Aihearkisto: Sairaala

Neljän vuoden takaisia muistoja

Tähän aikaan vuodesta meillä palaillaan  aina tiettyihin tunnelmiin.

Melkein päivälleen neljä vuotta sitten elämämme muuttui kerta heitolla. Kuukausi aikaisemmin oli syntynyt nuorimmaisemme, jokavajaan vuorokauden ikäisenä kiidätettiin lastenosastolle ABO-immunisaation vuoksi ja synnytystä seuraavana yönä olin itse aiheuttanut kuhinaa yrittämällä vuotaa kuiviin.

Vielä tuolloin emme tienneet, kuinka elämämme tulisikaan kuukauden perästä muuttumaan.

Neljän vuoden takaisia muistoja

Tuolta ajalta itselläni on joistain asioista hyvinkin tarkat mielikuvat, kun taas jotkin asiat ovat kadonneet muistini sopukoista lähes tyystin.

Muistan, kuinka huonovointinen ja väsynyt olin tuona yhtenä iltana, jolloin mieheni minut päivystykseen vei. Muistan, että olin tuuminut, että jos sitten huomenna aamulla, koska en jaksaisi lähteä enää tänään. Olisin vain halunnut jäädä siihen sohvan nurkkaan kerälle ja nukkua. Hyvä, että hän ei minua kuunnellut vaan vei lääkärin, sillä terveyskeskuksessa todettiin korkeat tulehdusarvot, melkein olematon verenpaine sekä Duracell-pupuakin nopeampi sydämensyke. Lisäksi oli aiemmin päivällä maailma mennyt täysin mustaksi ihan noin vain. Olin kyllä silloin soittanut jo terveyskeskukseen, mutta tuo ei yksittäisenä oireena ollut vielä kovin kummoinen asia.

kuva_marevan

Illalla matkasimme lähetteellä sairaalaan ja oletuksena oli, että koko menneen kuukauden vaivannut kohtutulehdus olisi yhä voimissaan. Kovin paljon enemmän emme olisi voineet väärässä olla. Yön aikana jalkani muuttui tolkuttoman kipeäksi, turvonneeksi ja siniseksi. Tiesin jo sillä hetkellä, että kyseessä oli veritulppa.

Riski saada veritulppa raskausaikana ja lapsivuodeaikana on aina suurempi kuin normaalisti. Ja lisäksi minulla oli vielä sektio takana ja se nosti veritulppariskiä entisestään.

Vatsaan sektion jälkeen pistellystä verenohennuslääkkeestä, Klexanesta huolimatta olin siis onnistunut nappaamaan ei-toivotun seuralaisen. Massiivisen veritulpan, joka oli viedä hengen. Lisäksi oli vielä tulehdus vatsan alueella.

Joka paikassa  puhuttiin massiivisesta veritulpasta, oltiin huolissaan siitä irtoavista osasista, jotka matkaisivat keuhkoihin, mutta myös siitä, että sairaalapaikkaa suuremmasta sairaalasta jouduttiin hiukan odottelemaan ja vasta erittäin kivuliaan ja huonosti nukutun yön jälkeen ambulanssi nappasi minut kyytiinsä ja hetken perästä löysin itseni Meilahdesta teholta. Vasta siellä tilanne oikeastaan vasta konkretisoitui itselleni ja tajusin, että tässä voisi nyt käydä kuinka tahansa. Silti vielä tuolloin jaksoin olla positiivisella mielellä ja toiveikas. En aikonut kuolla. Kotona minulla oli perhe: mies , aika pienet lapset sekä vastasyntynyt vauva. Ei silloin voisi kuolla. Ei. Ja niinpä minä mielessäni päätin olla kuolematta.

