Aihearkisto: Puheterapia

Puhe- ja äänihäiriöiden polilla

Tämä viikko on mennyt isoksi osaksi Helsingissä puhe- ja äänihäiriöiden poliklinikalla. Viime viikon yksittäinen käynti nimittäin poiki lisäkäyntejä ja onneksemme saimme peruutusaikoja tälle viikolle.

Viikon aikana olemme tavanneet foniatrin, puheterapeutin sekä lääkärin ja loppusaldo viikosta on se, että edessä olisi Kela-paperien täyttäminen, sillä nyt pitäisi hakea alle 16-vuotiaan vammaistukea sekä Kelan myöntämää kuntoutusta puheterapian muodossa. Puheterapiaa kun tarvitaan enemmän, kuin mitä kunta sitä pystyy tarjoamaan. Ikävä tulee kyllä kunnan mahtavaa puheterapeuttia, joka on ollut iso tuki jo reilun vuoden ajan.

kuva_foniatri04

Lisäksi edessä on erilaisia tutkimuksia kunnan puolella. Lääkäri puhui neurologisista tutkimuksista, lastenlääkärin konsultoimisesta ja sen sellaisesta. Päässä on niin paljon juttuja, että tuntuu, ettei sinne juuri nyt mahdu oikein mitään muuta.  Käynti, joka alkoi puhepuolen asioilla, kasvoi suuremmaksi ja nyt siihen pitää hetken aikaa totutella.

Vaikka eiväthän nämä sinänsä mitään yllätyksiä olleet. Kyllä me olemme nähneet, kuinka poika kuulee pienimmätkin äänet, huomioi ne, keskittyy niihin eikä käsillä olevaan asiaan. Kuulemme, kuinka poika ilmoittaa epämukavasta hajusta sitkeästi monta kertaa peräkkäin ja varsinainen tekeminen unohtuu siinä sivussa ja kuinka vääränlaiset  ruuan koostumukset ja maut saavat ruuan jäämään lautaselle ja sen, kuinka vaatteet lentävät kotona kaaressa pois päältä ja talossa juoksentelee hetken perästä lapsi pelkkä vaippa yllään. Onnellinen olen siitä, että kylässä, neuvolassa ja sen sellaisessa vaatteet nykyisin pysyvät päällä kohtuu hyvin, mutta ihan helppoa se ei alkuun ollut.  Kotona pitää sitten saada löysätä ja olla niin kuin hyvältä tuntuu – vaikka se tarkoittaisi sitä, että juoksentelee sitten vaikka pelkkä vaippa yllään.

Puhe- ja äänihäiriöiden polilla

Täytyy sanoa, että kuljettu reitti on kovin erilainen, kuin mitä se Rasmuksen aikana oli, jolloin koko hoitoretki aloitettiin neurologian polilta. Lähestymistapa on aivan erilainen, vaikka päädytäänkin kovin samankaltaisiin tukimuotoihin – eroavaisuuksiakin toki on.

Nyt meillä on kädessämme kommunikaatiokansio, jota olisi tarkoitus oppia käyttämään ja jota lähipiirinkin olisi hyvä oppia käyttämään, jotta lapsi tulee ymmärretyksi ja lähipiirikin varmasti tule ymmärretyksi. Kommunikaatiokansio myös selventää tapahtumia lapselle, kun puheen tueksi tulevat kuvat ja meidän tapauksessamme myös tukiviittomat, joita lapsi itsekin aika usein käyttää.kuva_foniatri02

Ajatukset päässä ovat kovin sikin sokin, sillä uutta tietoa ja tehtävää on tullut kahmalo kaupalla ja nyt se kaikki pitäisi saada järjestykseen ja käyttöön.

Pääsiäislomalla kaikki liikenevä aika taitaakin kulua kansion parissa ja sen sisältöä opetellessa. Nyt tuntuu vielä siltä, että kädessä on tolkuton määrä kuvia ja sivuja ja oikein mitään ei löydä kovinkaan nopeasti. Ei ihme, sillä jokaisella aukeamalla on 40 kuvaa ja sivuja kansiossa on tällä hetkellä jo 176. Ne on kyllä jaettu näppärästi aiheiden mukaan, mutta lauseen muodostaminen ei silti ole vielä nopeaa eikä taapero jaksa kauaa lausetta odotella. Pitää siis hakea tarvittavat kuvat lausetta varten etukäteen, jotta homma sujuu.

