Aihearkisto: Kuvakortit

Puhe- ja äänihäiriöiden polilla

Tämä viikko on mennyt isoksi osaksi Helsingissä puhe- ja äänihäiriöiden poliklinikalla. Viime viikon yksittäinen käynti nimittäin poiki lisäkäyntejä ja onneksemme saimme peruutusaikoja tälle viikolle.

Viikon aikana olemme tavanneet foniatrin, puheterapeutin sekä lääkärin ja loppusaldo viikosta on se, että edessä olisi Kela-paperien täyttäminen, sillä nyt pitäisi hakea alle 16-vuotiaan vammaistukea sekä Kelan myöntämää kuntoutusta puheterapian muodossa. Puheterapiaa kun tarvitaan enemmän, kuin mitä kunta sitä pystyy tarjoamaan. Ikävä tulee kyllä kunnan mahtavaa puheterapeuttia, joka on ollut iso tuki jo reilun vuoden ajan.

kuva_foniatri04

Lisäksi edessä on erilaisia tutkimuksia kunnan puolella. Lääkäri puhui neurologisista tutkimuksista, lastenlääkärin konsultoimisesta ja sen sellaisesta. Päässä on niin paljon juttuja, että tuntuu, ettei sinne juuri nyt mahdu oikein mitään muuta.  Käynti, joka alkoi puhepuolen asioilla, kasvoi suuremmaksi ja nyt siihen pitää hetken aikaa totutella.

Vaikka eiväthän nämä sinänsä mitään yllätyksiä olleet. Kyllä me olemme nähneet, kuinka poika kuulee pienimmätkin äänet, huomioi ne, keskittyy niihin eikä käsillä olevaan asiaan. Kuulemme, kuinka poika ilmoittaa epämukavasta hajusta sitkeästi monta kertaa peräkkäin ja varsinainen tekeminen unohtuu siinä sivussa ja kuinka vääränlaiset  ruuan koostumukset ja maut saavat ruuan jäämään lautaselle ja sen, kuinka vaatteet lentävät kotona kaaressa pois päältä ja talossa juoksentelee hetken perästä lapsi pelkkä vaippa yllään. Onnellinen olen siitä, että kylässä, neuvolassa ja sen sellaisessa vaatteet nykyisin pysyvät päällä kohtuu hyvin, mutta ihan helppoa se ei alkuun ollut.  Kotona pitää sitten saada löysätä ja olla niin kuin hyvältä tuntuu – vaikka se tarkoittaisi sitä, että juoksentelee sitten vaikka pelkkä vaippa yllään.

Puhe- ja äänihäiriöiden polilla

Täytyy sanoa, että kuljettu reitti on kovin erilainen, kuin mitä se Rasmuksen aikana oli, jolloin koko hoitoretki aloitettiin neurologian polilta. Lähestymistapa on aivan erilainen, vaikka päädytäänkin kovin samankaltaisiin tukimuotoihin – eroavaisuuksiakin toki on.

Nyt meillä on kädessämme kommunikaatiokansio, jota olisi tarkoitus oppia käyttämään ja jota lähipiirinkin olisi hyvä oppia käyttämään, jotta lapsi tulee ymmärretyksi ja lähipiirikin varmasti tule ymmärretyksi. Kommunikaatiokansio myös selventää tapahtumia lapselle, kun puheen tueksi tulevat kuvat ja meidän tapauksessamme myös tukiviittomat, joita lapsi itsekin aika usein käyttää.kuva_foniatri02

Ajatukset päässä ovat kovin sikin sokin, sillä uutta tietoa ja tehtävää on tullut kahmalo kaupalla ja nyt se kaikki pitäisi saada järjestykseen ja käyttöön.

Pääsiäislomalla kaikki liikenevä aika taitaakin kulua kansion parissa ja sen sisältöä opetellessa. Nyt tuntuu vielä siltä, että kädessä on tolkuton määrä kuvia ja sivuja ja oikein mitään ei löydä kovinkaan nopeasti. Ei ihme, sillä jokaisella aukeamalla on 40 kuvaa ja sivuja kansiossa on tällä hetkellä jo 176. Ne on kyllä jaettu näppärästi aiheiden mukaan, mutta lauseen muodostaminen ei silti ole vielä nopeaa eikä taapero jaksa kauaa lausetta odotella. Pitää siis hakea tarvittavat kuvat lausetta varten etukäteen, jotta homma sujuu.