Kaikesta huolimatta muistelen sairaala-aikaani molemmissa paikoissa erityisen lämpimästi. Mieleeni on jäänyt muutama hoitaja aivan erikoisen hyvin. Ensimmäisenä pienemmän sairaalan ensimmäinen hoitaja, joka otti minut sisään yhdessä vauvani kanssa. Pääsimme sisään osastolle, jossa sain pitää vauvani mukanani, sillä suurin pelkoni oli joutua eroon pikkuisestani. Hoitaja piti meistä hyvää huolta ja osasi valita juuri ne oikeat sanat meidän tilanteessamme ja kävimme rauhallisin mielin nukkumaan. Toinen hyvin mieleeni painunut hoitaja oli Meilahdessa. Hän oli vierelläni, kun kerrottiin, mitä tulisi tapahtumaan ja hän sanoi minua heidän vuoden positiivisimmaksi potilaakseen ja lisäsi vielä, että se on erittäin paljon sanottu, koska oltiin vasta helmikuussa ja vuotta rutkasti jäljellä. Ne sanat auttoivat minua eteenpäin vaikeimmillakin hetkillä, sillä aika ajoin sisäinen Pollyannani yritti painua piiloon ja synkemmät ajatukset vallata mielen. Synkkyyden aika ei kuitenkaan voinut vielä tulla, sillä nyt ei saanut antaa periksi. Oli tervehdyttävä ja voitettava vaikeudet.

Kuva_sairaala2

Pienempään sairaalaan paluun jälkeen minun piti odottaa vielä yksi yö, että sain vauvani takaisin viereeni, sillä olisi ollut typerää lähteä siirtämään pientä myöhään illalla ja yksi yö lisää antoi myös aikaa minuun umpattujen lääkkeiden haihtua elimistöstäni. Osa niistä nimittäin oli sellaisia, jotka erittyivät äidinmaitoon. Pelkäsin imetyksen epäonnistumista, vaikka teholla olinkin saanut rintapumpun lainaksi, mutta en ollut kyllä jaksanut sillä paljon pumppailla. Lähinnä kerran pari, jotta kivulias kiristys oli saatu pois.

Onni oli sanoinkuvaamaton, kun vihdoin sain pienen viereeni. Mieheni toi hänet luokseni aikaisin seuraavana päivänä ja tuntui kuin vauva olisi sillä hetkellä sulanut kiinni kylkeeni.  Seuraavaan vuorokauteen hän ei sitten irrottanutkaan otettaan vaan pysytteli imemässä melkein koko ajan. Tankkasi maitoa ja läheisyyttä. Oikeastaan taisimme molemmat tankata sitä läheisyyttä. Tuntui, että siitä hetkestä lähtien meni pitkän aikaa kun vain paikkasimme menetettyä aikaa eikä meidän yhteiseen maailmaamme mahtunut hetkeen aikaan mitään muuta. Elimme omassa vauvantuoksuisessa kuplassamme – tai ainakin yritimme.

Nautin vauvan tuoksusta, yö heräämisistä, pitkistä imetyksistä ja kaikesta siitä, mikä kuului siihen normaalin vauva-arkeen. Sen verran epätavallista meidän arkemme nimittäin yhä oli, että sitä halusi nauttia jokaisesta hetkestä, joka suinkin muistutti siitä tavallisesta vauva-arjesta, jota niin kovasti kaipasimme. Viikon verran vietimme teholta pois päästyäni  sairaalassa yhdessä, ennen kuin pääsimme sitten lopulta kotiin, mutta  silloinkaan emme päässeet kiinni siihen niin kovasti kaipaamamme vauva-arkeen vaan elimme tulehduskierrettä, joka uhkasi jo imetystäkin. Lääkärireissut ja laboratoriokäynnit olivat arkipäivää ja voimat kertakaikkisen lopussa.

Tuon vuoden aikana opin myös, että geenivirheeni altistaisi minut tulevaisuudessakin helpommin veritulpille ja lääkinnälliset tukisukat tulisivat olemaan osa elämääni aina.

