypsämme ja pullottelemme, mutta iltaimetykset pysyvät päivässämme. Silti muutos rinnalta melkein pullolapseksi tuntui hurjalta ja kurjalta – etenkin kun katseli vauvaa, joka muuttui hyvin erilaiseksi. Pulloruokinnan myötä hävisi vauvan iloinen ”kuplivuus”. Toki meillä oli yhä iloinen ja tyytyväinen vauva, mutta jotain oli hävinnyt. Ja niinpä lisäsin imetyskertoja ja saimme takaisin ”kuplivan” pikku kaverimme, mutta myös kirvelyn, polttelun ja kaiken muun ikävän.

Rintatulehdukset vaivasivat kohtuullisen säännöllisesti. Vauvan ollessa noin puolivuotias iski jälleen rintatulehdus sellaisella voimalla, että antibiootit suun kautta ja kotihoito eivät olleet enää vaihtoehto ja korkeassa kuumeessa, toinen rinta Ihmemaan kartan näköisenä päädyin jälleen sairaalaan – onneksi sain vauvan mukaani. Olimme taas samassa, jo niin tutuksi tulleessa sairaalassa ihanien hoitajien ympäröimänä, omassa pikku huoneessamme – ihan niin kuin muutama kuukausi aikaisemmin veritulpan jälkeen.

Tuona sairaalakertana alkoivat asiat loksahdella kohdalleen. Selvisi monta asiaa. Oli suihkuavaa rintaa, jolloin vauvan oli vaikea syödä, kun maito tuli suuhun kovalla voimalla. Siksi vauva painoi ikenillä niin, että suihku tuli hiljaisempana ja tämä puolestaan teki rintaan helposti tukoksia. Painaminen oli kuitenkin niin hienovaraista, että imettäessä sitä ei varsinaisesti tuntenut. Eikä tuo painaminen sattunut lainkaan. Myös rinnan paino ja vauvan koko aiheuttivat ongelmia. Raskas rinta oli hankala kapistus pienelle, hentoiselle vauvalleni. Vanha kätilö neuvoikin muutaman konstin, joiden avulla saimme korjattua pari vaivannutta ongelmaa ja asiat sujuivat vähän paremmin. Polttelu, kirvely ja kipu olivat silti yhä läsnä.

Kuva_vauva6

Samassa yhteydessä puhuttiin imetyksen lopettamisesta, koska tulehduksia oli niin paljon. Olin samaa mieltä, että loputtomat antibioottikuurit eivät voineet jatkua ja päätin yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, että lopettaminen oli viisainta. Sillä hetkellä uskoin voivani elää päätöksen kanssa. Olin väärässä.

Päätöksen jälkeen alkoi loputon itku. En halunut lopettaa. Muistin kuinka ”kuplimattomaksi” vauvani muuttui, kun ei enää päässyt rinnalle. En ollut valmis lopettamaan jotain, jonka niin kovasti toivoin onnistuvan. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni saada imetys onnistumaan. Uutta vauvaa ei tulisi ja mielessä painoivat ne kaksi edellistä epäonnistunutta kertaa. Sillä lypsetystä äidinmaidosta huolimatta ne tuntuivat siltä, että olin epäonnistunut. Varsinkin kun moni ympärilläni vielä kyseli imetinkö ja ajattelemattomimmat ehdottivat puoliksi leikillään, että voisivat imettää minunkin vauvani. Kaikki nämä ajatukset päässäni päätin, että oli pakko olla jokin keino. Imetyksen lopettaminen tuntui kuolemantuomiolta.

Jätin maidontulon lopettavan pillerin ottamatta. Kukaan ei syyllistänyt minua, ei vaatinut miettimään asiaa vielä. Lääkärin kanssa puhuttiin vielä kerran imetyksen yrittämisestä. Hän näki tuskan, jota kannoin ja siunasi päätökseni jatkaa imetystä tietyillä ehdoilla.

Mukaan tuli myös pelko, sillä nyt haluttiin selvittää miksi vauva hylki toista rintaani. Sain lähetteen ultraan ja mammografiaan – elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka syövän mahdollisuus olikin pieni niin pieni pelko oli takaraivossa – veritulpan vain muutama kuukausi sitten sairastaneena tiesin kuinka äkkiä asiat  voivat muuttua. Mikään ei ole itsestään selvää ja kaikkea voi tapahtua.  Molemmat tutkimukset  sujuivat kuitenkin hyvin ja syöpään viittaavaa ei näkynyt. Onneksi.

