Aihearkisto: Muistot

Neljän vuoden takaisia muistoja

Tähän aikaan vuodesta meillä palaillaan  aina tiettyihin tunnelmiin.

Melkein päivälleen neljä vuotta sitten elämämme muuttui kerta heitolla. Kuukausi aikaisemmin oli syntynyt nuorimmaisemme, jokavajaan vuorokauden ikäisenä kiidätettiin lastenosastolle ABO-immunisaation vuoksi ja synnytystä seuraavana yönä olin itse aiheuttanut kuhinaa yrittämällä vuotaa kuiviin.

Vielä tuolloin emme tienneet, kuinka elämämme tulisikaan kuukauden perästä muuttumaan.

Neljän vuoden takaisia muistoja

Tuolta ajalta itselläni on joistain asioista hyvinkin tarkat mielikuvat, kun taas jotkin asiat ovat kadonneet muistini sopukoista lähes tyystin.

Muistan, kuinka huonovointinen ja väsynyt olin tuona yhtenä iltana, jolloin mieheni minut päivystykseen vei. Muistan, että olin tuuminut, että jos sitten huomenna aamulla, koska en jaksaisi lähteä enää tänään. Olisin vain halunnut jäädä siihen sohvan nurkkaan kerälle ja nukkua. Hyvä, että hän ei minua kuunnellut vaan vei lääkärin, sillä terveyskeskuksessa todettiin korkeat tulehdusarvot, melkein olematon verenpaine sekä Duracell-pupuakin nopeampi sydämensyke. Lisäksi oli aiemmin päivällä maailma mennyt täysin mustaksi ihan noin vain. Olin kyllä silloin soittanut jo terveyskeskukseen, mutta tuo ei yksittäisenä oireena ollut vielä kovin kummoinen asia.

kuva_marevan

Illalla matkasimme lähetteellä sairaalaan ja oletuksena oli, että koko menneen kuukauden vaivannut kohtutulehdus olisi yhä voimissaan. Kovin paljon enemmän emme olisi voineet väärässä olla. Yön aikana jalkani muuttui tolkuttoman kipeäksi, turvonneeksi ja siniseksi. Tiesin jo sillä hetkellä, että kyseessä oli veritulppa.

Riski saada veritulppa raskausaikana ja lapsivuodeaikana on aina suurempi kuin normaalisti. Ja lisäksi minulla oli vielä sektio takana ja se nosti veritulppariskiä entisestään.

Vatsaan sektion jälkeen pistellystä verenohennuslääkkeestä, Klexanesta huolimatta olin siis onnistunut nappaamaan ei-toivotun seuralaisen. Massiivisen veritulpan, joka oli viedä hengen. Lisäksi oli vielä tulehdus vatsan alueella.

Joka paikassa  puhuttiin massiivisesta veritulpasta, oltiin huolissaan siitä irtoavista osasista, jotka matkaisivat keuhkoihin, mutta myös siitä, että sairaalapaikkaa suuremmasta sairaalasta jouduttiin hiukan odottelemaan ja vasta erittäin kivuliaan ja huonosti nukutun yön jälkeen ambulanssi nappasi minut kyytiinsä ja hetken perästä löysin itseni Meilahdesta teholta. Vasta siellä tilanne oikeastaan vasta konkretisoitui itselleni ja tajusin, että tässä voisi nyt käydä kuinka tahansa. Silti vielä tuolloin jaksoin olla positiivisella mielellä ja toiveikas. En aikonut kuolla. Kotona minulla oli perhe: mies , aika pienet lapset sekä vastasyntynyt vauva. Ei silloin voisi kuolla. Ei. Ja niinpä minä mielessäni päätin olla kuolematta.

Kaikesta huolimatta muistelen sairaala-aikaani molemmissa paikoissa erityisen lämpimästi. Mieleeni on jäänyt muutama hoitaja aivan erikoisen hyvin. Ensimmäisenä pienemmän sairaalan ensimmäinen hoitaja, joka otti minut sisään yhdessä vauvani kanssa. Pääsimme sisään osastolle, jossa sain pitää vauvani mukanani, sillä suurin pelkoni oli joutua eroon pikkuisestani. Hoitaja piti meistä hyvää huolta ja osasi valita juuri ne oikeat sanat meidän tilanteessamme ja kävimme rauhallisin mielin nukkumaan. Toinen hyvin mieleeni painunut hoitaja oli Meilahdessa. Hän oli vierelläni, kun kerrottiin, mitä tulisi tapahtumaan ja hän sanoi minua heidän vuoden positiivisimmaksi potilaakseen ja lisäsi vielä, että se on erittäin paljon sanottu, koska oltiin vasta helmikuussa ja vuotta rutkasti jäljellä. Ne sanat auttoivat minua eteenpäin vaikeimmillakin hetkillä, sillä aika ajoin sisäinen Pollyannani yritti painua piiloon ja synkemmät ajatukset vallata mielen. Synkkyyden aika ei kuitenkaan voinut vielä tulla, sillä nyt ei saanut antaa periksi. Oli tervehdyttävä ja voitettava vaikeudet.

