Aihearkisto: Arki

Parempaa oloa ja löytöjä

Tänään on vihdoin ollut enemmän hyvä kuin paha olo ja se tuntuu aika ihmeelliseltä. Oksentelu on vähentynyt ja olo sen myötä parantunut. Tosin edelleen pahoinvointi vaivaa. Se kuitenkin kuuluu asiaan ja sen kanssa on jaksettava olla.

Tänään jaksoin lähteä hiukan kiertämään kirppistä ja mukaan tarttui juuri se mitä tullaan tarvitsemaankin. Meillä on vauvakamppeita aika hyvin tallessa Mikaelin ja Rasmuksen ajalta, mutta ihan kaikkea ei kuitenkaan enää ole. Syöttötuoli on yksi niistä ja jos sen aikoo kirppikseltä löytää, on se ostettava silloin, kun sellainen eteen sattuu – vaikka sitten olisikin vielä hiukan aikaista. Kotiin siis saatiin sellainen perinteinen, kotimaisen valmistajan syöttötuoli, jonka saa tarvittaessa taitettua pöydäksikin. Minulle olisi tosin kelvannut kaikkein mieluiten sellainen malli, jossa tuota pöytää ei olisi ollut, koska ruokasotkujen pyyhkiminen sellaisesta on helpompaa. Tuossa taitettavarunkoisessa mallissa on hurja määrä pieniä koloja, joihin ruoan murut mielellään piiloutuvat. Mutta aina ei saa sitä, mitä eniten haluaa ja onhan tässä toki hyvät puolet. 🙂

Koulun alku on jo hyvin lähellä. Rasmuksen huonetta pitäisi jaksaa laitaa lisää kuntoon ja Mikaelinkin huoneeseen on tiedossa muutos. Noihin ei ole kuitenkaan vielä riittänyt energiaa, mutta ehkä parin päivän päästä, jos olo tästä jatkaa kohentumista.

Aarteita kasvihuoneesta

Kuva_tomaatti1Tomaatit punastuvat kasvihuoneessa kovaa vauhtia – tosin on siellä vielä paljon  ihan vihreitäkin, mutta helmikuussa kylvetyt Bloody Butcher-lajikkeen taimet kasvoivat hyvin ja nopeasti. Siksi ne tuottavatkin jo nyt ihan mukavasti satoa. Täytyy tosin sanoa, että yhteiselo olohuoneessa huhtikuussa ja etenkin toukokuun alussa oli jo aika tuskaa – sen verran suuria taimet jo olivat.

Oma vointini on ollut edelleen aika huonoa, vaikka ensimmäinen kolmannes onkin jo onnellisesti takana. Oksentelu jatkuu ja melkein kaikki ruoka lisää pahaa oloa.Tällä hetkellä helpoiten alas menee maustamaton joghurtti, johon joskus sekoitan pilputun banaanin. Myös pieniä määriä leipää saan nieltyä. Jotain muutakin pitäisi varmaan syödä…

Lapset ja äitini ovat hoivanneet parhaan taitonsa mukaan puutarhaa. Mikael on hoitanut melkein yksin tämän kesän ruohonleikkuun ja se on varsin kunnioitettava suoritus kohta 9-vuotiaalta pojalta. Lisänä on ollut vielä rikkaruohotkin ja roppa kaupalla muita töitä.  Molemmat pojat ovat olleet ahkeria. Heille onkin luvattu iso yllätys kesän lopuksi – niin hienosti he ovat tehtävistään suoriutuneet.

Yllätyksiä

Niin siinä vain kävi, että yllätykset iskevät silloin kun niitä vähiten odottaa. Kevät ja alku kesä menivät selkäsärystä kärsiessä. Puutarha kärsi siinä ohessa ja vaikka apuja istutusten kanssa saikin niin kaikki ei silti mennyt niin kuin talvella oli suunniteltu. Ja sitten tapahtui vielä toinen asia, joka pisti kaiken uusiksi.