Viikko oli raskas pienelle ja niin se oli meille vanhemmillekin. Koko ajan piti olla tuntosarvet pystyssä. Kuunnella, muistaa, kertoa, havainnoida ja oppia. Ja lyhyessä ajassa saimme ison tietomäärän ja tehtävää.

Nukkumattia ei iltaisin joutunut kauaa odottelemaan.

kuva_kommunikaatiokansio03

Haluaisitko huikan?

Nykyään taapero puhuu paljon enemmän kuin ennen, mutta edelleen tukiviittomat ovat isossa osassa arkea ja erityisen tärkeitä silloin, kun mennään kodin ulkopuolelle, jolloin ennakoitavuus pienenee ja sanojen puute korostuu.

Saimme  tälle kuulle ajan puhe- ja äänihäiriöiden polille. Alunperin tapaaminen piti olla jo ensi viikolla, mutta saimme juuri paperin, jossa ilmoitettiin ajan siirtymisestä hiukan myöhemmäksi. Pysyttiin kuitenkin samassa kuussa, joten odotusaika ei onneksi paljon pidentynyt.

Haluaisitko huikan?

Sanoja Kasper suoltaa suustaan nykyisin aika paljon verrattuna entiseen, mutta iso osa niistä ei ole oikeita sanoja vaan ihan omia, jotka vain me tunnistamme – toki osa muistuttaa niin paljon alkuperäistä sanaa, että vieraampikin pystyy arvaamaan, mistä puhutaan.

Hauskoja tilanteita tulee vastaan melkein päivittäin ja monta hyvää nauruakin olemme saaneet, kun emme ole itsekkään heti aina ymmärtäneet, mitä pieni sanoo. Onneksi taapero jaksaa kuitenkin olla kärsivällinen opettaja ja tuumiikiin yleensä vain huokaisten ”ei” ja toistaa sanan uudelleen. Ja joskus otetaan kädestä tai paidan helmasta kiinni ja talutetaan tapahtumapaikalle.

Jo parin viikon verran meillä on otettu laatikosta huikkia varsin tiuhaan ja niitä onkin kovin monenlaisia. On hattihuikkia, öörköhuikkia ja ties mitä muita.

Joskus melkein harmittaa, että poika todella oppii  puhumaan emmekä enää kuulekaan näitä ihanan suloisia sanoja.

Ja se huikka – se on muuten ihan vain lusikka. 😀


website statistics


Lamppa, hunttu ja tuis

Taaperomme sanavarasto on kasvanut ja nykyisin yhdistelläänkin jo varsin kätevästi niin sanoja kuin viittomiakin.

On ollut ilo seurata pienen intoa oppia uutta ja iloista hymyä, kun uusia sanoja on opittu. Monesti illalla, unipussiin mennessä, on kuulunut uusi sana ja sehän tarkoittaa sitä, että koko perhe pitää kiertää läpi, sillä jokaiselle perheenjäsenelle pitää tuo uusi opittu sana käydä sanomassa. Ja joka kerta sana on yhtä hauska sanoa. Sitten odotetaan haleja ja kehuja, jotka uuden sanan oppiminen tuo tullessaan.

Tällä viikolla oli taas puheterapia ja terapeuttikin huomasi ihanaa edistystä Kasperin puheessa. Emme me toki vieläkään puhu mistään suurista sanamääristä, mutta kehitystä on selvästi näkyvissa ja se on hyvä. Se, että taapero yhdistelee jo osaamiaan sanoja ja pystyy yhdistämään sanaa ja viittomaa lauseeksi on huima saavutus!

kuva_neuvola01
Puheterapian naulakolla olisi Kasper halunnut järjestää ihmisten kengät uudelleen. 😀

Myöskin puhe vuorottelutilanteissa on parantunut ja eilen pelatessamme pitkästä aikaa Pikku Kakkosen Hertan maailmaa, sain kokea kuinka paljon siinä oikeasti oli edistytty. Keräsimme Hertan mustikkaretkellä yhdessä mustikoita ämpäriin ja tässä tietenkin vuorottelimme. Kasper sanoi minun vuorollani äiti ja omalla vuorollaan viittoi itseään tarkoittavan viittoman. Se oli varsin suloista katsottavaa jo ihan siksikin, että ei ole kauaa, kun hän ei vielä itseään paljon viittonut, mutta parin viimeisen viikon aikana on tuosta viittomasta tullut yksi tärkeimpiä.