Kuva_sairaala2

Pienempään sairaalaan paluun jälkeen minun piti odottaa vielä yksi yö, että sain vauvani takaisin viereeni, sillä olisi ollut typerää lähteä siirtämään pientä myöhään illalla ja yksi yö lisää antoi myös aikaa minuun umpattujen lääkkeiden haihtua elimistöstäni. Osa niistä nimittäin oli sellaisia, jotka erittyivät äidinmaitoon. Pelkäsin imetyksen epäonnistumista, vaikka teholla olinkin saanut rintapumpun lainaksi, mutta en ollut kyllä jaksanut sillä paljon pumppailla. Lähinnä kerran pari, jotta kivulias kiristys oli saatu pois.

Onni oli sanoinkuvaamaton, kun vihdoin sain pienen viereeni. Mieheni toi hänet luokseni aikaisin seuraavana päivänä ja tuntui kuin vauva olisi sillä hetkellä sulanut kiinni kylkeeni.  Seuraavaan vuorokauteen hän ei sitten irrottanutkaan otettaan vaan pysytteli imemässä melkein koko ajan. Tankkasi maitoa ja läheisyyttä. Oikeastaan taisimme molemmat tankata sitä läheisyyttä. Tuntui, että siitä hetkestä lähtien meni pitkän aikaa kun vain paikkasimme menetettyä aikaa eikä meidän yhteiseen maailmaamme mahtunut hetkeen aikaan mitään muuta. Elimme omassa vauvantuoksuisessa kuplassamme – tai ainakin yritimme.

Nautin vauvan tuoksusta, yö heräämisistä, pitkistä imetyksistä ja kaikesta siitä, mikä kuului siihen normaalin vauva-arkeen. Sen verran epätavallista meidän arkemme nimittäin yhä oli, että sitä halusi nauttia jokaisesta hetkestä, joka suinkin muistutti siitä tavallisesta vauva-arjesta, jota niin kovasti kaipasimme. Viikon verran vietimme teholta pois päästyäni  sairaalassa yhdessä, ennen kuin pääsimme sitten lopulta kotiin, mutta  silloinkaan emme päässeet kiinni siihen niin kovasti kaipaamamme vauva-arkeen vaan elimme tulehduskierrettä, joka uhkasi jo imetystäkin. Lääkärireissut ja laboratoriokäynnit olivat arkipäivää ja voimat kertakaikkisen lopussa.

Tuon vuoden aikana opin myös, että geenivirheeni altistaisi minut tulevaisuudessakin helpommin veritulpille ja lääkinnälliset tukisukat tulisivat olemaan osa elämääni aina.

Äärimmäisen kiitollinen olen omalle lääkärilleni siitä, että hän suostui ottamaan verikokeet lapsistamme, jotta minulle selviäisi, olisiko samainen geenivirhe periytynyt myös heille. Jopa nuorimmaisesta otettiin  verikoe, vaikka ajankohtainen asia se olisi hänen kohdallaan ollut vasta vuosien päästä. Kyse oli enemmänkin omasta mielenrauhastani. Lääkäri kysyikin, mitä sitten jos geenivirhe on lapselleni periytynyt. Asia oli hyvin selkeä minulle. Mielestäni on aina parempi tietää, kuin olla tietämättä, sillä kaikelle sellaiselle, jonka tietää ja tuntee voi jotain tehdä. Minimissään asiaan voisi alkaa sopeutua.  Jos geenivirhe lapsillani olisi, voisin alkaa asiaa työstää, mutta se, että en varmuudella voisi tietää, miten asianlaita oikein on, tuntui maailman kamalimmalta asialta ja vaivasi hyvin paljon. Se, että sain tietää lasteni osalta asian olevan kunnossa, tuntui suurimmalta mahdolliselta lahjalta maailmassa. Sitä se on yhä tänä päivänäkin.

Sanonta vaikeuksien kautta voittoon kuvasi paremmin kuin hyvin tuota vuotta elämässämme. Me kuitenkin selvisimme ja näin jälkeen päin ajateltuna en ole aivan varma antaisinko tuota vuotta pois, sillä sen merkitys nykyhetkeen on niin suuri. Vaikka se toi mukanaan paljon murhetta, pelkoa ja hankaluutta, niin se toi esiin myös sellaisia voimavaroja, joita en tiennyt perheessämme tai minussa edes olevan.

Joskus minusta tuntuu, kuin minulla olisikin kaksi syntymäpäivää. Se alkuperäinen ja sitten tämä toinen  – uusi mahdollisuus.