Äärimmäisen kiitollinen olen omalle lääkärilleni siitä, että hän suostui ottamaan verikokeet lapsistamme, jotta minulle selviäisi, olisiko samainen geenivirhe periytynyt myös heille. Jopa nuorimmaisesta otettiin  verikoe, vaikka ajankohtainen asia se olisi hänen kohdallaan ollut vasta vuosien päästä. Kyse oli enemmänkin omasta mielenrauhastani. Lääkäri kysyikin, mitä sitten jos geenivirhe on lapselleni periytynyt. Asia oli hyvin selkeä minulle. Mielestäni on aina parempi tietää, kuin olla tietämättä, sillä kaikelle sellaiselle, jonka tietää ja tuntee voi jotain tehdä. Minimissään asiaan voisi alkaa sopeutua.  Jos geenivirhe lapsillani olisi, voisin alkaa asiaa työstää, mutta se, että en varmuudella voisi tietää, miten asianlaita oikein on, tuntui maailman kamalimmalta asialta ja vaivasi hyvin paljon. Se, että sain tietää lasteni osalta asian olevan kunnossa, tuntui suurimmalta mahdolliselta lahjalta maailmassa. Sitä se on yhä tänä päivänäkin.

Sanonta vaikeuksien kautta voittoon kuvasi paremmin kuin hyvin tuota vuotta elämässämme. Me kuitenkin selvisimme ja näin jälkeen päin ajateltuna en ole aivan varma antaisinko tuota vuotta pois, sillä sen merkitys nykyhetkeen on niin suuri. Vaikka se toi mukanaan paljon murhetta, pelkoa ja hankaluutta, niin se toi esiin myös sellaisia voimavaroja, joita en tiennyt perheessämme tai minussa edes olevan.

Joskus minusta tuntuu, kuin minulla olisikin kaksi syntymäpäivää. Se alkuperäinen ja sitten tämä toinen  – uusi mahdollisuus.

——————-

Hyvät ohjeet niin veritulppien havaitsemiseen, riskitekijöihin kuin tulppien ennaltaehkäisyynkin löytyy HUSin Taipumus saada veritulppa pdf-tiedostosta. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua ja voi tulla  pelastaneeksi oman tai läheisensä hengen.

Kuva_sairaala1



site stats


Tuikahduksia Pollyannasta

Niin siinä vain kävi, että Pollyannan metsästämiseen meni hyvä tovi, sillä huonojen uutisten myötä tuli todettua sekin, että koska jalkojen kunto ei tule parantumaan niin  edessä oli vaateongelman ratkominen. Ja ehkä vähän kenkäongelmankin….

kuva_sininenpuku03

Kipeät jalat, pitkät hulmuavat helmat ja taaperon kantaminen olivat aika mahdoton yhtälö, kun jo pelkästään helmat aiheuttivat huonona päivänä katumisriskin.  Ja koska sanomattakin lienee selvä, että taapero on ja pysyy (joskin kasvaa)  ja jalat eivät merkittävästi koskaan tule parantumaan, oli aika alkaa sanoa hyvästejä rakastamilleni asuille ja sen myötä myös pitkille helmoille. Oli aika jättää taakse niin keskiaika kuin Edwardiaaninenkin aika ja katsoa eteenpäin.

Nykyvatteet eivät  isolta osalta ole koskaan minua innostaneet eivätkä ole koskaan tuntuneet omilta. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että olen syntynyt vallan väärälle aikakaudelle, vaikka myönnettävä on, että nykyisen kaltaisen terveydenhoidon ottaisin mielelläni mukaan aikakoneeseen kohti menneisyyttä.

Kuulostaa varmasti typerältä, mutta taisinpa itkeä pari iltaa hiljaa itsekseni sitä, että en voisi enää pukujani säännöllisesti käyttää. Toki ymmärsin tilanteen ja tajusin, että en todellakaan halunnut olla rähmälläni maassa, koska jalat eivät toimineet kunnolla ja olivat kipeät. Vaatteet olivat kuitenkin olleet itselleni iso osa sitä, kuka olen ja olivat olleet sitä suunnilleen pari kymmentä vuotta.

Tuikahduksia Pollyannasta

Olen kuitenkin aika peruspositiivinen luonne ja Pollyanna on juurtunut syvälle sisimpääni. Niinpä käytin aikani asian pohtimiseen ja tein päätöksen selattuani ensin muutamia historiallisia pukukirjoja. Oli aika astua aimo harppauksen verran modernimmaksi ja toivottaa 50-luku tervetulleeksi.  Sen myötä tuli muitakin ideoita ja elämä alkoi taas näyttää valoisampia puolia itsestään.

