Aihearkisto: Keskenmeno

Yllätyksiä

Niin siinä vain kävi, että yllätykset iskevät silloin kun niitä vähiten odottaa. Kevät ja alku kesä menivät selkäsärystä kärsiessä. Puutarha kärsi siinä ohessa ja vaikka apuja istutusten kanssa saikin niin kaikki ei silti mennyt niin kuin talvella oli suunniteltu. Ja sitten tapahtui vielä toinen asia, joka pisti kaiken uusiksi.

Kesäkuussa meille selvisi, että uusi raskaus oli alkanut. Vaikka raskaus olikin toivottu niin tässä välissä se pääsi hiukan yllättämään – iloisesti tosin. 🙂

Alkuraskaus on ollut aika rankka. Oikein mikään ei ole pysynyt sisällä ja melkein mikään ei meinaa mennä alas. Pahoinvointirannekkeet ovat käytössä ja voisin sanoa, että niistä on hiukan apua. Ja hiukan apua on parempi kuin ei apua lainkaan. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Onneksi joukkoon on mahtunut muutama parempikin päivä. Niistä pitää olla iloinen ja siitä, että ainakaan toistaiseksi ei ole joutunut tiputukseen, vaikka sekin päivä on ollut lähdellä eikä vieläkään olla siinä vaiheessa, että voisi huokaista helpotuksesta. Vinkkejä vuorokauden ympäri kestävän pahoinvoinnin taltuttamiseen otetaan ilolla vastaan.

Puutarha on nyt melkein kokonaan muun perheen hoidettavana. Itse en jaksa. Alkuraskaudesta on käyty jo kolme kertaa ultrassa tarkistamassa pikkuisen hyvinvointia. Ensimmäisellä kerralla pelättiin taas pahinta ja saimme elää reilun viikon jännityksessä. Ensimmäisessä ultrassa ei nimittäin löydetty sydämen sykettä. Toisen ultran jälkeen helpotus purkautui itkuna heti, kun olimme lääkärin huoneesta ulos astuneet. Kohdusta löytyi kuin löytyikin pieni, hentoinen syke. Kolmas ultra tehtiin, koska epäiltiin taas keskenmenoa. Siellä se vauveli kuitenkin vielä oli, sydän sykki ja pienet kädetkin liikuivat – vuodosta ja supistuksista huolimatta. Nyt sopii vain toivoa, että pikkuinen jaksaa sinnitellä mukana loppuun asti. Jos kaikki menee niin kuin pitää niin meille tuleekin sitten ensimmäinen talvivauva tammikuussa. Mikael ja Rasmus kun ovat syntyneet kesähelteillä.

Pelko on mukana tässä raskaudessa aika vahvana. Pelottaa, että tulee uusi keskenmeno. Pelottaa, että vauvalle tapahtuu jotain emmekä vieläkään saa sulkea omaa pikkuistamme syliimme. Silti sydämessä asuu toivo siitä, että tällä kertaa kaikki menee riittävän hyvin ja tammikuussa saamme pitää omaa pienokaistamme sylissä ja suukottaa pientä nenän päätä.

Toivoa – sitä on aina.

Välkähdyksiä valosta

Kuva_orkideaEnsilumi satoi maantaina ja maa on vielä tänäänkin valkoinen, vaikka untuvainen kerros ei olekaan vielä ihan niin paksu, että riittäisi peittämään nurmikon viimeistä tupsua myöden. Maisema on nyt kauniin valkoinen – ja valoisampi!

Myös pöydälleni ilmestynyt perhosorkidea on kaunis. Mieheni osti minulle kuvassa näkyvän violetin version – ja se sattuu olemaan juuri se, josta pidän eniten.  Viime toukokuussa keskenmenon jälkeen pihalle nousi uusi kukkapenkki. Se oli tapa käsitellä surua ja saada kaunis muisto.  Uusi kukkani on tuulahdus kesää, valoa ja elämää – ja jotain mihin hukuttaa paha olo, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle.

Ensimmäinen kukka, jonka mieheltäni sain reilut 11 vuotta sitten oli orkidea. Hän toi sen minulle ensimmäisellä tapaamisellamme ja sekin oli violetti – tosin vaaleampi kuin tämä. Oli aikamoista sattumaa, että hän oli valinnut juuri yhden lempikukistani.

Joulua surun keskellä

Kuva_tulppaanijouluViimeiset viikot ovat olleet raskaita – siitä huolimatta edessä on joulukuu ja joulua pitäisi jaksaa alkaa rakentaa. Olo ei vain ole hirveän jouluinen vieläkään, mutta lapset odottavat, että joulukuun alusta alkaen koti alkaa saada päivä päivältä jouluisemman ilmeen.