Kävin myös imetyspoliklinikalla. Sellaisia ei ollut olemassa edellisten vauvojeni aikana.  Onneksi nyt oli.  Käynti aikaa odottaessani imetin ja lypsin. Asiat sujuivat vähän paremmin nyt uusien neuvojen kanssa, mutta imetys edelleen sattui – välillä hyvinkin paljon ja kaalinlehdet täyttivät jääkaapin. Tosin kaalinlehdetkin alkoivat jossain vaiheessa poltella ja niidenkin käyttöä piti säännöstellä. Pahoja tulehduksia ei kuitenkaan tullut.

Imetyspoliklinikalla käynti oli mahtava! Se muutti aivan kaiken. Hoitaja tarkisti imuotteen, joka oli aivan hieno. Hän ei epäillyt maitoni riittävyyttä,  kun sanoin kuinka paljon lypsin vuorokaudessa. Puhuimme lisää, kerroin miltä imetys tuntuu. Puhuin myös omista epäilyksistäni ja lopputulos oli aikamoisen yllättävä.

Kuva_vauva7

Minulla on hyvin herkkä iho. Kaikenlaiset hedelmä- ja vihannesmehut polttelevat käsissä, kun hedelmiä ja vihanneksia käsittelen. Olen aina halunnut imettää vauvan ennen kuin vauva syö kiinteän ruuan, sillä ruuan jälkeen  vauvan sylki polttelee ihoa enemmän. Iso osa kivusta on seuraamusta herkästä ihosta. Ihoni ei kestä loputtoman pitkiä imetyksiä, joita etenkin alussa oli. 4-6 tuntia imetystä ei vain käy – iho menee rikki. Ei aina näkyvästi, mutta rikki kuitenkin. Joskus riittää jo 15 minuuttia siihen, että iho on kuin tulessa. Imetystä oli pakko säännöstellä. Itsekin olin tätä epäillyt, mutta se tuntui jotenkin niin oudolta, että sitä oli vaikea uskoa. Imetys on kuitenkin niin luonnollinen asia!

Kun asiat loksahtivat kohdalleen alkoi helpotus. Nyt tiesin, mitä tehdä ja polttelut, kirvelyt ja kivut saatiin aika hyvin hallintaan. Lopulta opin myös sen kuinka monta imetyskertaa vuorokaudessa kumpikin rinta kesti. Opin myös sen, että toinen rinta kesti imetystä paremmin kuin se toinen ”huonompi”,  joka myös herkemmin tulehtui.

Virallisestihan olen nyt taaperoimettäjä. Se tuntui jotenkin luonnolliselta vaihtoehdolta ja lopetamme sitten kun lopetamme emmekä jaksa piitata niistä lukemattomista kommenteista, joita ollemme jo saaneet kuulla. Milloin vauvan kasvu takkuaa siksi, että imetän ja toisena päivänä siksi, että en imetä riittävästi. Tein niin tai näin niin aina väärin päin!

Tuntuu myös, että jokaisella on mielipiteensä taaperoimetyksestä yleensä ja siitä kuinka luonnollista tai luonnotonta se on. Hyvä olisi ehkä muistaa, että tämä nykyajan ”omituisuus” eli taaperoimetys on ennen vanhaan ollut ihan tavallinen juttu. Se oli vain imetystä ja kuului asiaan. Ehkä nykymaailma on tässäkin asiassa joutunut kovin kauas juuriltaan.

Kuva_sairaala1

Nyt – vuosi ja kymmennen kuukautta pikkuisen syntymästä – voimme oikeasti nauttia imetyksestä. Kivut ovat osa sitä, mutta nyt ne ovat hallittavissa paremmin ja jokainen imetyshetki on kaiken taistelun arvoista. Muiden mielipiteistä ja avautumisista välittämättä nautimme läheisyydestä ja onnistumisesta joka hetki. Olemme sen ansainneet.

 

Oppimissuunnitelmapalaveri ja verikokeita

Kuva_laastari1Aamu alkoi tänä aamuna sen verran pikkeuksellisesti, että piti ihan herättää tuo meidän pikkuinenkin, joka sitten vielä silmät ummessa mönki kainalooni aamumaidoille. Herätyksestä huolimatta Kasper oli hyväntuulinen. Mutta niinpä hän aina.