——————-

Hyvät ohjeet niin veritulppien havaitsemiseen, riskitekijöihin kuin tulppien ennaltaehkäisyynkin löytyy HUSin Taipumus saada veritulppa pdf-tiedostosta. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua ja voi tulla  pelastaneeksi oman tai läheisensä hengen.

Kuva_sairaala1



site stats


Puuromuistoja Mummilan keittiöstä

Olen koko koulutaipaleeni ajan aloittanut aamuni äitini keittämällä puurolla. Kouluni olen jo aikaa sitten päättänyt, mutta puuro on yhä olennainen osa päivääni.

Omat lapsenikin aloittavat päivänsä puurolla.  Toki joskus lautasilta löytyy puuron sijaan itse tehtyä mysliä, mutta melkein puuroahan se sekin on. Pitkälti on samat ainekset. Monesti puuroa keitetään myös iltapalaksi ihan koko perheelle.

Puuro on oikeasti hyvää. Se on myös edullista sekä useimmiten hyvin ekologista. Sanomattakin lienee selvää, että meillä keitetyt puurot ovat poikkeuksetta luomua.

Puuromuistoja Mummilan keittiöstä
Mummini käyttämä maidonvartija, joka kolisi kattilan reunoihin maidon alettua kiehua. Sen luvattiin myös estävän ylikiehumisen ja pohjaan palamisen.
Puurontuoksuiset lapsuusmuistot

Omat lämpöisimmät ja erityisimmät puurokokemukseni liittyvät omaan Mummiini. Rovaniemellä, Korkalovaaran valkoisessa talossa, muistoja huokuvassa helmen harmaassa keittiössä tuoksui puuro. Muistan, kuinka joka loma odotin, että saisin kuulla maidonvartijan jälleen kolkuttelevan puurokattilan kylkiin. Se on mielikuva, joka tuo lapsuudenmuistot niin lähelle, että alkaa ihan itkettää. Tulee ikävä Mummia.

Tuo maidonvartija on nyt minulla kaapissani ja aina aika ajoin otan sen sieltä käteeni, pyörittelen ja sivelen sen sileääkin sileämpiä kuvioita ja laitan sitten takaisin kaappiin omalle turvalliselle paikalleen. Se on minulle yksi rakkaimpia muistoesineitä Mummistani.

Mummini teki maailman parasta kaurapuuroa. Se oli pehmeää ja samettista. Mummi tapasi keittää hiutaleet aina punaiseen maitoon ja puuro sai hautua hiljakseen lieden hellässä huomassa, kunnes koostumus oli niin samettista, että sitä olisi syönyt vaikka koko kattilallisen. Puuron jos toisenkin ehti Mummini 95-vuotisen elämänsä aikana keitellä.

luomupuuronME

Suomi luomupuurokartalle

Vanhat keittokirjat ovat – ihan niin kuin Mummini suuri kattilakin oli – pullollaan erilaisia puuroja. Toiset valmistettiin jauhoista, kun taas toiset vaikkapa hiutaleista ja olipa joukossa aineksia, joita ei nykypäivänä enää puuroihin tavata käyttää. Tuntuu hyvältä muistella Mummiani puurokauhan varressa vanhan lietensä äärellä. Hän olisi ollut mielissään puuron tänä vuonna saamasta huomiosta.

Nyt, Pro Luomun sekä sen yhteistyökumppanien kutsuessa suomalaiset syömään Suomi luomupuurokartalle, päätti Luomulaaksokin pistää lusikkansa puurokattilaan ja hämmentää oikein kunnolla aloittamalla Puuroperjantai-postaussarjan.

LUOMUPUURONme2

Näin alkuun tulee resepteissä näkymään paljon juuri niitä perinteisiä Mummini aikaisia puuroja, joilla monien isät ja äidit ovat aikuisiksi kasvaneet. Tuon aikaiseen valikoimaan todellakin kuului monia muitakin puuroja kuin vain se monien rakastama tai vihaama kaurapuuro! Ennen vanhaan puuro oli paljon muutakin kuin vain aamupalaksi tarkoitettua vatsantäytettä. Sitä syötiin monesti ihan ruuaksi ja niin muuten tehdään tänä päivänä joissain kouluissakin ihan viikottain. Puuro todellakin on hyvää ja ekologista ruokaa – ja etenkin luomuna, vallan mainio osa arjen ruokalistaa.

Kun perinteisten puurojen reseptit alkavat olla hallussa voi reseptejä alkaa helposti muokata erilaisiksi ja hetkessä aukeaa taas erilainen puurojen maailma. Puurojen parhaimpia puolia ovatkin muokattavuus ja monipuolisuus.

Postaussarjan myötä alkaa oma valmistautumiseni 6.9.2017 pidettävään Luomupuuron maailmanennätyspäivään, sillä eihän sitä suurena päivänä sovi ihan rapakunnossa olla! 😉


web analytics




web analytics


Koululiikunnan varjossa

Vahvin muistoni koululiikunnasta on opettaja, joka jaksoi aina löytää vikaa siitä, mitä tein.