Kirsikkana kaiken päällä oli vielä sekin, että minun oli välttämätöntä uusia silmälasini, jotka olivat jo auttamattomasti jätättäneet. No, ei liene ihme, sillä muistelisin, että taisin hankkia edelliset suunnilleen 10 vuotta sitten eli joskus silloin, kun tähän taloon muutimme. Ihastuin lähes välittömästi yllä olevassa kuvassa oleviin laseihin ja myyjäkin tuumi, että ne sopivat aivan täydellisesti mekkoni kanssa.

Enpä ole tainnut koskaan olla yhtä onnellinen silmälaseista! Vielä tosin on uusiin laseihin totuttelu meneillään ja maailma saattaa keikahtaa helpostikin ympäri, joten kaikki pitää tehdä hyvin rauhallisesti. Elän toivossa, että viikon päästä maailma olisi heilumaton ja kirkas. Nyt se on kyllä kirkas, mutta kovin keikkuvainen ja kirjoittaminenkin on yllättävän haastava tehtävä.

silmalasit01

Parin viimeisen kuukauden aikana on vaatekaappiini hiipinyt 50-luvun henkisiä mekkoja niin Miss Windy Shopista kuin parista ulkomaisestakin verkkokaupasta. Tyllihameet ovat vallanneet kaapin toisen puolikkaan ja tukisukkien väreilläkin  olen uskaltautunut hiukan leikkimään.

Vanhojen pukujen hyvästeleminen ei ollutkaan enää ihan niin kamalaa kuin miltä se oli aluksi  tuntunut.  Ja myönnettävä on, että vanhat 50-luvun elokuvat, tyllihameet ja kellohelmat ovat olleet aina lähellä sydäntäni ja lukemattomia kertoja olenkin ihastellut vanhojen elokuvien  puvustusta. Ei siis ihan paha muutos kuitenkaan.  En olisi pitkään aikaan – jos koskaan –  tullut näitä kokeilleeksi, jos jalkani olisivat pysyneet kunnossa. Tämä lienee se positiivinen seikka tässä asiassa.

Edellisen lauseen myötä lienee pakko todeta, että pieni sisäinen Pollyannani taitaa kuitenkin olla melko hyvissä voimissa taas!

Miss Windy Shopin ihanat tyllihameet. 🙂

Kuvat: © Luomulaakson Maria


shopify visitor statistics


Tukisukat shopin tukisukat testissä

Jokin aika tapakerin sain mielenkiintoisen yhteistyötarjouksen Tukisukat-shop.comilta, joka on yksi  suurimmista tukisukkia ja muita jalkojenhoitoon liittyviä tuotteita myyvistä nettikaupoista pohjoismaissa.

Tukisukat-shop myy arkipäivän tukisukkia, urheilukompressiosukkia sekä leikkauksen jälkeen käytettäviä lääkinnällisiä sukkia. Minulle tarjottiin testattavaksi polvipituisia tukisukkia.

Taustaa

Käytän pääasiassa reisipituisia kompressiosukkia ja olen tehnyt niin jo reilut kolme vuotta sairastettuani massiivisen veritulpan. Tukisukat ovat siis iso osa arkeani ja sukkien käyttömukavuus sekä toimivuus ovat isoja asioita.

Sain kokeiltavakseni kahdet polvipituiset  2. luokan sukat joiden puristusluokka on 20-30 mmHg.  Tavallisesti käyttämäni reisipituIsten sukkien lääkinnällinen paine nilkassa on 23-32mmHg.

Tukisukat shopin tukisukat testissä

Muutaman viime kuun aikana käyttöni on kuitenkin laajentunut myös polvipituisiin sukkiin, sillä sukkanauhaliivistä huolimatta eivät reisipituiset sukat pysy aina ja kaikissa tilanteissa kunnolla ylhäällä ja voin kertoa, että polvitaipeeseen ryppääntyvä tukisukka ei ole mukava. Pahimmillaan se voi olla kivuliaskin sekä haitata verenkiertoa. On siis tärkeää, että sukka on hyvä ja oikein jalassa. Lisäksi remontin keskellä on paljon huolettomampaa käyttää edullisempia tukisukkia ja polvipituiset tukisukat ovat myös helpompia käytössä.