Tänään oli Rasmuksen opppimissuunnitelmapalaveri, joka sujui paremmin kuin hyvin ja asiat tuntuvat nyt rullaavan vallan mainosti. Paljon on saatu tukitoimia kasattua ja olo koulussa on helpottanut. Vielä on toki haasteita edessä, mutta eiköhän niistä selvitä, kun yhteistyö koulun kanssa pelaa nyt näin hienosti. Iso kiitos kuuluukin rehtorille, joka on hurjan tarmokkaasti jaksanut tilannetta hoitaa. Onni on myös se, että Rasmus pitää opettajastaan ja he ymmärtävät toisiaan. Täytyy sanoa, että viime kevään mutkien jälkeen nykyinen tilanne on lähes taivaallinen!

Tämä viikko on ollut meillä aikamoinen. Soppaan on kertynyt paljon kaikenlaista ja jännitystä vielä lisäämässä ovat Kasperista eilen otetut verikokeet. Kasvu ei ole ollut riittävää ja senttejä uupuukin aika tavalla siitä, mitä tämän ikäisellä pitäisi niitä olla kertyneenä. Totta kai kaikki voi johtua ihan vain siitä, että Kasper nyt vain sattuu kasvamaan hitaammin – toisin sanoen omaan tahtiinsa, mutta sen verran poikkeavaa kasvu on, että lääkäri halusi tarkistaa muutamat seikat. Ensi viikkoon pitää jaksaa odotella, jotta tulokset saadaan. Tuntuu pitkältä ajalta, vaikkei oikeasti ole.

Pikkuinen oli muuten valtavan hienosti verikokeessa. Antoi tehdä kaiken istuen ihan rauhallisesti sylissäni ja tyytyi vain katselemaan, kun laborantti tuikkasi neulan kyynärtaipeeseen ja otti monta putkiloa verta. Sellainen meidän pieni on aina ollut. Uskomaton  ero voi olla noiden lasten suhtautumisessa verinäytteisiin. Hyvässä muistissa on sellainen kerta, jossa olen laspen joutunut kantamaan huutavan pois laboratoriosta ja huuto oli alkanut jo ennen kuin pääsimme edes näytteenottoon. Aistiyliherkkyydet tuovat vaihtelua arkeen! ☺

Meidän perhe kaipaa edelleen kovasti sitä tasaisen tylsää arkea. Yllätykset ovat aivan yliarvostettuja – ainakin ikävät sellaiset.

Sananen blogeista sekä ISO KIITOS!

Parin viime viikon aikana on tapahtunut jos jonkinmoista. Luomulaakso on saanut uuden ilmeen, samoin  Ruokakori ja reseptejäkin sinne on tupsahdellut aika hyvään tahtiin. Kreetalaisen/kreikkalaisen ruuan lisäksi sieltä löytyy nyt myös juureen leivottujen leipien reseptejä sekä kotimaisia perinneleivonnaisia. Mustikkakukot ja mettäkakot ovat tulleet hyvin tutuiksi ja kokeiltavien listalla on monta muutakin! ”Leipomossa” pöllyävät taas jauhot  useampana päivänä viikossa!  Tämä kaikki tuntuu hyvältä.

On ollut mukavaa kotitöiden lomassa istahtaa koneelle ja naputella blogipäivityksiä ihan melkein säännöllisesti. Pikkuinen onneksi vielä nukkuu päiväunia – ainakin lyhyitä sellaisia – joiden aikana pääsee vilahtamaan koneelle, jos ei ole jotain hirveän kiireellistä tehtävää. Lääkäri sitä paitsi sanoi, että jalkoja pitää muistaa lepuuttaa, etteivät säryt ylly liian koviksi. Siinäpä oiva syy päivittää blogia! ☺

Erityisen iloinen ole noista luomukauppa- ja luomutilalistoista. Ne ovat jo pitkään kummitelleet takaraivossa ja muistutelleet olemassaolostaan ja siitä kuinka auttamattoman vanhoiksi ja päivittämättömiksi ovat muuttuneet. Onneksi ne nyt ovat ajan tasalla taas. Vanhalta listalta oli hävinnyt moni. Se oli ikävää, mutta onneksi tilalle oli tullut uusia!

Uudet listat ovat muuten myös huomattavasti kattavammat kuin aiemmat ja tarkoitus olisi myös aina sopivan hetken tullen googlailla ja etsiä lisää listattavaa. Ihanaa olisi myös, jos pääsisi tutustumaan jokaiseen luomukauppaan ja tilaan, joka listalla on. Mahdollisuuksien mukaan ajattelin päästä joitakin tulevaisuudessa kurkkimaan. Kaikki riippuu aika paljon sijainnista tai siitä, mitä tuotteita esimerkiksi verkkokauppa sattuu myymään. Mutta toivotaan, että niin kävisi.