Vihasin jumppatunteja, sillä minun oli hirveän vaikea toistaa liikesarjoja opettajan perässä enkä ollut edes mitenkään erityisen notkeaa sorttia tai ainakaan en saanut yhtään spagaattia tehdyksi, mutta silta sen sijaan sujui kuin tyhjää vain.

Muistan, kuinka minulle sanottiin, että teen liikkeen taas väärin ja etten yritä  tarpeeksi. Tai että taas olen jäljessä. Erityisen hyvin muistan, kuinka sanottiin ”katsokaa  nyt kaikki, miten tätä liikettä ei pidä tehdä.  Ja kaikki katsoivat. Olisin halunnut vajota maan alle. En yksinkertaisesti hahmottanut kaikkia opettajan näyttämiä liikkeitä, vaikka kuinka yritin.

Koululiikunnan jättämä varjo on ollut mukana pitkään.

Sulkapallosta ja uinnista olen aina pitänyt, mutta ne eivät valitettavasti koululiikuntaan kuuluneet. No, koulun kanssa toki kävimme muutaman kerran vuodessa uimassa ja sulkapalloa pääsin yhden kerran pelaamaan erään opettajani kanssa. Erilaiset pelit olivat ihan mukavia ja pidin niistä paljonkin, mutta koulukiusattuna tulin lähes poikkeuksetta valituksi joukkueeseen viimeisten joukossa eli varjo oli aina mukana muuten mukavissa joukkuepeleissä.

Koululiikunnasta jäi vuosikausiksi kammo. Aikuisiällä en varsinaista liikuntaa sitten tullutkaan harrastaneeksi etenkään sen jälkeen, kun lasten myötä katosi aika, jonka olin ennen käyttänyt sulkapalloon tai uintiin. Erilaisten elämänvaiheiden myötä hävisi myös pelikaveri. Hyötyliikunta se sijaan on ollut aina iso osa arkea jo ihan puutarhankin vuoksi.

Koululiikunnan varjossa

Tänä syksynä päätin kuitenkin ryhdistäytyä, voittaa pelkoni ja astua niin pahasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ettei ole tosikaan.

Niinpä minä elokuussa selailin erilaisia vaihtoehtoja. Tiesin, että jalkani tulisivat asettamaan omat rajoitteensa ja osasin jo ihan suosiolla rajata pois erilaiset tehoversiot monestakin eri liikuntaharrastuksesta. Jäljelle jäi kourallinen vaihtoehtoja ja sitten äkkiä silmieni edessä oli jotain, joka sopi minulle paremmin kuin hyvin ja melkein siltä istumalta tulin varanneeksi paikan Itämaisen tanssin kurssille, jonka ”mainospuheessa” luvattiin tanssin olevan  ”erittäin terveellistä, pehmeää ja nivelystävällistä liikuntaa, joka sopii kaikille. Se antaa lisää energiaa ja hyvän verenkierron”. Keskustelu opettajanin kanssa vakuutti, joten sinnehän sitä sitten mentiin.

Nyt takana on jo muutama kerta naurun täyteistä harjoittelua ja vaikka tiedänkin, ettei minusta koskaan mitään mestaritanssijaa tule (eikä tosin tarvitsekaan), niin nautin jokaisesta hetkestä, vaikka edelleen taistelen itseni kanssa pysyäkseni opettajan tahdissa. Lukihäiriöni haittaa jo pelkästään oikean ja vasemman hahmottamista, mutta en anna sen häiritä.

Itse asiassa en anna minkään häiritä. Opettaja tietää rajoitteeni. Hän lohdutti minua ja sanoi, ettei se haittaa. Minä opin omaa tahtiani, omalla tavallani. Saan nauttia ymmärtävästä oppimisympäristöstä, joka antaa eväät voittaa itsensä ja saada kokemus, jota en koskaan uskonut saavani. Ja ennen kaikkea sain liikuntaharrastuksen.

Voin jo nähdä, kuinka koululiikunnan kasvattama tumma pilvi lipuu hyvää vauhtia pois.

Kuvat: © Luomulaakson Maria


web stats


Hääpäiväaatoksia

Viikko on ollut sen verran työntäyteinen, että olimme aivan unohtaa hääpäivämme. Onneksi kuitenkin vain melkein. Varsinainen juhlinta, jonka suunnittelu aloitettiin jo reilu vuosi sitten varaamalla liput Oopperan kummitukseen, on sitten vähän myöhemmin ensi kuussa.

Hääpäiväaatoksia
Tuusulan kirkko

Yhteistä taivalta meillä on takana nyt 13 vuotta. Siihen on mahtunut, jos jonkinmoista ja olemme oppineet toisistamme paljon näiden vuosien aikana. Olemme tunteneet toisemme jo 15 vuotta. Tuntuu hassulta, sillä aika ei tunnu noin pitkältä ja se on kulunut yhdessä hujauksessa ja toisaalta tuntuu, että olemme olleet yhdessä jo vaikka kuinka kauan. Ei 13 vuotta kuitenkaan ole vielä aika eikä mikään.