Helpottaa muuten kummasti, kun nyt on oikeasti Kasperilla itselläänkin käytössä viittoma, joka tarkoittaa häntä itseään ja hän pystyykin ilmaisemaan tahtoaan ja haluamisiaan nyt paljon paremmin.

Postauksen otsikon sanat ovat niitä tällä hetkellä paljon käytettyjä sanoja. Ensimmäinen on lamppu, joka tällä hetkellä on komeasti ruotsalaisittain äännetty. Hunttu on puolestaan tonttu, jota alettiin käyttää, kun ensimmäinen joulutonttu laitettiin vilistämään ikkunaan ja tuis puolestaan tarkoittaa pois. Kasper sanookin aamulla hyvin pian silmät avattuaan napakasti tuis ja kuoriutuu näppärästi pois unipussistaan käpertyäkseen ihan kylkeeni kiinni. Siinä on sitten hyvä heräillä, halailla ja suukotella sekä kertoa, kuinka rakas pikkuinen on. Kasper yleensä vastaa tähän sanalla raka ja kietoo samalla kädet lujasti kaulani ympärille.

Lamppa, hunttu ja tuis
Melulelu jaksaa toistaa silloinkin, kun äiti ei enää jaksa. 😀

 

Lähete foniatrille

Tänään oli Kasperin lääkärikäynti. Käytiin läpi niin varpaillaseisomista kuin palikkalaatikkoa sekä paljon muuta. Kasper kuunteli tarkasti ohjeet ja lääkäri sanoikin, että poika keskittyy todella hienosti! Hieno juttu, sillä hyvä keskittyminen auttaa nyt monessa asiassa.

Lääkäri oli tuttu monen vuoden takaa ja hän muisti vielä vanhempien poikiemme nimetkin! Aika hyvin! Hetki on tosiaan vierähtänyt, kun olemme tuolla lääkärillä viimeksi käyneet! Kiva oli, että oli tutut kasvot vastassa. Nykyään on vaihtuvuus suurta niin lääkäreissä kuin hoitajissakin.  Tuntui mukavalta kohdata lääkäri vuosien takaa.

Lähete foniatrille

Puhuimme puheterapeutin laittamasta lausunnosta, joka meillekin tuli kotiin viikko, pari takaperin. Eihän siinä sinänsä mitään uutta ollut – kaikki asiat jo tiesimme, mutta kirjoitettuna ne näyttävät aina paljon isommilta asioilta eikä lausunnoissa koskaan ole painotettu niitä hyviä ja toimivia asioita, vaan aina keskitytään enemmän niihin asoihin, jotka eivät ole kunnossa. Vaikka eipä puheterapeutin paperi nyt mitenkän paha ollut. Se vain summasi kaikki asiat nättiin nippuun. Niiden kanssa nyt mennään. Näitä kaikkia osasimme oikeastaan jo odottaa. Silti olo on jotenkin outo ja levoton. Tulevaisuus on juuri nyt hämärän peitossa. Pitää odottaa.

Pojan paino ja pituus huitelevat komeasti miinuskäyrillä, mutta sekään ei ole mitään uutta. Laiha ruippana on lapsemme. Kasvaa kuitenkin tasaisesti omalla miinuskäyrällään, joten seuraava seuranta sitten ensi vuoden puolella. Vaikka pituus ja paino ei hirveästi kartukaan ja syöminenkin on välillä niin ja näin,  niin jaksaa Kasper aina touhuta ja olla kiinnostunut asioista. Hyvin siis tuntuu voivan kaikin puolin, vaikka tuleekin toimeen aikamoisen pienellä määrällä ruokaa.

Ehkä se positiivinen puoli tässä on nyt se, että viime vuonna hankittu toppapuku taitaa kuin taitaakin käydä myös tänä talvena emmekä joudu hankkimaan uutta! 😀

Nyt olemme ainakin jo jonossa  foniatrille eli varmaan ensi vuoden puolella pääsemme taas metsästämään parkkipaikkaa Meilahdessa.


web analytics


Käsilaukussa viittomia, sanoja ja foniatri

Kasper on edistynyt sanoissa jonkin verran. No, eihän niitä sanoja nyt ole hirveää kasaa käytössä vieläkään, mutta omia sanoja ja äänteitä on tullut oikeiden sanojen ohella kuitenkin lisää. Myös uusia viittomia on opittu!

