Aihearkisto: Puheterapia

Puhe- ja äänihäiriöiden polilla

Tämä viikko on mennyt isoksi osaksi Helsingissä puhe- ja äänihäiriöiden poliklinikalla. Viime viikon yksittäinen käynti nimittäin poiki lisäkäyntejä ja onneksemme saimme peruutusaikoja tälle viikolle.

Viikon aikana olemme tavanneet foniatrin, puheterapeutin sekä lääkärin ja loppusaldo viikosta on se, että edessä olisi Kela-paperien täyttäminen, sillä nyt pitäisi hakea alle 16-vuotiaan vammaistukea sekä Kelan myöntämää kuntoutusta puheterapian muodossa. Puheterapiaa kun tarvitaan enemmän, kuin mitä kunta sitä pystyy tarjoamaan. Ikävä tulee kyllä kunnan mahtavaa puheterapeuttia, joka on ollut iso tuki jo reilun vuoden ajan.

kuva_foniatri04

Lisäksi edessä on erilaisia tutkimuksia kunnan puolella. Lääkäri puhui neurologisista tutkimuksista, lastenlääkärin konsultoimisesta ja sen sellaisesta. Päässä on niin paljon juttuja, että tuntuu, ettei sinne juuri nyt mahdu oikein mitään muuta.  Käynti, joka alkoi puhepuolen asioilla, kasvoi suuremmaksi ja nyt siihen pitää hetken aikaa totutella.

Vaikka eiväthän nämä sinänsä mitään yllätyksiä olleet. Kyllä me olemme nähneet, kuinka poika kuulee pienimmätkin äänet, huomioi ne, keskittyy niihin eikä käsillä olevaan asiaan. Kuulemme, kuinka poika ilmoittaa epämukavasta hajusta sitkeästi monta kertaa peräkkäin ja varsinainen tekeminen unohtuu siinä sivussa ja kuinka vääränlaiset  ruuan koostumukset ja maut saavat ruuan jäämään lautaselle ja sen, kuinka vaatteet lentävät kotona kaaressa pois päältä ja talossa juoksentelee hetken perästä lapsi pelkkä vaippa yllään. Onnellinen olen siitä, että kylässä, neuvolassa ja sen sellaisessa vaatteet nykyisin pysyvät päällä kohtuu hyvin, mutta ihan helppoa se ei alkuun ollut.  Kotona pitää sitten saada löysätä ja olla niin kuin hyvältä tuntuu – vaikka se tarkoittaisi sitä, että juoksentelee sitten vaikka pelkkä vaippa yllään.

Puhe- ja äänihäiriöiden polilla

Täytyy sanoa, että kuljettu reitti on kovin erilainen, kuin mitä se Rasmuksen aikana oli, jolloin koko hoitoretki aloitettiin neurologian polilta. Lähestymistapa on aivan erilainen, vaikka päädytäänkin kovin samankaltaisiin tukimuotoihin – eroavaisuuksiakin toki on.

Nyt meillä on kädessämme kommunikaatiokansio, jota olisi tarkoitus oppia käyttämään ja jota lähipiirinkin olisi hyvä oppia käyttämään, jotta lapsi tulee ymmärretyksi ja lähipiirikin varmasti tule ymmärretyksi. Kommunikaatiokansio myös selventää tapahtumia lapselle, kun puheen tueksi tulevat kuvat ja meidän tapauksessamme myös tukiviittomat, joita lapsi itsekin aika usein käyttää.kuva_foniatri02

Ajatukset päässä ovat kovin sikin sokin, sillä uutta tietoa ja tehtävää on tullut kahmalo kaupalla ja nyt se kaikki pitäisi saada järjestykseen ja käyttöön.

Pääsiäislomalla kaikki liikenevä aika taitaakin kulua kansion parissa ja sen sisältöä opetellessa. Nyt tuntuu vielä siltä, että kädessä on tolkuton määrä kuvia ja sivuja ja oikein mitään ei löydä kovinkaan nopeasti. Ei ihme, sillä jokaisella aukeamalla on 40 kuvaa ja sivuja kansiossa on tällä hetkellä jo 176. Ne on kyllä jaettu näppärästi aiheiden mukaan, mutta lauseen muodostaminen ei silti ole vielä nopeaa eikä taapero jaksa kauaa lausetta odotella. Pitää siis hakea tarvittavat kuvat lausetta varten etukäteen, jotta homma sujuu.