Kesäkuussa meille selvisi, että uusi raskaus oli alkanut. Vaikka raskaus olikin toivottu niin tässä välissä se pääsi hiukan yllättämään – iloisesti tosin. 🙂

Alkuraskaus on ollut aika rankka. Oikein mikään ei ole pysynyt sisällä ja melkein mikään ei meinaa mennä alas. Pahoinvointirannekkeet ovat käytössä ja voisin sanoa, että niistä on hiukan apua. Ja hiukan apua on parempi kuin ei apua lainkaan. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Onneksi joukkoon on mahtunut muutama parempikin päivä. Niistä pitää olla iloinen ja siitä, että ainakaan toistaiseksi ei ole joutunut tiputukseen, vaikka sekin päivä on ollut lähdellä eikä vieläkään olla siinä vaiheessa, että voisi huokaista helpotuksesta. Vinkkejä vuorokauden ympäri kestävän pahoinvoinnin taltuttamiseen otetaan ilolla vastaan.

Puutarha on nyt melkein kokonaan muun perheen hoidettavana. Itse en jaksa. Alkuraskaudesta on käyty jo kolme kertaa ultrassa tarkistamassa pikkuisen hyvinvointia. Ensimmäisellä kerralla pelättiin taas pahinta ja saimme elää reilun viikon jännityksessä. Ensimmäisessä ultrassa ei nimittäin löydetty sydämen sykettä. Toisen ultran jälkeen helpotus purkautui itkuna heti, kun olimme lääkärin huoneesta ulos astuneet. Kohdusta löytyi kuin löytyikin pieni, hentoinen syke. Kolmas ultra tehtiin, koska epäiltiin taas keskenmenoa. Siellä se vauveli kuitenkin vielä oli, sydän sykki ja pienet kädetkin liikuivat – vuodosta ja supistuksista huolimatta. Nyt sopii vain toivoa, että pikkuinen jaksaa sinnitellä mukana loppuun asti. Jos kaikki menee niin kuin pitää niin meille tuleekin sitten ensimmäinen talvivauva tammikuussa. Mikael ja Rasmus kun ovat syntyneet kesähelteillä.

Pelko on mukana tässä raskaudessa aika vahvana. Pelottaa, että tulee uusi keskenmeno. Pelottaa, että vauvalle tapahtuu jotain emmekä vieläkään saa sulkea omaa pikkuistamme syliimme. Silti sydämessä asuu toivo siitä, että tällä kertaa kaikki menee riittävän hyvin ja tammikuussa saamme pitää omaa pienokaistamme sylissä ja suukottaa pientä nenän päätä.

Toivoa – sitä on aina.

Koppla av i Gamla Stan ja ruotsalaista kortisonia

Kuva_sairaanhoitaja1Lapset, yksi mummeista ja minä pakkasimme laukkumme lämpimänä toukokuun päivänä ja suuntasimme kulkumme laivalle ja kohti Tukholmaa. Lapset olivat olleet matkasta innoissaan aina siitä lähtien, kun sitä oli alettu suunnitella, joten hyvän monta kuukautta oli kuultu kysymys: ”Montako päivää vielä?”

Mikael tuntui jännittävän reissua enemmän ja keskustelua laivan mahdollisesta uppoamisesta on käyty useammin kuin kerran. No, laiva ei uponnut, mutta matka oli enemmän kuin tapahtumarikas…

Rasmukselle kaikki hälinä, melu, korkeat portaat, matalalla olevat ikkunat loputtoman veden äärellä ja kannella käyvä kova tuuli muodostuivat hyvinkin raskaiksi. Selvisi myös, että suuri meri oli hänestä hyvin pelottava. Vielä kuluu hyvän aikaa ennen kuin Rasmus on kotonaan laivassa. Poika oli lopulta aivan poikki ja kiukkuien kuin ampiainen.

Mutta takaisin niihin asioihin, jotka tekivät reissustamme niin mielenkiintoisen:

Tukholman taksissa ei luottokorttini  jostain kumman syystä suostunut toimimaan ja niinpä taksikuski ajoi minut lähimmälle pankkiautomaatille, josta sain nostettua samaisella kortilla käteistä ja maksettu taksin. Päivä alkoi siis sujua hyvin ja kuninkaan linna kohosi edessä.