Tapasimme 2000 vuoden kynnyksellä nykyään varsin tavallisella tavalla eli netissä. Vuosia sitten se ei kuitenkaan ollut mitenkään yleinen tapa eikä ainakaan kovin moni päätynyt naimisiin. Melkein päivälleen kaksi vuotta tutustumisestamme astelimme kuitenkin alttarille ja reilu 9 kuukautta sen jälkeen syntyi ensimmäinen poikamme.

kuva_tuusulankirkko03

Uskomatonta, että tuosta kaikesta on noin monta vuotta.

Muistan edelleen hääpäivämme aamun. Edellisenä iltana olin jo kovasti jännittänyt seuraavaa päivää ja pohtinut, kuinka kaikki sujuisi. Uni ei tullut silmään, ei sitten millään. Olin yötä äidilläni, omassa vanhassa huoneessani.

kuva_tuusulankirkko04
Näiden ovien toisella puolella jännitin veljeni kanssa.

Muistan, kuinka seisoin Tuusulan kirkon eteisessä veljeni kanssa ja odotin ovien aukeamista. Tuntui, että hengityskin salpautui, sillä jännitin aivan hirveästi, mutta sillä hetkellä, kun ovet edessämme aukesivat ja veljeni lähti kulkemaan kanssani kohti alttaria luovuttaakseen minut tulevalle miehelleni, tuo jännitys suurimmaksi osaksi katosi ja jäljelle jäi vain sellainen vatsanpohjaa pikkuisen nipistävä tunne.

Häämme olivat meidänlaisemme. Teimme tarjottavat itse perheidemme avustuksella. Olemme molemmat onnellisia, että menimme naimisiin tuona syksynä, sillä jos olisimme noudattaneet alkuperäistä suunnitelmaa ja pitäneet häät kesällä ei kaikkia juhlissa olleita vieraita enää olisi ollut mukana, sillä pian ensimmäisen poikamme syntymän jälkeen pappani kuoli eikä hän koskaan ehtinyt näkemään ensimmäistä lastani. Myös muutama muu vanhempi sukulainen olisi ollut jo liian huonossa kunnossa saapuakseen juhliimme. Syksyhäät olivat oikea päätös ja juhlapäivä sujui iloisesti pienen tihkusateenkin päättäessä sulostuttaa päiväämme.

kuva_tuusulankirkko05

Muistan tulevaisuuden suunnitelmamme ennen häitä. Toivoimme omakotitaloa, marjapensaita ja omenapuita. Toivoimme viittä lasta. Saimmekin oikeastaan kuusi, mutta vain kolme syliin saakka. Surujen lisäksi olemme saaneet kokea järisyttäviä onnen hetkiä lastemme syntymien myötä ja jokainen surun ja onnen hetki on tuonut meitä lähemmäs toisiamme ja olemme oppineet jälleen lisää siitä, miten toinen ajattelee, tuntee ja kokee.

Silti, vuosienkin jälkeen toisesta löytyy yhä asioita, joita ei ole ennen huomannut. Aina löytää jotain uutta ja samalla jotain tuttua.

Arjen keskellä ei ehkä aina löydy aikaa parisuhteelle tai edes itselle. Olemme kuitenkin oppineet luovimaan karikoissa. Pysähtymään ja katsomaan toisiimme. Ymmärtämään, että joskus on kova kiire eikä sille aina voi mitään. Arki on sellaista joskus.

kuva_tuusulankirkko07

Arjen keskellä pitää kuitenkin muistaa sanoa toiselle, että tämä on tärkeä ja rakas. Ihan yhtä rakas, kuin silloin hääpäivänä ellei jopa rakkaampi. Minä rakastan sinua ei ole vain sanahelinää. Se on lause, joka sanotaan sydämestä. Sitä pitää sanoa paljon ja usein.

Hääpäivänä lupasimme rakastaa toisiamme niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ei ole olemassa elämää, joka olisi aina täynnä auringonpaistetta ja hymyä. Elämä on aaltoliikettä. On hyviä ja pahoja päiviä. Terveyttä ja sairautta. Valoa ja varjoa.

kuva_tuusulankirkko02
Näistä ovista astuimme ulos yhdessä 13 vuotta sitten.

Oli mukavaa käydä kävelemässä vihkikirkkomme pihamaalla. Ilma oli kirpeä, mutta aurinkoinen. Tuntui hyvältä sukeltaa hetkeksi muistoihin, sillä tuo kirkko pitää sisällään paljon perheemme tapahtumia. Minut on kastettu samaisessa paikassa, pääsin täällä myös ripille ja rippipappini pääsi vihkimään meidät. Kaksi ensimmäistä lastamme on kastettu tässä kirkossa. Monta tapahtumaa on eletty noiden seinien sisäpuolella.