En ole  jaksanut työteliäimpinä puutarhapäivinäkään aina taistella reisipituisten sukkien kanssa ja niinpä puutarhapäivien aamuina vedän jalkaani polvipituiset sukat, jotka pitävät jatkuvan turvotuksen ja ärsyttävästi nakertavan kivun suunnilleen poissa tai ainakin siedettävämmällä tasolla. Reisipituisilla tukisukilla ei nimittäin ole kovinkaan mukavaa kiipeillä puissa laittamassa linnunpönttöjä tai raivata ruusutiheikköä. Sukan rikkoutumisvaarakin noissa puuhissa on suuri.

Mainittakoon muuten myös, että polvipuituisilla tukisukilla nukkuminen on huomattavsti viileäpää kuin reisipituisilla sukilla.

Tänä vuonna  saan kaksi paria kompressiosukkia kunnan maksusitoumuksella ja pari kertaa vuodessa käyn fysioterapiassa mittauttamassa jalkani uusia reisipituisia tukisukkia varten.  Osan vuodessa käyttämistäni sukista ostan  itse, sillä kaksi paria ei riitä kuin osaksi vuotta, kun sukkia käytetään yötä päivää – ja vaikkei käytäisikään niin varaparikin on syytä olla kotona odottamassa.

Uudet tukisukkavaihtehdot ovat siis enemmän kuin tervetulleita.

kuva_tukisukka02

Millaiset ne sitten olivat?

Aloitin testamisen SquarePink-tukisukilla,  jotka tuntuivat ensi hiukan oudoila, sillä niiden varvasosa oli erilainen kuin muu sukka eikä siksi puristanut varpaíta lainkaan niin kuin normaalisti käyttämäni umpikärkinen sukka. No, pienen totuttelun jälkeen tämä ei enää haitannut vaan oli oikeastaan ihan mukava, kun varpaat saivat enemmän tilaa ja vilpoisemmatkin ne toki olivat eikä tuo ”pussi” haitannut kengässäkään.  Kuosi oli pirteä ja etenkin taaperon mieleen, joka jaksoi ihmetellä äidin erivärisiä sukkia.

Puutarhatyöpäivänä sukat pysyivät hyvin jalassa eivätkä valuneet. Ainoa miinus oli, verrattuna toisen merkin polvipituisiin sukkiin, että nämä eivät puristaneet aivan yhtä voimakkaasti ja se tuntui isompana särkynä jaloissani. Toisenlaisena, vähemmän jalkoja rasittavana päivänä, ne taas toimivat jaloissani suhteellisen hyvin.

Sukkien materiaali on pehmeämpää ja venyvämpää kuin normaalisti käyttämieni kompressiosukkien materiaali ja vaikuttaa siltä, että se vaikuttaa kipuilun määrään jaloissani, sillä pehmeämpi materiaali antaa enemmän periksi eikä puristus ole sitten ihan niin napakka.

kuva_tukisukka03

Oma sukan tarpeeni on kuitenkin aika erilainen kuin monella muulla tukisukan käyttäjällä. Ja siksi olisikin aika epäreilua arvostella sukat vain sen mukaan, sillä viimeisen vuoden ajan omat sukkani ovat olleet pääasiassa mittatilausukkia ja mittatilaussukan ja pakettitavaran välillä on luonnollisestikin aika iso ero – myös hinnassa.

Onnekseni äidilleni käy sama sukkakoko kuin minulle ja hän testasi toisen parin eli Everyday Chic Bluen. Äitini jalat keräävät aika ajoin turvotusta ja kipuiluakin sen myötä on. Monesti olemmekin puhuneet polvipituisten tukisukkien hankkimisesta hänelle.