Viikko oli raskas pienelle ja niin se oli meille vanhemmillekin. Koko ajan piti olla tuntosarvet pystyssä. Kuunnella, muistaa, kertoa, havainnoida ja oppia. Ja lyhyessä ajassa saimme ison tietomäärän ja tehtävää.

Nukkumattia ei iltaisin joutunut kauaa odottelemaan.

kuva_kommunikaatiokansio03

Haluaisitko huikan?

Nykyään taapero puhuu paljon enemmän kuin ennen, mutta edelleen tukiviittomat ovat isossa osassa arkea ja erityisen tärkeitä silloin, kun mennään kodin ulkopuolelle, jolloin ennakoitavuus pienenee ja sanojen puute korostuu.

Saimme  tälle kuulle ajan puhe- ja äänihäiriöiden polille. Alunperin tapaaminen piti olla jo ensi viikolla, mutta saimme juuri paperin, jossa ilmoitettiin ajan siirtymisestä hiukan myöhemmäksi. Pysyttiin kuitenkin samassa kuussa, joten odotusaika ei onneksi paljon pidentynyt.

Haluaisitko huikan?

Sanoja Kasper suoltaa suustaan nykyisin aika paljon verrattuna entiseen, mutta iso osa niistä ei ole oikeita sanoja vaan ihan omia, jotka vain me tunnistamme – toki osa muistuttaa niin paljon alkuperäistä sanaa, että vieraampikin pystyy arvaamaan, mistä puhutaan.

Hauskoja tilanteita tulee vastaan melkein päivittäin ja monta hyvää nauruakin olemme saaneet, kun emme ole itsekkään heti aina ymmärtäneet, mitä pieni sanoo. Onneksi taapero jaksaa kuitenkin olla kärsivällinen opettaja ja tuumiikiin yleensä vain huokaisten ”ei” ja toistaa sanan uudelleen. Ja joskus otetaan kädestä tai paidan helmasta kiinni ja talutetaan tapahtumapaikalle.

Jo parin viikon verran meillä on otettu laatikosta huikkia varsin tiuhaan ja niitä onkin kovin monenlaisia. On hattihuikkia, öörköhuikkia ja ties mitä muita.

Joskus melkein harmittaa, että poika todella oppii  puhumaan emmekä enää kuulekaan näitä ihanan suloisia sanoja.

Ja se huikka – se on muuten ihan vain lusikka. 😀


website statistics


Lamppa, hunttu ja tuis

Taaperomme sanavarasto on kasvanut ja nykyisin yhdistelläänkin jo varsin kätevästi niin sanoja kuin viittomiakin.

On ollut ilo seurata pienen intoa oppia uutta ja iloista hymyä, kun uusia sanoja on opittu. Monesti illalla, unipussiin mennessä, on kuulunut uusi sana ja sehän tarkoittaa sitä, että koko perhe pitää kiertää läpi, sillä jokaiselle perheenjäsenelle pitää tuo uusi opittu sana käydä sanomassa. Ja joka kerta sana on yhtä hauska sanoa. Sitten odotetaan haleja ja kehuja, jotka uuden sanan oppiminen tuo tullessaan.

Tällä viikolla oli taas puheterapia ja terapeuttikin huomasi ihanaa edistystä Kasperin puheessa. Emme me toki vieläkään puhu mistään suurista sanamääristä, mutta kehitystä on selvästi näkyvissa ja se on hyvä. Se, että taapero yhdistelee jo osaamiaan sanoja ja pystyy yhdistämään sanaa ja viittomaa lauseeksi on huima saavutus!

kuva_neuvola01
Puheterapian naulakolla olisi Kasper halunnut järjestää ihmisten kengät uudelleen. 😀

Myöskin puhe vuorottelutilanteissa on parantunut ja eilen pelatessamme pitkästä aikaa Pikku Kakkosen Hertan maailmaa, sain kokea kuinka paljon siinä oikeasti oli edistytty. Keräsimme Hertan mustikkaretkellä yhdessä mustikoita ämpäriin ja tässä tietenkin vuorottelimme. Kasper sanoi minun vuorollani äiti ja omalla vuorollaan viittoi itseään tarkoittavan viittoman. Se oli varsin suloista katsottavaa jo ihan siksikin, että ei ole kauaa, kun hän ei vielä itseään paljon viittonut, mutta parin viimeisen viikon aikana on tuosta viittomasta tullut yksi tärkeimpiä.