Viikko oli raskas pienelle ja niin se oli meille vanhemmillekin. Koko ajan piti olla tuntosarvet pystyssä. Kuunnella, muistaa, kertoa, havainnoida ja oppia. Ja lyhyessä ajassa saimme ison tietomäärän ja tehtävää.

Nukkumattia ei iltaisin joutunut kauaa odottelemaan.

kuva_kommunikaatiokansio03

Kuvakorttisatoa

Kuvakortit alkavat pikku hiljaa olla valmiina. Tosin koko ajan huomaan, että yksi puuttuu vielä. Aina ei osaa ennakoida, millaisia kuvia tulee milloinkin tarvinneeksi. Joulun kynnyksellä kotiutunut laminointikone on ollut yliveto enkä halua palata aikaan, jolloin rakentelin kortteja pahvin ja kontaktimuovin avulla. Kyllä kunnon välineet ovat aika mahtava juttu!

Saimme jouluna lahjaksi puisen laatikon, joka sisälsi erilaisia herkkuja. Herkut ovat laatikosta jo kadonneet ja jäljelle jäivät pehmukkeet, joiden päälle sujautimme kuvakorttivarastomme. Nyt se on vähän kuin aarrearkku!

Kuvakorttisatoa

Kuvakorttien uudelleen käyttöönotto ei sujunut ihan niin jouhevasti kuin olisi kuvitellut, mutta pikku hiljaa alkaa muistiin palautua, miten niiden kanssa toimittiin ja lapsillekin alkaa systeemi käydä uudelleen tutuksi.

Tällä kertaa emme tosin laittaneet värikoodeja päiville, niin kuin olimme aiemmin tehneet vaan kiinnitimme kortit ihan vain seinään ja siitä sitten järjestyksessä käymme niitä päivän mittaan läpi ja poistamme ne, jotka ovat jo käyneet tarpeettomiksi sen päivän osalta.

Kortteja on tätä nykyä niin paljonkin, että saisipa olla aikamoisen pitkä värillinen pahvi jokaista päivää varten, jotta kaikki siihen mahtuisi. Tämä nykyinen on hyvä ja toimiva ratkaisu ja uusi päivä ladotaan paikoilleen aina illalla seuraavaa aamua varten.

Isoimpana erona taaperoikään verrattuna lienee se, että tällä kertaa korttien olisi tarkoitus tukea isompien omatoimisuutta eikä vain selkiyttää päivän kulkua. Pienimmäiselle ne puolestaan ovat  lähinnä juur päivän selkiyttämiseksi.

Tällaisista kuvakorteista hyötyvät kaikki lapset, eivät vain erityistarpeiset. Omat kuvakortit voi helposti tehdä Papunetin kuvatyökalulla ja helpottaa siten oman puhumaan opettelevan taaperonsa taivalta. Ja päiväjärjestyksestä sekä sen kuvilla esittämisestä on iloa ja hyötyä isommillekin. Kannattaa ehdottomasti kokeilla!


shopify site analytics


Kuntoutusryhmän loppupalaveri

Tällä viikolla mieheni ja minä istuimme Rasmuksen kuntoutusryhmän loppupalaverissa. Tapaaminen oli varsin rakentava ja saimme myös vahvistuksia omille havainnoillemme ja samalla pyörähtää käyntiin pikkuisen erilaisempi arki, sillä kuvakortit palaavat taas käyttöön.

Niinpä olenkin tällä viikolla viihtynyt erinäisen pitkiä aikoja Papunetin syövereissä, valinnut kuvia pohjiin ja tallentanut tiedostoja myöhempää printtausta varten.

Valitsin mustavalkoisia kuvia, koska tällä hetkellä ei ole mahdollista saada värillisiä kuvia printteristä ulos, joten edessä on vielä mustavalkoisten kuvien värittäminen ja laminointikonekin pitäisi hankkia, jotta kuvista saadaa oikeasti toimivat ja kestävät.  Lisätään se vielä tämän viikon muistettaviin ja toiviotaan, ettei pääse karkaamaan pääkopasta, joka alkaa olla taas aivan liian kuormittunut kaikesta, mikä pitää muistaa.