Hänelle sukat sopivat vallan mainiosti ja materiaali tuntui iholla miellyttävältä. Sukka ei valunut ja pysyi nätisti paikoillaan koko päivän ja illalla jalat olivat kevyemmät kuin sukattoman päivän jälkeen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että omaankin käyttööni voisin näiden tai vastaavien sukkien voivan jäädä – kunhan arvioin käyttötarpeen ja -tilanteen huolella ja toimin sen mukaan. Eivätkä polvipituiset sukat minulle jatkuvassa  käytössä käykään. Äidilleni nämä taas sopivat paremmin kuin hyvin. Hänelle varsin kelpo sukkia edulliseen hintaan.

Käykäähän tutustumassa nettikaupan valikoimiin! Ehkäpä sieltä löytyy juuri sinulle sopiva sukkapari. Eipä muuten ole paljon ihanampaa tunnetta kuin kevyet, kivuttomat jalat vielä illallakin! Tukisukista hyötyisivät kyllä kaikki – harmittavan harva niitä vain keksii itselleen hankkia!

kuva_tukisukka06

 

 

 

 

Pollyannaa etsimässä

Äitini on aina sanonut, että olen kuin Pollyanna – löydän positiivisuuden aiheita sieltäkin, mistä muut eivät.

Niin se on aina ollut. Luulenpa, että elämän synkimpinä hetkinä juuri tuo ominaisuus on se,  josta olen voinut ammentaa voimaa jatkaa. Viime viikkoina tuota ominaisuutta on kuitenkin ollut ihan tosissaan vaikea löytää ja olen joutunut pinnistelemään, jotta arki on solahtanut uomiinsa.

Viime kertaisella fysioterapiakäynnillä mitattiin taas jalat uusia tukisukkia varten. Syystä tai toisesta toiseen jalkaan oli ilmestynyt useampi sentti lisää ympärysmittaa, vaikka juuri tuo jalka on ollut se pienempi jalka aina tai ainakin viimeisen kolmen vuoden ajan, kun jalkoja on veritulpan jälkeen mittailtu.  Lisäksi yhteen kohtaan jalkaa oli tullut kuoppa, jonka kanssa olin jo aimmin lääkärilläkin käynyt, mutta ei siinä sen kummempaa huomattu. Kyselivät olenko satuttanut sen ja vastasin, että en ole, kuoppa vain ilmestyi siihen noin vain. Ja siinä se on siitä lähtien pysynyt. Välillä suurempana, välillä pienempänä. Paikallinen särky hävisi jonkin aikaa lääkärikäynnin jälkeen, mutta koko jalan läpi kulkeva jomotus, nakerrus ja jäytävä kipu säilyivät. Mutta juu, eihän se pahempaan suuntaan mennyt, joten jatkoin elämääni.

Pollyannaa etsimässä

Vähän aikaa sitten kävin taas ultrassa, koska fysioterapeutti suositteli ottamaan uudelleen yhteyttä lääkäriin. Sain ajan akuuttiultraan, jossa tarkistettiin jalkojen virtausta ja onneksi sieltä ei löytynyt tukokseen viittaavaa. Hyvä niin.

Koko prosessi pisti kuitenkin oman jaksamisen koville. Viimeistään nyt on selvää, että kolme vuotta sitten läpi eletty massiivinen veritulppa on jättänyt minuun jälkensä. Jalat eivät ole enää ne samat kuin ennen. Ne menivät rikki. Pysyvästi.

Muutamat viime yöt olen tuijotanut kattoa. Pohtinut lääkärikäyntiä. Muistellut kolmen vuoden takaista aikaa teholla, elänyt läpi koneiden piipitykset ja pelon, mutta myös sen kaiken, mikä auttoi minua silloin jaksamaan, vaikka tajusin, että siinä tilanteessa saattoi käydä kuinka vain.

Mieleeni nousi myös hoitajan lause ”Olet varmasti vuoden positiivisin potilaamme”. Niin minä taisin olla – silloin. Nyt en ole niin varma. Positiivisuuden alta nousee nyt kyyneleitä ja pettymystä

Niin. Minä olen vihainen ja pettynyt. Siitä huolimatta, että olen pitänyt sukkia tunnollisesti ja vähän enemmänkin, minulle kävi näin.

Tukisukkien tarve ei tule enää koskaan häviämään.

Ei koskaan, kuulostaa hirveän pahalta.