Kiertelimme katuja ja nähtävyyksiä sen mukaan, kun lapset jaksoivat. Välillä alkoi tilanne käydä aika tiukaksi, mutta onneksi väliin sattui aina jotain hauskaa, kuten se, että lapset löysivät eräästä liikkeestä kultaiset lohikäärmepehmot, jotka  pakattiin kassan kautta kasseihin. Matkan sopi taas jatkua.

Todellinen käänne tapahtui, kun vasten kaikkea totuttua Rasmus ja Mikael saivat syödä pienen pienet keksit, jotka eivät olleet luomua – lisäaineettomia kylläkin. Onneksemme ostimme nuo keksit mukaan ja lapset söivät ne laivassa. Mikaelilla ei ollut  hätää, mutta Rasmuksella alkoivat asiat huonontua, vaikka keksi oli vain suupalan kokoinen.

Jonkin ajan päästä keksin syömisestä alkoivat pojan posket punoittaa ja urtikariaa ilmestyi myös. Rasmus sai annoksen antihistamiinia, mutta se ei auttanut. Silmiäkin kutitti ja nekin alkoivat turvota. Rasmus jaksoi silti väittää, että olo on ihan hyvä, mutta mitäpä muutakaan sitä sanoisi, kun hetken päästä saisi taas nähdä kauan odotetun Ville Vikingin. Ei silloin sopinut olla kipeä! Poika hieroi silmiään ja päätään minkä kerkesi.

Pojan vakuutteluista huolimatta suuntasimme kohtalaisen vikkelästi kulkumme laivan sairaanhoitajan luokse, joka varsin rivakasti sulatti Rasmukselle kasan ruotsalaista kortisonia, joka kuulemma tehosi nopeammin kuin kotimainen vastaava. Rasmus joi pahanmakuisen nesteen urheasti ja pian saimme  huokaista. Kortisoni alkoi vaikuttaa ja Rasmus alkoi näyttää taas siltä kuin ennenkin. Ja Ville Vikinginkin ehdimme vielä nähdä!

Laivasta pois noustuamme Helsingissä saimme sitten todistaa tullin koirien tekevän huumelöytöjä. Koiria oli monta ja ihan siinä silmiemme alla ne tekivät työnsä.

Luulisi, että tässä olisi ollut jo riittävästi jännitystä yhdelle viikonlopulle, mutta ei. Rautatieasemalla kovaa kiitävä pyöräilijä töytäisi vieressäni olevaa Rasmusta, joka lensi asfalttiin ja alkoi itkeä. Pyöräilijä oli arvioinut väärin vauhtinsa ja kolon, josta oli kuvitellut puikahtavansa ohitsemme. Se täytyy sanoa, että oli todella hienoa, että hän kuitenkin pysähtyi ja jäi selvittämään tilannetta eikä vain karannut paikalta, kuten niin valitettavan moni tuntuu nykyään tekevän. Rasmus selvisi onneksi muutamalla naarmulla ja
säikähdyksellä ja pyöräilijä pelkällä säikähdyksellä.

Iloinen asia oli, että loppumatka sujui rauhallisesti ja kommelluksitta. Kotiin oli ihana palata! Saa nähdä milloin jälleen uskallamme neljän seinän sisältä poistua! 😀

Taimia ja yllätyksiä

Kuva_reinot1Tänään aamusella suuntasimme Kodin Terraan tekemään muutamia hankintoja. Kotiin viemisiksi tarttui uusia mansikantaimia, joille kevään aikana ilmestyi juuri sopiva paikka sekä pari yrtintainta sekä lisää siemeniä, mutta niitähän ei voi olla koskaan liikaa! Ja tietenkin kuvassa näkyvä orvokki! Olisin kovasti halunnut sellaisen keltaisen orvokin, jossa on tummat ”kasvot” mutta sellaista ihanutta ei nyt ollut myynnissä. Eipä näissä sinisissäkään mitään vikaa sinänsä ole, mutta satun vain pitämään tuosta kelta/ruskeasta ehkä eniten.