Helpottaa muuten kummasti, kun nyt on oikeasti Kasperilla itselläänkin käytössä viittoma, joka tarkoittaa häntä itseään ja hän pystyykin ilmaisemaan tahtoaan ja haluamisiaan nyt paljon paremmin.

Postauksen otsikon sanat ovat niitä tällä hetkellä paljon käytettyjä sanoja. Ensimmäinen on lamppu, joka tällä hetkellä on komeasti ruotsalaisittain äännetty. Hunttu on puolestaan tonttu, jota alettiin käyttää, kun ensimmäinen joulutonttu laitettiin vilistämään ikkunaan ja tuis puolestaan tarkoittaa pois. Kasper sanookin aamulla hyvin pian silmät avattuaan napakasti tuis ja kuoriutuu näppärästi pois unipussistaan käpertyäkseen ihan kylkeeni kiinni. Siinä on sitten hyvä heräillä, halailla ja suukotella sekä kertoa, kuinka rakas pikkuinen on. Kasper yleensä vastaa tähän sanalla raka ja kietoo samalla kädet lujasti kaulani ympärille.

Lamppa, hunttu ja tuis
Melulelu jaksaa toistaa silloinkin, kun äiti ei enää jaksa. 😀

 

Lähete foniatrille

Tänään oli Kasperin lääkärikäynti. Käytiin läpi niin varpaillaseisomista kuin palikkalaatikkoa sekä paljon muuta. Kasper kuunteli tarkasti ohjeet ja lääkäri sanoikin, että poika keskittyy todella hienosti! Hieno juttu, sillä hyvä keskittyminen auttaa nyt monessa asiassa.

Lääkäri oli tuttu monen vuoden takaa ja hän muisti vielä vanhempien poikiemme nimetkin! Aika hyvin! Hetki on tosiaan vierähtänyt, kun olemme tuolla lääkärillä viimeksi käyneet! Kiva oli, että oli tutut kasvot vastassa. Nykyään on vaihtuvuus suurta niin lääkäreissä kuin hoitajissakin.  Tuntui mukavalta kohdata lääkäri vuosien takaa.

Lähete foniatrille

Puhuimme puheterapeutin laittamasta lausunnosta, joka meillekin tuli kotiin viikko, pari takaperin. Eihän siinä sinänsä mitään uutta ollut – kaikki asiat jo tiesimme, mutta kirjoitettuna ne näyttävät aina paljon isommilta asioilta eikä lausunnoissa koskaan ole painotettu niitä hyviä ja toimivia asioita, vaan aina keskitytään enemmän niihin asoihin, jotka eivät ole kunnossa. Vaikka eipä puheterapeutin paperi nyt mitenkän paha ollut. Se vain summasi kaikki asiat nättiin nippuun. Niiden kanssa nyt mennään. Näitä kaikkia osasimme oikeastaan jo odottaa. Silti olo on jotenkin outo ja levoton. Tulevaisuus on juuri nyt hämärän peitossa. Pitää odottaa.

Pojan paino ja pituus huitelevat komeasti miinuskäyrillä, mutta sekään ei ole mitään uutta. Laiha ruippana on lapsemme. Kasvaa kuitenkin tasaisesti omalla miinuskäyrällään, joten seuraava seuranta sitten ensi vuoden puolella. Vaikka pituus ja paino ei hirveästi kartukaan ja syöminenkin on välillä niin ja näin,  niin jaksaa Kasper aina touhuta ja olla kiinnostunut asioista. Hyvin siis tuntuu voivan kaikin puolin, vaikka tuleekin toimeen aikamoisen pienellä määrällä ruokaa.