Eteenpäin on kuitenkin mentävä. Onnellisuus ja ilo pitää taas löytää elämään ja työntää kipu ja pelko syrjään. Mutta jotta niin voi tehdä, pitää ne ensin kohdata. Silmästä silmään.

Mitä minä sitten pelkään? Pelkään, että en näe lasteni kasvavan isoiksi, perustavan perhettä tai saavani pitää lapsen lapsiani sylissäni. Pelkään, että menetän kaiken tuon ja paljon muuta. Pelkään että tulppa uusii ja on yhtä hijainen oireiden puolesta kuin viimeksikin. Yksi läheltä piti kerta riitti. Ei enempää, kiitos. Tämän perheen turvallisuudentunnetta on ravisteltu jo ihan riittämiin.

Joskus tuntuu, että pelkään myös pelkäämistä, sillä pelkääminen itsessään tuntuu joskus äärettömän pelottavalta ja se vie hirveästi voimia. Pelkääminen syö iloa, se nakertaa sitä pala palalta ja sulkee jokaisen pienen ilon hippusen sisäänsä ja nauraa siinä onnistuessaan. Pelkääminen on oikeastaan pahempaa kuin itse pelko.

Kaiken tähän vuodattamani jälkeen jaksan kuitenkin uskoa – jossain syvällä sisälläni – että sisäinen Pollyannani löytyy taas pian. Pistäähän se jo nytkin ihan tosissaan kampoihin tuolle, joka sitä yrittää nujertaa.

Huomaan, kuinka pieniä ilon säteitä alkaa puikahdella esiin. Ihan ensiksi olin kiitollinen siitä, että kolmen sektion jälkeen olen yhä hengissä ja veritulpan sain vasta viimeisen raskauden jälkeen. Olen oikeastaan kiitollinen siitäkin, että nyt tiedän, miksi olen menettänyt aikanaan kolme lasta. Geenivirheeni hyvin todennäköisesti aiheutti veritulpan istukkaan ja vei vauvani jo kohdussa.

Olen äärettömän kiitollinen kolmesta syliini asti saamastani lapsesta. Heidän jokaisesta naurustaan ja hymystään, mutta myös niistä vaikeista päivistä, sillä ilman niitä en voisi tietää, kuinka mahtavia ne hyvät päivät ovat.

Valoja ja varjoja – niitä se elämä yhä on.



shopify analytics ecommerce tracking


Sukka-asioilla

Maanantaina aamupäivä hujahti fysioterapiassa. Kyseessä oli joka vuotinen tapaaminen kunnallisen fysioterapeutin kanssa, joka vastaa maksusitoumuksista eli kävimme jälleen kerran läpi veritulpan jälkeisen tilanteen, kipujen määrän, sukkien käyttötapani, turvotukset, geenivirheen  ja sen sellaiset.

Samalla myös alkoivat aivot tehdä työtä uudemman kerran menneiden tapahtumien kanssa, mutta siitä lisää ehkä joskus myöhemmin.

Nyt menee muutama viikko, että saan tietää olenko yhä oikeutettu samaan maksusitoumuksella ainakin jonkun kompressiosukkaparin. Viime vuonnahan minulle myönnettiin kolme sukkaparia ja kovasti toivomme, että tänäkin vuonna tämän suhteen onnistaisi, sillä mittatilaussukat eivät ole mitään halpoja kapistuksia vaan varsin tyyritä, sillä yksi sukkapari maksaa helposti noin 250 euroa eli kun sukkia käytetään yötä päivää, niin vuodessa  menee helposti 1000 euroa pelkkiin sukkiin.

Sukka-asioilla

Jos hyvin käy niin selviää kolmella sukkaparilla, mutta se tarkoittaa yleensä suurempaa määrää kipua, sillä yksi sukkapari kestää päivä- tai yökäytössä käytössä noin 6 kuukautta ja olen ainakin itse huomannut, että käyttöiän edetessä sukka löystyy selvästi eikä ole enää niin napakka ja tehokas.

Sukan löystyessä myös kipu lisääntyy ja kivun lisääntyessä elämänlaatu huononee, sillä jäytävä kipu muuttuu helposti riipiväksi ja pahimmillaan kipu on monesti illalla, kun pitäisi saada unen päästä kiinni, mutta kivun vuoksi jalkoja ei pysty edes pitämään paikoillaan.