Joskus on hyvä pysähtyä ja katsoa taakseen. Miettiä elettyä elämää. Punnita päätöksiään ja katsoa sitten tulevaisuuteen – yhdessä rakkaansa kanssa.

kuva_tuusulankirkko09


site stats


Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi

Rasmus, keskimmäisemme, täyttää pian kymmenen vuotta. Tuntuu oudolta. Lapset ovat kasvaneet, mutta omaa vanhenemistaan tuskin huomaa, mutta oletettavasti sitäkin on tapahtunut.

Ajatukset ovat lipuneet kahdeksanvuoden takaisiin tunnelmiin, jolloin Rasmus aloitti käynnit neurologian poliklinikalla ja edessämme oli suuret määrät verikokeita, EKG, magneettikuvauksia  ja ties mitä muuta. Tuo aika oli hirveän raskasta ja ajoittain myös hirveän yksinäistä. Odottelimme testituloksia mieheni kanssa, pelkäsimme pahinta, mutta jaksoimme toivoa parasta. Tuona vuonna ei edes hääpäivämme vietosta tullut mitään, sillä odottelimme tuolloin erään testin uusintatulosta, sillä alkuperäinen oli tullut takaisin ristiriitaisin tuloksin emmekä siis voineet tietää onko poikamme kunnossa vai ei. Lopputuloksella oli todellakin merkitystä, sillä positiivinen testitulos olisi merkinnyt sitä, että olisimme menettäneet lapsemme hänen kymmenenteen ikävuoteensa mennessä ja negatiivinen puolestaan tarkoitti, että saisimme pitää pienen poikamme.

Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi

Muistan, kuinka yritimme viettää hääpäiväämme kaikesta huolimatta. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut ja lopulta istuimme vierekkäin ja pidimme kiinni toisistamme. Oli kuin olisimme hukkuneet, jos toinen olisi päästänyt irti.  Siinä ei enää tarvittu sanoja. Tiesimme, mitä ajattelimme ja pelkäsimme. Ja vaikka kuinka toivoimme, että testitulos oli vain virhe niin pelko oli suuri ja todellinen. Se jäyti sisällä ja nakerteli mustia kolojaan sinne tänne. En usko, että koskaan on aika tuntunut niin pitkältä kuin tuolloin, jolloin yhden sanan varassa oli elämä tai kuolema. Onneksi se lopulta kääntyi elämäksi.

Alkuperäinen testitulos oli kuiten –  syystä tai toisesta – ollut virheellinen. Tämän jälkeen mikään, minkä saimme kuulla ei enää tuntunut kovinkaan pahalta, sillä kaikkein pahimmalta olisi tuntunut haudata oma lapsensa.

Tästä alkoi pitkä matkamme neurologian polilla, fysioterapiassa, puheterepiassa ja toimintaterapiassa. Diagnooseiksi ropsahti tuolloin seuraavanlainen lista.

F80.8 Puheen ja kielenkehityksen häiriö
F82 Motoriikan ja kehon hahmottamisen vaikeus
F84.9 Kontaktissa pysymisen vaikeus, juuttuminen, erityismielenkiinnonkohteet, rituaalit sekä aistiyliherkkyydet.

Pienenä, ja vielä joskus nytkin Rasmus toivoo, että laulan hänelle Elias, pieni pelastulaiva-sarjassa ollutta kehtolaulua. Laulu on meidän yhteinen juttumme, mutta onpa Rasmus välillä toivonut, että laulan sen myös Kasperille, jotta pikkuvelikin sen kuulisi. Kasperille taas olen tavannut laulaa Peipon pesää – tosin hiukan muunnetuilla sanoilla, koska se on siten hauskempi ja juuri hänen laulunsa. Elias-laulun sanat ovat minusta kauniit enkä varmaan koskaan tule unohtamaan sen sanoja.

Kun tummuu varjot vuonon taas
Käy aurinko vuorten taa.

Kun yö tuulet tyynnyttää ja laineet vaimentaa.
Unten maille pienoinen, silloin käydä saa.

Oot tullut seuraan ystävien
ne untasi paimentaa.

Rasmuksen ollessa pieni ja aistiyliherkkyyksien aiheuttaman kuormituksen ollessa kovimmillaan, auttoi rentoutumisessa vesi. Olemmepa päätyneet pyytämään pääsyä kyläpaikan suihkuunkin, kun sukutapahtuman aikaan näin, että poika alkoi sulkeutua, kuormittua ja ääni alkoi kadota kokonaan. Muistan, että pahimmilla ja vaikeimmilla hetkillä ensimmäisenä katosi ääni ja poika muuttui taas hiljaiseksi ja oli kuin häntä ei olisi olemassakaan. Se oli raastavaa katseltavaa. Suihkussa lauloimme monesti tuota Elias-laulua ja suihkun vesi valui selkää, kylkiä ja vatsaa pitkin tehden ihan erilaiset aistituntemukset kuin iso ihmismäärä, melu ja satunnaiset osumat. Vesi oli sopiva, rauhoittava aistiärsyke ja suihkun jälkeen yritimme saada pojan ulos paikalta mahdollisimman vähillä kosketuksilla ulkopuolisilta, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Tuntuu, että vielä tänäkin päivänä vesi on hänelle rauhoittava elementti ja antaa rentouttavia aistituntemuksia.

Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi

Rasmus on tullut hurjan pitkän matkan kaiken tuon jälkeen. On ollut onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta niinhän kaikilla. Moni asia meni mönkään koulun alettua, mutta viime kouluvuoden aikana saatiin monta asiaa korjatuksi ja tilanne parani. Silti ei olla vieläkään tilantteessa, jossa arki olisi samanlaista kuin monessa ns. normiperheessä.

Rasmuksen tammikuussa aloittama vertaistukiryhmä on sekin tuonut osaltaan paljon hyvää arkeemme ja auttanut Rasmusta monin tavoin. Oli aika huimaa, että tuollaiseen ryhmään saimme mahdollisuuden, sillä ryhmä ei todellakaan ole suuri vaan koostuu ihan muutamasta lapsesta, joten siihen pääsy ei ole itsestäänselvyys. Lasten ryhmän rinnalla toimii aikuisten vertaistukiryhmä ja onkin ollut mielenkiintoista ja opettavaista olla osana tätä. Sanomatta lienee selvä, että ryhmän jäsenillä on ehdoton vaitiolovelvollisuus, sillä ryhmässä käsitellään todella henkiläkohtaisia asioita. Harmi, että ryhmä loppuu ennen vuoden vaihdetta. Sitten olemme taas omillamme, jos ei muuta ilmaannu.

Monta polttavaa itkua olemme näiden vuosien aikana itkeneet, mutta vähintään yhtä monta naurua nauraneet. Loppujen lopuksi emme ole jääneet muistelemaan niitä surullisimpia asioita vaan keskittyneet niihin onnistumisiin ja iloisiin asioihin. Erityislapsen kanssa onkin syytä pitää katse kaikessa siinä, mikä on hyvin, vaikka samalla tiedostaakin haasteet. Jaksamisen kannalta on kuitenkin olennaista elää niitä arjen positiivisia asioita, sillä ne jaksavat kannatella sitten niiden vaikeiden aikojen ylitse. Eikä huumoriakaan sovi unohtaa. Vaikeille asioillekin pitää voida nauraa. Se, jos mikä on mahtava voimavara ja auttaa arjessa eteenpäin. Ilman huumoria arki muuttuu hirveän raskaaksi.

En koskaan tule unohtamaan sitä mahtavaa muutosta, joka Rasmuksessa alkoi neurologian polin hoitojakson myötä. En koskaan unohda sitä aurinkoista hymyä, joka näkyi aina vain useammin enkä sitä, kuinka sylissä oli ihan oikeasti pieni poika, eikä vain kuori, joka hädin tuskin oli edes läsnä. Rasmus istui kyllä aina mielellään sylissä, mutta ei ollut varsinaisesti läsnä vaan katsoi ohi eikä juuri koskaan silmiin. Sylissä todellakin oli vain kuori pojastamme. Parhaiten varmaan muistan kuitenkin sen, kun Rasmus antoi ensimmäisen suukkonsa, Se oli varmasti kaunein suukko koko maailmassa. Ja vielä tänä päivänäkin Rasmus jakaa suukkojaan yhtä iloisesti ja samalla kaavalla. Ensi toiselle poskelle, sitten toiselle ja sitten hierotaan neniä. Sama kaava on periytynyt myös Kasperille, joka tosin lisäsi sarjaan omat persoonalliset piirteensä.

Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi
Rasmus tekee lehtisadetta. 🙂

Vaikka mielessäni ovatkin nuo ja monet muut hyvät hetket  niin juuri nyt – kymmenvuotispäivän korvilla –  tulvahtivat  kaikki kauan sitten haudatut pelot pintaan. En tiedä mitään pahempaa kuin se, että joutuisin  laulamaan omalle lapselleni Eliaksen kehtolaulun viimeisen kerran. Tuntuu uskomattoman helpottavalta, että kaiken tuon pelon jälkeen saan yhä sulkea poikani syliini, peitellä hänet illalla vuoteeseen ja sanoa, että hän on rakkain Rasmus koko maailmassa.



shopify traffic stats


Puuhailua kasvihuoneessa

Puuhailua kasvihuoneessaPuutarhassa aletaan olla aika hyvässä vaiheessa. Paljon on toki vielä tekemistä, mutta missäpä puutarhassa ei olisi. Mieheni loman alkaessa ensi viikolla olisi tarkoitus aloittaa suurempi rakennusprojekti, joka tulee muuttamaan pihan ilmettä kummasti ja saadaan mukava oleskelualue pystyyn vanhojen vinksallaan olevien puulaattojen tilalle. Vanhoja puulaattoja onkin kiskottu jo irti tai oikeastaan se on ollut lasten työnä, kun oma aikani on mennyt pihalla toisaalla. Ihmeen paljon nuo lapset muuten jo pystyvät tekemään.