Joka tapauksessa kaikki tuntuu nyt taas jotenkin uudelta, ihanalta ja tästä on hirveän mukava jatkaa! Pää tuntuu pursuavan ideoita ja eteen tupsahtaa erilaisia luomutuotteita, joista olisi mukava kirjoittaa.

Kuinka ihanaa olisikaan, jos olisi mahdollista kirjoittaa paljon enemmän kuin nyt! No, ehkä sitten kun  lapset ovat  isompia niin voin lepuutella noita jalkoja vähän enemmän.☺

Iso kiitos  teille kaikille, jotka jaksoitte pysyä matkassa ja käydä vilkuilemassa mahdollisia uusia päivityksiä, vaikka meni hurjan kauan ennen kuin blogi taas kaiken sairastelun ja muun jälkeen pääsi kunnolla jaloilleen! ♥ Olette ihania. ♥ Kiitos.

Greippi!!!!!!!!

Eilinen oli varsin ihana päivä. Eilen illalla söin nimittäin ensimmäisen greipin sitten Marevanien aloittamisen. Ja greipin syöminen puolestaan tarkoittaa sitä, että Marevanit on nyt saatu päätökseen ainakin toistaiseksi. Jännittäviä aikoja siis elellään.

Mutta se greippi!!! (Luomugreipit muuten ovat pehmeämmän makuisia kuin tavallisen tuotannon.) Se oli niin herkkua!!!! Ehdottomasti paras greippi ikinä! Tosin sain siitä vain puolet, koska Kasper oli myös sitä mieltä, että greippi on herkkua ja päätti popsia puolet ja enemmänkin, jos olisin yhtään hidastellut oman puolikkaani kanssa. ☺  Edellisestä greipistä oli jo reilu puolitoista vuotta ja ennen tapasin syödä greipin päivässä. Voitte vain kuvitella kuinka ihanalta hedelmä kaiken tuon ajan jälkeen maistui! Ja ihan ihanaa se oli jakaa tuon pikkuisen kanssa. ♥

Edessä on jännittävät ajat. Vajaan parin kuukauden päästä horisontissa häämöttää pari uutta verikoetta, jotka kertonevat lisää asioita. Todennäköistä on, että matkaan ei ole tarttunut toista geenivirhettä, mutta koska sitä ei koskaan tiedä ja edellinen tulos näytti positiivista niin uusiahan tuo testi täytyy. Positiivinen tulos tosin oli hyvin suurella todennäköisyydellä kiinni taustalla vaikuttaneesta raskaudesta – se kun muuttaa elimistössä yhtä jos toistakin. No, nyt pitää vain malttaa odottaa – ja syödä noita greippejä odotellessa – ihan vain jo siltä varalta, että taas tulisi aika jolloin niihin ei verenohennuslääkkeiden vuoksi saa koskea.

Seuraavaksi ajattelin muuten tehdä spelttijauhoihin karpalomuffineita! Sekin on herkku, jota tapasin ennen syödä, mutta koska karpaloitakaan ei sovi varfariinin kanssa käyttää niin nekin jäivät sitten pois leivonnasta. Nyt saan herkutella niilläkin!

Kaikkien kiellettyjen herkkujen paluu ruokavalioon onkin ihana ja kovasti kaivattu asia. Silti jossain syvällä mielen sopukoissa on pieni pelko siitä, että nyt lääkityksen loputtua voi uusi tulppa iskeä. Tieto siitä, että se ei ole hirveän todennäköistä rauhoittaa aika ajoin, mutta sitten niinä toisina hetkinä ei niinkään. Onhan se erilaista nyt. Jos Marevanien aikana piti ottaa jalkakivut ja hengenahdistus tosissaan niin nyt, ilman lääkkeitä tilanne tuntuu paljon pelottavammalta.

Silti pelonkin kanssa pitää oppia elämään. Suurimman osan ajasta se sujuukin ihan hienosti, mutta välillä pelko pääsee niskan päälle ja tuntuu, että se normaali, turvallinen elämä hautautuu jonnekin kaiken sen pelon alle. Lienee selvää, että asiaa pitää vielä käsitellä. Kun perusturvallisuutta höykytetään oikein kunnolla ei paluu vanhaan ole ihan itsestäänselvää, se vaatii aikaa ja uutta tapaa ajatella – eikä se silloinkaan ole enää koskaan sitä samaa vanhaa arkea.