Nyt pitää vain malttaa odottaa päätöstä ja vaikka fysioterapeutti laittoikin hakemuksen matkaan varsin positiivisella mielellä niin enpä kyllä uskalla huokaista ennen kuin on päätös kädessäni.



web analytics


Elämä yllättää

Perjantai-iltana nukkumaan mennessäni en vielä tiennyt, että viikonlopun suunnitelmat tulisivat muuttumaan. En tiennyt, että lauantain aamuyön tunteina heräisin mieheni tuskaisiin valituksiin ja joutuisin tilaamaan ambulanssin.  Niin siinä kuitenkin kävi.

Tässä postauksessa ei ole yhtään kuvaa. Kuvia ei ole. Muistikuvia silti sitäkin enemmän. Välähdyksiä sieltä täältä. Pelkoa ja huolta, mutta myös toivoa ja helpotusta.

Muistan, kuinka tuskainen mieheni oli ja kuinka kylmä hänen ihonsa. Muistan, kuinka kauan ambulanssin tuloon meni. Muistan, kuinka soitin hätäkeskukseen uudelleen, koska mieheni tila paheni ja kuinka hätäkeskus kertoi, ettei puhelinta saa sulkea ennen kuin he antavat luvan.

Muistan oman hätäni, jonka suljin visusti sisääni, jotta toimintakykyni säilyisi ja pystyisin tekemään ja punnitsemaan päätöksiäni sekä huolehtimaan asioiden sujumisesta.

Muistan oman kuvajaiseni ambulanssin ikkunassa, seistessäni pimeällä pihamaalla ensihoitajien tehdessä työtään. Punaiset kumisaappaani jäisellä pihatiellä.  Kyyneleet, jotka pyrkivät esiin ja valuivat lopulta poskilleni. En tuntenut niitä, mutta näin ne kuvajaisestani.

Muistan ambulanssin valot, kun auto lähti ajamaan kohti sairaalaa minun jäädessäni seisomaan pimeyden ympäröimänä tihkusateiselle pihamaalle. Tajusin olevani hyvin kylmissäni, sillä  kumisaappaideni lisäksi minulla oli ylläni vain lyhythihainen, ohut yöpaitani.

En voinut lähteä ambulanssilla mieheni mukaan, koska lapsille olisi ollut liian rankkaa herätä aamuun, jossa isi ja äiti olisivat molemmat poissa. Toki talossa olisi yhä ollut turvallinen aikuinen – mummi – mutta silti katsoin paremmaksi tehdä niin kuin tein.

Oli tuskastuttavaa odottaa, että sairaalassa saatiin tutkimukset loppuun tai edes siihen vaiheeseen, että  saisimme kotona jotain tietoa tilanteesta.  Kärsivällisyys oli koetuksella, kun sairaalasta langan päähän sain vain vastaajan, joka kehotti reilun puolen tunnin ajan soittamaan uudelleen, koska heillä oli ruuhkaa. Onneksi sai sentään soittaa aina uudelleen ja uudelleen. Oli jotain tekemistä sekin. Joskus pienet, yksitoikkoiset asiat tekevät tilanteesta siedettävämmän.

Meillä oli onnea matkassa ja lopulta massiiviinen kipu ei ollut mikään maailmanloppu vaan varsin yksinkertainen asia. Silti äärimäisen kivulias potilaalle ja huolestuttava omaisille – etenkin, kun ensin piti lähteä sulkemaan pois rankempia vaihtoehtoja – sellaisia, jotka ovat henkeä uhkaavia.

Hetki, jolloin pääsimme hakemaan mieheni kotiin, tuntui sanoin kuvaamattomalta.

Illalla painoin pääni hänen rintaansa ihan niin kuin niin monena muunakin iltana. Suljin silmäni ja kuuntelin hänen sydämensä tuttua, rauhoittavaa sykettä.

Mitä olisinkaan tehnyt, jos en sitä enää koskaan olisi kuullut?


click tracking