Kasper rakastaa viittomia! Hän katsoo tarkkaan, kun viiton ja monesti yrittää toistaakin niitä heti perään. Kahden käden viittomat ovat selkeästi hankalampia ja haastavampia, mutta kyllä sellaisiakin on useampi. Ne Kasper tosin viittoo usein omalla tavallaan, mutta tärkeintä onkin, että me ymmärrämme, mitä hän milloinkin tarkoittaa.

Nykyisin asioille lähtiessämme Kasperillakin on oma käsilaukku mukanaan. Mummin vanha laukku on nyt Kasperilla ja hän muistaakin ottaa sen aina mukaan, kun olemme lähdössä jonnekin. Laukku on sen verran suuri, että se melkein laahaa maata, mutta sepä ei ole menoa haitannut. Kasper istuu takapenkillä turvaistuimessaan käsilaukku vieressään tai sylissään, toinen käsi tiukasti kiinni kassissa ja kasvoilla on leveä hymy.

Kasperin puheterapian piti käynnistyä jo viime kuussa, mutta pikkuinen sai flunssan eikä silloin ole puheterapiaan asiaa. Niinpä aika siirtyi ja vasta tällä viikolla pääsimme kartoittamaan tilannetta kesän jälkeen.

Käsilaukussa viittomia, sanoja ja foniatri

Kesän aikana näimme paljonkin edistystä tapahtuvan, mutta  silti oli selvää, että tilanne ei puheen tuoton tai ymmärtämisen osalta ole paljon muuttunut. Tänään puheterapiassa tehtyjen testien jälkeen varmistuikin, ettei Kasperin puheenkehitys ole iänmukaista. Itse asiassa se jäi normaalista vaihtelusta aika tavalla. Niinpä onkin aika ottaa seuraavat askeleet ja  varata aika neuvolalääkärille.

Lääkäriltä meidän pitäisi saada Kasperille lähete foniatrille, joka sitten katsoo tilannetta tarkemmin. Puheterapeutti puhui moniammatillisesta tiimistä, johon kuuluu niin toimintaterapeutti, neurologi ja puheterapeutti.  Osaksi siis kovin tutun kuuloinen polku, mutta foniatri on ihan uusi lisä meille. Nuo muut ovat käyneet tutuiksi jo Rasmuksen kohdalla.

Lisäksi viime aikoina on tullut enemmän ja enemmän esiin, että veljiensä tapaan, Kasperkin käsittelee aistituntemuksia eritavalla. Ainakin kuuloaistimukset ovat poikkeavat eikä monikaan asia häneltä mene huomiotta. Pienetkin äänet kuullaan kovin herkästi. Kovat äänet taas ovat pelottavia, pölynimuri mukaan lukien. Niin kovin tuttua tämä kaikki…

Osasimmehan me tätä odottaa, mutta olo tuntuu silti lopen väsyneeltä nyt. Tulee varmaan taas valvottua yö jos toinenkin ja pohdittua enemmän ja vähemmän aktiivisesti vähän kaikenlaista.

Kai se niin on, että jokainen vanhempi aina toivoo sitä parasta ja vähemmän mutkikasta tietä lapselleen – silloinkin, kun tuijottaa todellisuutta silmästä silmään ja kertoo puheterapeutille ja neuvola-tädille kaikki omat havaintonsa.


shopify analytics


Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi

Rasmus, keskimmäisemme, täyttää pian kymmenen vuotta. Tuntuu oudolta. Lapset ovat kasvaneet, mutta omaa vanhenemistaan tuskin huomaa, mutta oletettavasti sitäkin on tapahtunut.