Kohdun tyhjennys oli reilu viikko sitten. Se oli rankempi kuin alunperin odotettiin ja poliklinikka käynti venyi pariksi päiväksi sairaalassa. No, lopulta kaikki sujui kuitenkin hyvin ja kotiin pääseminen tuntui ihanalta. Tilannetta piti silti seurata tarkasti, sillä verenpaineet olivat hypänneet korkeiksi ja näkökentässä vilisi laiskuja ja alhaisista viikoista huolimatta ilmassa leijui pieni raskausmyrkytyksen uhka. No, nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että selvittiin säikähdyksellä tuosta osasta ja joka päivä on parempi olo – ainakin fyysisesti. Muusta ei sitten vielä kannata paljon puhuakaan.

Olo vaihtelee suuresti. Välillä kaikki kamala on unohtunut tai ainakin työntynyt taka-alalle ja jaksaa nauraa sekä laskea leikkiä. Toisina hetkinä kyyneleet nousevat väkisin silmiin ja olo tuntuu tyhjältä. Ihan niin kuin silloin, kun käveli sairaalaan synntysosastolta ulos ilman vauvaa.

Kauppaan uskaltauduin viime viikolla. Ja nyt en taida sinne ihan heti lähteä. Kauppareissu on vielä pikkuisen liikaa jaksamiselle, mutta suuriin syy niiden välttämiseen vielä hetken aikaa ovat kaupoissa vilisevät vauvat. Edellisellä kerralla purskahdin itkuun, kun eteen ilmestyi suloinen, melkein vastasyntynyt pieni ihme. Ei ollut väliä, vaikka seisoin keskellä suurta kauppakeskusta ihmisvilinän joukossa – kyyneleet tulevat ja menevät miten tahtovat.

On meillä silti saatu jo vähän joulua kasattua ja lasten kanssa katsotaan joulukalenteri  yhdessä. Se on mukavaa ja nuorimmainen on yleensä käpertyneenä syliini suuren nojatuolin uumenissa. Siinä lähellä on hyvä olla – meillä molemmilla.

Tänään tai huomenna olisi tarkoitus korjata Rasmuksen kanssa ovikranssi, josta on jo moni koriste kadonnut. Tänä vuonna siihen taidetaan kiinnittää jonkinlaisia omenakoristeita vanhojen kellojen tilalle.

Niin ja iloisena uutisena mainittakoon, että jos kaikki asiat sujuvat todella hienosti niin meillä saattaa jouluna olla juokseva vesi vessassa! 🙂

Hengenvedosta toiseen

Jokin aika sitten syliimme putosi yllätyksenä iloisin uutinen pitkään aikaan. Perheemme saisi uuden jäsenen. Pienen suloisen vauvan, jota oli odotettu kauan ja hartaasti.

Tällä viikolla kaikki kuitenkin muuttui. Lääkäri ei löytänyt vauvamme sydänääniä. Äitini ajoi minut ultraan lasten hälistessä iloisesti takapenkillä. Pala oli kurkussa. Ultrassakaan ei löytynyt sykettä. Tässä vaiheessa soitin miehelleni, joka oli työmatkalla Hollannissa. Taisin itkuisena sanoa, että vauvamme sydänäänet eivät kuulu, lähden sairaalaan.   Sairaalan poliklinikalla ultrattiin taas. Lääkäri löysi jonkin kaiun ja kuulin oman kysyvän toiveikkaan ääneeni. Lääkäri oli hetken hiljaa ja sanoi, että ei löydä sydäntä. Vauva oli kuollut. Meidän oma pieni vauvamme. Muistan lääkärin huoneen kattovalot. Ne olivat kirkkaat, mutta tuolla hetkellä oli kaikki muuttunut mustaksi – kirjaimellisesti. Tuntui, että maailma pyöri ympärilläni holtittomasti enkä saanut kiinni enää mistään.

Ihan lyhessä ajassa oli elävästä vauvasta tullut kuollut. Tuntui, että olin ihan yksin maailmassa. Kaipasin miestäni ja kirosin työmatkaa, jonka piti sattua juuri nyt – pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Sovimme, että aloitamme tyhjennyksen ensi viikolla, kunhan mieheni palaa työmatkaltaan. Kävelin ulos lääkärin huoneesta odotushuoneeseen, jossa lapset ja äitini tulivat vastaan. Itkin. Lapset kysyivät mikä on. Kyykistyin ja kerroin lapsille, että meidän vauvamme sydän ei enää lyö. Vauva on kuollut kohtuun. Lapset ihmettelivät, miten niin voi käydä. Kysyin heiltä muistavatko he miten keväisin osa kylvämistämme siemenistä itää, mutta lopettaakin sitten yhtäkkiä kasvamisen ja kuolee. Sanoin, että vauvallemme on käynyt vähän samalla tavalla. Halasimme ja itkimme kaikki yhdessä. Lapset, äitini ja minä.