Ehkä se positiivinen puoli tässä on nyt se, että viime vuonna hankittu toppapuku taitaa kuin taitaakin käydä myös tänä talvena emmekä joudu hankkimaan uutta! 😀

Nyt olemme ainakin jo jonossa  foniatrille eli varmaan ensi vuoden puolella pääsemme taas metsästämään parkkipaikkaa Meilahdessa.


web analytics


Käsilaukussa viittomia, sanoja ja foniatri

Kasper on edistynyt sanoissa jonkin verran. No, eihän niitä sanoja nyt ole hirveää kasaa käytössä vieläkään, mutta omia sanoja ja äänteitä on tullut oikeiden sanojen ohella kuitenkin lisää. Myös uusia viittomia on opittu!

Kasper rakastaa viittomia! Hän katsoo tarkkaan, kun viiton ja monesti yrittää toistaakin niitä heti perään. Kahden käden viittomat ovat selkeästi hankalampia ja haastavampia, mutta kyllä sellaisiakin on useampi. Ne Kasper tosin viittoo usein omalla tavallaan, mutta tärkeintä onkin, että me ymmärrämme, mitä hän milloinkin tarkoittaa.

Nykyisin asioille lähtiessämme Kasperillakin on oma käsilaukku mukanaan. Mummin vanha laukku on nyt Kasperilla ja hän muistaakin ottaa sen aina mukaan, kun olemme lähdössä jonnekin. Laukku on sen verran suuri, että se melkein laahaa maata, mutta sepä ei ole menoa haitannut. Kasper istuu takapenkillä turvaistuimessaan käsilaukku vieressään tai sylissään, toinen käsi tiukasti kiinni kassissa ja kasvoilla on leveä hymy.

Kasperin puheterapian piti käynnistyä jo viime kuussa, mutta pikkuinen sai flunssan eikä silloin ole puheterapiaan asiaa. Niinpä aika siirtyi ja vasta tällä viikolla pääsimme kartoittamaan tilannetta kesän jälkeen.

Käsilaukussa viittomia, sanoja ja foniatri

Kesän aikana näimme paljonkin edistystä tapahtuvan, mutta  silti oli selvää, että tilanne ei puheen tuoton tai ymmärtämisen osalta ole paljon muuttunut. Tänään puheterapiassa tehtyjen testien jälkeen varmistuikin, ettei Kasperin puheenkehitys ole iänmukaista. Itse asiassa se jäi normaalista vaihtelusta aika tavalla. Niinpä onkin aika ottaa seuraavat askeleet ja  varata aika neuvolalääkärille.

Lääkäriltä meidän pitäisi saada Kasperille lähete foniatrille, joka sitten katsoo tilannetta tarkemmin. Puheterapeutti puhui moniammatillisesta tiimistä, johon kuuluu niin toimintaterapeutti, neurologi ja puheterapeutti.  Osaksi siis kovin tutun kuuloinen polku, mutta foniatri on ihan uusi lisä meille. Nuo muut ovat käyneet tutuiksi jo Rasmuksen kohdalla.

Lisäksi viime aikoina on tullut enemmän ja enemmän esiin, että veljiensä tapaan, Kasperkin käsittelee aistituntemuksia eritavalla. Ainakin kuuloaistimukset ovat poikkeavat eikä monikaan asia häneltä mene huomiotta. Pienetkin äänet kuullaan kovin herkästi. Kovat äänet taas ovat pelottavia, pölynimuri mukaan lukien. Niin kovin tuttua tämä kaikki…

Osasimmehan me tätä odottaa, mutta olo tuntuu silti lopen väsyneeltä nyt. Tulee varmaan taas valvottua yö jos toinenkin ja pohdittua enemmän ja vähemmän aktiivisesti vähän kaikenlaista.

Kai se niin on, että jokainen vanhempi aina toivoo sitä parasta ja vähemmän mutkikasta tietä lapselleen – silloinkin, kun tuijottaa todellisuutta silmästä silmään ja kertoo puheterapeutille ja neuvola-tädille kaikki omat havaintonsa.


shopify analytics


Äijä, Äijö sekä Suvi

Kuva_tukiviittoma1Meidän pienimmäinen on viimeisten viikojen aikana todella innostunut tukiviittomista. Hymy on korvissa asti, kun uusi viittoma otettaan käyttöön ja nykyisin Kasper viittoo myös itse – tosin hiukan sinne päin, mutta ymmärrettävästi. Sanoja ei vielä paljon tule ja monet niistä ovat niin samankaltaisia, vaikka tarkoittavatkin eri asiaa, että jopa omalle perheelle niiden erottaminen toisistaan on aika ajoin hyvinkin haasteellista. Vielä olemme selvinneet, mutta useampi hassu hetki on saatu kokea väärin ymmärrystenkin kanssa.