Ajatukset ovat lipuneet kahdeksanvuoden takaisiin tunnelmiin, jolloin Rasmus aloitti käynnit neurologian poliklinikalla ja edessämme oli suuret määrät verikokeita, EKG, magneettikuvauksia  ja ties mitä muuta. Tuo aika oli hirveän raskasta ja ajoittain myös hirveän yksinäistä. Odottelimme testituloksia mieheni kanssa, pelkäsimme pahinta, mutta jaksoimme toivoa parasta. Tuona vuonna ei edes hääpäivämme vietosta tullut mitään, sillä odottelimme tuolloin erään testin uusintatulosta, sillä alkuperäinen oli tullut takaisin ristiriitaisin tuloksin emmekä siis voineet tietää onko poikamme kunnossa vai ei. Lopputuloksella oli todellakin merkitystä, sillä positiivinen testitulos olisi merkinnyt sitä, että olisimme menettäneet lapsemme hänen kymmenenteen ikävuoteensa mennessä ja negatiivinen puolestaan tarkoitti, että saisimme pitää pienen poikamme.

Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi

Muistan, kuinka yritimme viettää hääpäiväämme kaikesta huolimatta. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut ja lopulta istuimme vierekkäin ja pidimme kiinni toisistamme. Oli kuin olisimme hukkuneet, jos toinen olisi päästänyt irti.  Siinä ei enää tarvittu sanoja. Tiesimme, mitä ajattelimme ja pelkäsimme. Ja vaikka kuinka toivoimme, että testitulos oli vain virhe niin pelko oli suuri ja todellinen. Se jäyti sisällä ja nakerteli mustia kolojaan sinne tänne. En usko, että koskaan on aika tuntunut niin pitkältä kuin tuolloin, jolloin yhden sanan varassa oli elämä tai kuolema. Onneksi se lopulta kääntyi elämäksi.

Alkuperäinen testitulos oli kuiten –  syystä tai toisesta – ollut virheellinen. Tämän jälkeen mikään, minkä saimme kuulla ei enää tuntunut kovinkaan pahalta, sillä kaikkein pahimmalta olisi tuntunut haudata oma lapsensa.

Tästä alkoi pitkä matkamme neurologian polilla, fysioterapiassa, puheterepiassa ja toimintaterapiassa. Diagnooseiksi ropsahti tuolloin seuraavanlainen lista.

F80.8 Puheen ja kielenkehityksen häiriö
F82 Motoriikan ja kehon hahmottamisen vaikeus
F84.9 Kontaktissa pysymisen vaikeus, juuttuminen, erityismielenkiinnonkohteet, rituaalit sekä aistiyliherkkyydet.

Pienenä, ja vielä joskus nytkin Rasmus toivoo, että laulan hänelle Elias, pieni pelastulaiva-sarjassa ollutta kehtolaulua. Laulu on meidän yhteinen juttumme, mutta onpa Rasmus välillä toivonut, että laulan sen myös Kasperille, jotta pikkuvelikin sen kuulisi. Kasperille taas olen tavannut laulaa Peipon pesää – tosin hiukan muunnetuilla sanoilla, koska se on siten hauskempi ja juuri hänen laulunsa. Elias-laulun sanat ovat minusta kauniit enkä varmaan koskaan tule unohtamaan sen sanoja.

Kun tummuu varjot vuonon taas
Käy aurinko vuorten taa.

Kun yö tuulet tyynnyttää ja laineet vaimentaa.
Unten maille pienoinen, silloin käydä saa.

Oot tullut seuraan ystävien
ne untasi paimentaa.

Rasmuksen ollessa pieni ja aistiyliherkkyyksien aiheuttaman kuormituksen ollessa kovimmillaan, auttoi rentoutumisessa vesi. Olemmepa päätyneet pyytämään pääsyä kyläpaikan suihkuunkin, kun sukutapahtuman aikaan näin, että poika alkoi sulkeutua, kuormittua ja ääni alkoi kadota kokonaan. Muistan, että pahimmilla ja vaikeimmilla hetkillä ensimmäisenä katosi ääni ja poika muuttui taas hiljaiseksi ja oli kuin häntä ei olisi olemassakaan. Se oli raastavaa katseltavaa. Suihkussa lauloimme monesti tuota Elias-laulua ja suihkun vesi valui selkää, kylkiä ja vatsaa pitkin tehden ihan erilaiset aistituntemukset kuin iso ihmismäärä, melu ja satunnaiset osumat. Vesi oli sopiva, rauhoittava aistiärsyke ja suihkun jälkeen yritimme saada pojan ulos paikalta mahdollisimman vähillä kosketuksilla ulkopuolisilta, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Tuntuu, että vielä tänäkin päivänä vesi on hänelle rauhoittava elementti ja antaa rentouttavia aistituntemuksia.

Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi

Rasmus on tullut hurjan pitkän matkan kaiken tuon jälkeen. On ollut onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta niinhän kaikilla. Moni asia meni mönkään koulun alettua, mutta viime kouluvuoden aikana saatiin monta asiaa korjatuksi ja tilanne parani. Silti ei olla vieläkään tilantteessa, jossa arki olisi samanlaista kuin monessa ns. normiperheessä.

Rasmuksen tammikuussa aloittama vertaistukiryhmä on sekin tuonut osaltaan paljon hyvää arkeemme ja auttanut Rasmusta monin tavoin. Oli aika huimaa, että tuollaiseen ryhmään saimme mahdollisuuden, sillä ryhmä ei todellakaan ole suuri vaan koostuu ihan muutamasta lapsesta, joten siihen pääsy ei ole itsestäänselvyys. Lasten ryhmän rinnalla toimii aikuisten vertaistukiryhmä ja onkin ollut mielenkiintoista ja opettavaista olla osana tätä. Sanomatta lienee selvä, että ryhmän jäsenillä on ehdoton vaitiolovelvollisuus, sillä ryhmässä käsitellään todella henkiläkohtaisia asioita. Harmi, että ryhmä loppuu ennen vuoden vaihdetta. Sitten olemme taas omillamme, jos ei muuta ilmaannu.

Monta polttavaa itkua olemme näiden vuosien aikana itkeneet, mutta vähintään yhtä monta naurua nauraneet. Loppujen lopuksi emme ole jääneet muistelemaan niitä surullisimpia asioita vaan keskittyneet niihin onnistumisiin ja iloisiin asioihin. Erityislapsen kanssa onkin syytä pitää katse kaikessa siinä, mikä on hyvin, vaikka samalla tiedostaakin haasteet. Jaksamisen kannalta on kuitenkin olennaista elää niitä arjen positiivisia asioita, sillä ne jaksavat kannatella sitten niiden vaikeiden aikojen ylitse. Eikä huumoriakaan sovi unohtaa. Vaikeille asioillekin pitää voida nauraa. Se, jos mikä on mahtava voimavara ja auttaa arjessa eteenpäin. Ilman huumoria arki muuttuu hirveän raskaaksi.

En koskaan tule unohtamaan sitä mahtavaa muutosta, joka Rasmuksessa alkoi neurologian polin hoitojakson myötä. En koskaan unohda sitä aurinkoista hymyä, joka näkyi aina vain useammin enkä sitä, kuinka sylissä oli ihan oikeasti pieni poika, eikä vain kuori, joka hädin tuskin oli edes läsnä. Rasmus istui kyllä aina mielellään sylissä, mutta ei ollut varsinaisesti läsnä vaan katsoi ohi eikä juuri koskaan silmiin. Sylissä todellakin oli vain kuori pojastamme. Parhaiten varmaan muistan kuitenkin sen, kun Rasmus antoi ensimmäisen suukkonsa, Se oli varmasti kaunein suukko koko maailmassa. Ja vielä tänä päivänäkin Rasmus jakaa suukkojaan yhtä iloisesti ja samalla kaavalla. Ensi toiselle poskelle, sitten toiselle ja sitten hierotaan neniä. Sama kaava on periytynyt myös Kasperille, joka tosin lisäsi sarjaan omat persoonalliset piirteensä.

Rasmus täytti kymmenen ja muistoja siitä, kun saimme tietää, ettei niin ehkä kävisi
Rasmus tekee lehtisadetta. 🙂

Vaikka mielessäni ovatkin nuo ja monet muut hyvät hetket  niin juuri nyt – kymmenvuotispäivän korvilla –  tulvahtivat  kaikki kauan sitten haudatut pelot pintaan. En tiedä mitään pahempaa kuin se, että joutuisin  laulamaan omalle lapselleni Eliaksen kehtolaulun viimeisen kerran. Tuntuu uskomattoman helpottavalta, että kaiken tuon pelon jälkeen saan yhä sulkea poikani syliini, peitellä hänet illalla vuoteeseen ja sanoa, että hän on rakkain Rasmus koko maailmassa.



shopify traffic stats