Kasvihuoneen vallanneen otukset talvituhot on saatu melkein korjattua. Vielä metrin verran seinustaa jäljellä, jossa maata on myllättynä, mutta sitten ei enää paljon aikaa mene. Sitten sekin on kunnossa. Viimeiset kasvit muuttivat sisään viikko sitten ja huomasin, että pari tomaattia sinne vielä mahtuisi. Ehkäpä löydän jostain vielä pari tainta niin saadaan surullisen tyhjät kohdat vihreiksi.

Puuhailua kasvihuoneessa

Talven tihutöistä huolimatta viiniköynnös lähti kasvuun. Hiukan myöhemmin kuin yleensä, mutta lähti ja silmuja näyttää ilmestyvän sinne tänne ja luulenpa, että tänä kesänä saamme jo aika mukavan vihreän katon ainakin osaan kasvihuonetta. Voisin myös yrittää säilöä viininlehtiä talveksi, jotta voimme tehdä itse viininlehtikääryleitä. Viinilehtien säilöminen onkin sellainen asia, jota en ole ennen kokeillut, mutta monesti on pitänyt. Jospa nyt sen saisin tehdyksi.

Kasvihuoneemme tarvitsee vielä muutaman somistavan vuorilaudan, mutta sitten se on kaikin puolin kunnossa. Ehkäpä nekin saadaan hankittua, maalattua ja nakuteltua paikoilleen loman aikana. Mukavahan se olisi saada kaikki, muutama vuosi sitten, kesken jääneet asiat loppuun. Tuntuu muuten hassulta, että jotkin asiat olivat täsmälleen samoilla paikoillaan mihin ne aikanaan jätin. Mihinkään ei oltu koskettu – oli kuin aika olisi pysähtynyt ja vasta nyt elämä olisi taas pudonnut uomiinsa ja lähtenyt kulkemaan eteenpäin. Vakava sairastuminen todella keikauttaa arjen ylösalaisin eivätkä asiat ihan hetkessä palaa ennalleen.

Eilen tein viimeisiä järjestelyjä kasvihuoneessa. Ruokapöytä sai peitokseen vanhan ruokapöytämme liinan ja luulenpa, että viimeistään ensi viikolla pääsemme syömään tomaatin taimien ja basilikojen keskelle. Tällä hetkellä ainakin vaikuttaa siltä, että siistitty ja järjestetty tila on etenkin lasten suosiossa ja eilen illalla, kun olisi pitänyt mennä nukkumaan olivat kaikki kolme poikaa vilahtaneet kasvihuoneeseen. Sielle he istuivat jo unipussissa oleva pikkuveli sylissään puutarhakeinussa ja katselivat kukkivia tomaatteja ja paprikoita. Sanoivat, että siellä on ihanan rauhallista.

kuva_kasvihuone9

 

Itse nautin kasvihuoneen siivoamisestakin. Siirsin sinne cd-soittimenkin ja ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen kaivoin hyllystä lempilevyni ja nautin musiikista, jota ennen tapasin kuunnella ihan päivittäin. En oikein tiedä, miksi se jäi. Ihanalta kuitenkin tuntui kuulla kaikki tutut sävelet ja sanat ja huomata, etten ollut unohtanut rakastamiani lyriikoita vaan ne olivat siellä muistilokeroissa yhä vaan, vaikka niin moni asia onkin päässyt unohtumaan. Yleensä en musiikkia puutarhassa tai kasvihuoneessa kuuntele, sillä nautin luonnonäänistä, mutta nyt rakkaan musiikin kuuntelu siellä tuntui oikealta. Ehkäpä kasvitkin pitivät siitä ja saamme oikein hyvän makuisia tomaatteja tänä vuonna. 😛

kuva_kasvihuone06

 

kuva_kasvihuone1

Kasvihuoneen hyllyt saivat somisteiksi myös lasten tekemiä savitöitä. Muutamalle olisi vielä paikka ja ajattelin ne kaivaa varastoista esille. Lasten liitutaulupöytä, joka yllä olevassa kuvassa näkyy on peitelty aika tehokkaasti ruukeilla, mutta saa ne siitä nopeasti poiskin, jotta pikkuiset Picassot pääsevät taiteilemaan niin halutessaan. Kasvihuoneesta löytyykin nyt oikeastaan jokaiselle jotain.

kuva_kasvihuone7

web stats