Kuntoutusryhmän loppupalaveri

Aiemmin olen tehnyt kuvakortteja liimaamalla paperin pahviin ja päällystämällä kontaktimuovilla, mutta se ei ole läheskään niin kestävä ja toimiva kuin laminointikoneella suojatut kortit. Niinpä ajattelin, että jos tällä kertaa ei tarvitsisi olla yhtenään uusimassa tuhoutunutta korttia ja aikaa sekä muita resursseja ei tärvääntyisi työhön, jonka voisi tehdä samantien paremmin ja kestävämmin.

Tämä tosin vaatii jonkinlaista alkusijoitusta, koska laminointikone pitää tosiaan hankkia, mutta mikäli olen oikein kaikilta sitä käyttäviltä ymmärtänyt, on se varsin kätevä ja mukava laite. Ehkäpä siitä olisi siis muutakin iloa kuin vain näiden korttien päällystäminen.

Loppupalaveri jaksaa kantaa vielä pitkälle ja ensi vuoden alussa mietitään lisää keinoja, millä lapsen arkea saataisiin koulussakin helpotettua ja aistiärsykkeiden määrää paremmin hallintaan. Nyt on tullut todettua, että tämän hetkiset keinot eivät vielä riitä ja jotain on pakko löytyä lisää tai lapsi häviää uudelleen jonnekkin meidän tavoittamattomiin – ihan niin kuin teki pari vuotta sitten ja jo pelkkä ajatus siitä tuntuu hirveän pahalta ja itku nousee kurkkuun.

Lapsen arki ei kuitenkaan voi olla vain jatkuvaa päivässä selviytymistä – sen pitää olla myös iloa ja naurua ilman valtavaa kuormaa.

Ja jos kuormaa on liikaa eivät ilo ja nauru koskaan pääse sydämeen saakka vaan sinne tekee pesänsä synkkyys.



hit counter


Pieniä hetkiä

Kuva_koala1

Maanantaina oli Kasperin kanssa toinen puheterapia käynti. Kotiin viemisiksi saimme lisää kuvakortteja ja jo edellisellä kerralla saimme tukiviittomia. Joka viikko otetaan jokunen uusi käyttöön. Kuulostaa niin kovin tutulta tämä reitti – silti samalla hyvinkin erilaiselta.

Tuttuus tuo kuitenkin jonkinlaista varmuutta. Nyt ei ole samanlainen olo kuin silloin vuosia sitten, kun Rasmus aloitti puheterapian, fysioterapian ja monta muuta asiaa. Toisaalta silloin retin alkukin oli erilainen. Silloin suunnattiin neurologian poliklinikalle ja kaikki oli ihan uutta.

Tuttuus tuo myös turvaa. Tällä kertaa ei pelota sillä tavoin kuin viimeksi. Toisaalta eipä Kasperilta olekaan otettu mitään sellaisia kokeita kuin Rasmukselta, jonka kohdalla oli se kammottava pari viikkoinen, kun odotettiin tutkimustuloksia ja tietoa siitä olisiko poika hengissä vielä kymmenen vuotiaana. Ne olivat aika rankkoja aikoja.

Kasperin puheterapia on enimmäkseen hauskaa ja leikkisää. Poikaa naurattaa melkein kaikki ja  melkein kaikki jaksaa kiinnostaa. Kirkkaat värit vievät huomion, olohuoneen katossa roikkuvassa lyhdyssä olevaa koalaa on hauskaa kurkistaa ja joka aamu se saakin ison aamuhalin ja iltaisin sanomme sille hyvää yötä. Jos en itse muista koalan katsomista niin Kasper kyllä muistuttaa hennolla, mutta vaativan sävyiselläKuva_kuvakortit1kaa-kaa huudolla. Katsoa koalaa! Sitten avataan luukku hitaasti ja Kasperin kasvoilla on ihanan pehmeä hymy, kädet ojentuvat eteenpäin ja odottavat, että saavat vetää syliinsä pörröisen koalan. Joka kerta Kasper myös nipistää hellästi sen nenää ja nauraa sitten heleästi. Hetken päästä saan laitaa pörröisen kaverin takaisin lyhtyynsä, vilkutamme ja suljemme luukun.  Sama toistuu melkein samanlaisena sitten illalla.