Isoveljien nimet ovat tällä hetkellä aika iso mysteeri. Mikael ja Rasmus eivät suinkaan ole Mikael ja Rasmus vaan Äijä ja Äijö. Kukaan ei tiedä miksi. Sanat ovat hyvin oudot ja Kasperin ihan itse keksimät, sillä ei edes sana äijä ole meillä käytössä. No, monet iloiset hetket olemme noiden uusien nimien myötä saaneet ja pojat itsekin nauravat uusille nimilleen. Melkein sääli, kun poika jonain päivänä  oppii veljiensä nimet oikein! 😀

Onneksi on viittomat! Tänään aamusella otimme uuden viittoman käyttöön. Juusto. Se on yksi Kasperin herkuista. Suvi, Suomen viittomakielten verkkosanakirja onkin tullut hyvin tutuksi, mutta kaikkea ei sieltäkään löydy. Onneksi ympärillä on ystäviä, jotka auttavat. 🙂

Kasperille viittomat tuovat turvaa. Hän tulee ymmärretyksi niiden avulla varmemmin ja kiukku turhautumisen takia jää enemmän pois. Pienen kasvaessa alkavat selitettävät asiatkin monimutkaistua. Enää ei riitä pelkkä vaippa, ruoka ja pallo. Nyt halutaan jo selittää asioita. Siihen eivät vielä tukiviittomat riitä, mutta auttavat kuitenkin hiukan. Perusarki niiden kanssa on helpompaa ja kaikilla on mukavampaa, kun ymmärrämme toisiamme paremmin.

Ei ole olemassa lasta, joka ei viittomista hyötyisi. Jo vauvana viittomat auttavat tunnistamaan ja ymmärtämään asioita ja nyt taaperona niiden avulla voi pienikin kommunikoida ihan itse, vaikka sanoja ei vielä olekaan. Sanat ja tavut elävät, muuttavat muotoaan päivittäin, mutta tukiviittomat eivät. Näköhavainto vahvistaa asioita ja niiden oppimista. Viittomat auttavat myös muistamaan sanojen merkityksiä. Kuvakorttien ohella tukiviittomat ovatkin oiva apu lapsiperheen arjessa.

Paljon olen kuullut sitäkin, että jonkun lapsi ei vain halunnut puhua, mutta kun lapselle luvattiin hankkia ties millainen hieno lelu niin johan alkoi taapero puhua! Ei liene olemassa lasta, joka ei halua puhua – tai on, mutta silloin puhutaan jo jostain muusta kuin ”vain” kielenkehityksen vaikeudesta. Valikoiva puhumattomuus kuuluu toiseen kategoriaan ja siihen on eri hoitokeinot. Olemme myös kuulleet, että kyllä poika puhuu, kun ette vain ymmärrä sitä niin helpolla! Molemmat ovat seikkoja, joita on jaksettu viljellä jo ensimmäisen lapsemme syntymästä lähtien. Olen aika kyllästynyt molempiin kommentteihin ja ihmisten ajattelemattomuuteen.

Mieleenikään ei ole tullut lakata ymmärtämästä lastani. Ei missään vaiheessa.  Jokainen voi kuvitella millaista tuhoa tekee lapsessa se, että häntä ei tahallaan ymmärretä. Riittävän vaikeita ovat jo ne hetket, jolloin ei ihan oikeasti ymmärrä, vaikka kuinka yrittää. Jokaisen lapsen kohdalla olen itkenyt omaa riittämättömyyttäni.

Lapsella on oikeus tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on ja hänellä on myös oikeus saada apua ja tukea ilmenneiden vaikeuksien voittamiseksi. Tuki, ymmärrys ja hyväksyntä kuorrutettuna lämpimällä rakkaudella ovat avaimet hyvään itsetuntoon.

Erityislapsen arki on joskus enmmän kuin raskasta ja sitten taas ihan samanlaista kuin kaikilla muillakin. Ihana on seurata kuinka pikkuinen katsoo uutta viittomaa ja oppii sitä käyttämään. ♥