Kotimatka oli pitkä ja raskas. Katuvalot vilahtelivat auton ikkunassa ja keskityin kuuntelemaan auton tasaista hurinaa.

Puhuin mieheni kanssa pitkään illalla puhelimessa. Välimatka tuntui molemmista hirvittävältä. Olisi niin kaivannut toisen siihen lähelle. Halattavaksi.

Seuraavana päivänä lapset jäivät kotiin. Olimme yhdessä, teimme ruokaa, luimme ja juttelimme. Se tuntui hyvältä.

——

Yöt ovat vaikeimpia. Pari ensimmäistä yötä meni täysin itkiessä ja kävellessä. Uni ei tullut ja ajatukset eivät jättäneet rauhaan. Pää oli niin täynnä tuskaa, epätoivoa ja kyyneleitä, että uni ei yksinkertaisesti mahtunut enää noiden seuraksi. Viime yönä sain nukuttua noin neljä tuntia. Se on jo paljon. Silmät ovat väsyneet, turvonneet ja kipeät. Tuntuu, että ne itkevät vielä unissaankin.

Joskus tuntuu, että elämä heittää hiukan liikaa vastoinkäymisiä. Enää ei jaksaisi yhtäkään. Seuraava mahdollinen raskauskin pelottaa. Jos taas käy näin. Toukokuinen keskenmeno on kuitenkin vielä hyvin muistissa eikä tämän viikon kokemus ole sitä ainakaan haalistanut. Toisaalta voihan kaikki mennä ensi kerralla ihan hyvinkin. Josko meidänkin huono tuurimme loppuisi ja saisimme kaipaamamme palleron ihan syliin asti. Tällä hetkellä suurin toive on, että mieheni pääsisi kotiin edes huomenna eikä matka venyisi enää.

Nyt mennään päivä kerrallaan – ja vaikeimpina hetkinä ihan vain hengenvedosta toiseen.

Fly, fly little wing

Kesämme ei alkanut tänä vuonna parhaalla mahdollisella tavalla. Kevät oli jo ollut kohtuu rankka erinäisistä syistä, joista lisää joskus myöhemmin, mutta kesän kynnyksellä iski suurtakin suurempi suru.

Hetki oli jo ehditty innostua ennen kuin hiljaisesti kupliva ilo muuttui mustaakin mustemmaksi suruksi. Niin se vain on nopeaa. Onni muuttuu silmänräpäyksessä suruksi ja toisin päin. Koskaan ei voi tietää.

Meillä on nyt toinen menetetty vauva. Ensimmäinen keskenmeno tapahtui muutama kuukausi ennen kuin Rasmus ilmoitti tulostaan ja nyt tämä toinen.

Yhä vieläkin on päiviä, jolloin olo tuntuu tyhjältä ja menetys suurelta. Siinä ei auta mikään järkevä ajatus siitä, että parempi nyt kuin myöhemmin. Paljon on hyviä, järkeviä ajatuksia ja ne kaikki ovat totta. Mikään niistä ei kuitenkaan poista kaipausta sydämestä eikä surua koetusta menetyksestä. Raskausviikkojen lukumäärä ei kerro menetyksen suuruutta ja syvyyttä. Jotenkin se vain on niin, että se pieni ihmisenalku on vauva heti ensi hetkestä lähtien, sanoi lääketiede tässä kohtaa mitä hyvänsä. Mutta lääketiede ei olekaan äiti.

Vaikeimpina aikoina saa myös huomata, että todelliset ystävät ovat lähellä ja jaksavat tukea. Uskallanpa sanoa, että ilman ystäviäni – ja tietenkin perhettäni – en olisi selvinnyt niin hyvin. Tuntui hyvältä, kun tapahtunesta sai puhua ja tuntui hyvältä, kun joku kirjoitti tai soitti ihan vain kysyäkseen kuinka voit tänään. Aina ei tarvinnut puhua – joskus sai vain itkeä tuon toisen ihmisen kanssa, joka ymmärsi ja välitti miltä minusta tuntui. Tuntui hyvältä, kun ystävät eivät jättäneet yksin. Kiitos siitä heille. <3

 

Fly, fly little wing
Fly beyond imagining
The softest cloud, the whitest dove
Upon the wind of heaven’s love
Past the planets and the stars
Leave this lonely world of ours
Escape the sorrow and the pain
And fly again

Fly, fly precious one
Your endless journey has begun
Take your gentle happiness
Far too beautiful for this
Cross over to the other shore
There is peace forevermore
But hold this mem’ry bittersweet
Until we meet

Fly, fly do not fear
Don’t waste a breath, don’t shed a tear
Your heart is pure, your soul is free
Be on your way, don’t wait for me
Above the universe you’ll climb
On beyond the hands of time
The moon will rise, the sun will set
But I won’t forget

Fly, fly little wing
Fly where only angels sing
Fly away, the time is right
Go now, find the light