Se mistä olen erityisen iloinen on, että tällä kauppamatkalla muistin vihdoin ostaa itselleni uudet tossut. Edelliset olivat jo niin reppanassa kunnossa, että niitä ei oikein edes tossuiksi voinut enää sanoa, mutta ne olivat mahdottoman mukavat jalassa – joskin hiukan tarpeettoman ilmastoidut tosin. 😀 Mistä muuten mahtaa johtua, että juuri silloin, kun kenkä tuntuu jalassa kaikkein mukavimmalta, se hajoaa. Nyt minulla on kuitenkin ihka omat Reinot – keväisen vihreät! Luulenpa, että ne eivät jossain vaiheessa ole enää kuitenkaan ihan näin vihreät….

Kierrätyskeskuksessa kipaisimme myös ja löysimme jälleen monta ruukkua, joihin saamme istuttaa yrttejä, paprikoita ja tomaattejakin! Taitaa olla nykyisin niin, että siellä tulee käytyä aina, kun ohi ollaan ajamassa. Koskaan ei voi tietää mitä aarteita sieltä milloinkin löytää. Myöhemmin laitan kuvan yhdestä ihanimmasta löydöstä, joka päätyi kasvihuoneeseemme yhdessä vanhan ruokapöytämme kanssa. Voin jo kuvitella kuinka ihanalta ja kesäiseltä kaikki tulee näyttämään, sitten kun paikat on saatu valmiiksi.

Rasmukselle löytyi myös pieni yllätys, joka päätyi hänen huoneensa ikkunalautaa koristamaan. Laitoin auto-ruukkuun osan sitruunamelissan taimesta ja nyt Rasmus hypisteleekin sen lehtiä ahkeraan ja tuoksuttelee. Sitruunamelissa on ihanan raikas ja keväinen!

Kuva_auto1

Valokuvia

Viimeiset pari kolme päivää ovat kuluneet aika tiiviisti tietokoneen ääressä. Aloin lajitella lasten vanhoja valokuvia ja päivät ovat venyneet helposti yli 14 tuntisiksikin. Tietokoneen syövereistä on löytynyt paljon kuvia ja paperikuviakin oli kertynyt aika tavalla. Tässä myös huomasi, että jotkin asiat kannattaisi tehdä ajallaan. Joistain kuvista puuttuivat merkinnät täysin ja koska kuvat olisi mukava saada laitettua kirjoihin ja kansiin ihan aikajärjestyksessä on se merkinnyt sitä, että pahimmillaan on laskettu hampaiden lukumäärää, kuolan paljoutta paidan rinnuksilla ja kuinka monta hiusta on törröttänyt päälaella. Työtä oli paljon, mutta nyt näyttäisi siltä, että kuvat on saatu lopulta aikjärjestykseen ja mitään ei enää puutu välistä. Siis toivottavasti mitään ei enää puutu välistä… Takapakkiakin on välillä tullut.

Mukavaa oli selata vanhoja kuvia ja nähdä kuinka lapset ovat kasvaneet ja muuttuneet. Mikaelin ja Rasmuksen kanssa käytiin läpi niitä myöskin ja pojilla oli hauskaa katsella omia niin iloisia kuin surullisiakin hetkiä. Rasmuksen kohdalla mietitytti lukuisat sairaalareissut, aivosähkökäyrät ja muut. Niistäkin oli kuvia olemassa, koska niiden avulla käytiin läpi tapahtumia, kun sanoja ei vielä paljon ollut. Rasmus sanoi eilen haluavansa ne mukaan albumiinsa. Ja olisiko tuo ihme. Ne ovat olleet iso osa hänen elämäänsä, vaikka enemmän normaaleihin uomiin olemmekin jo päässeet. Rasmus aloittaa syksyllä tavallisella luokalla, joka ei ole niin suuri kuin luokat yleensä ja siellä Rasmus saa tehostettua tukea. Näillä eväillä pitäisi selvitä. Eri asia olisi sitten ollut, jos aloitusluokka olisi sellainen jättimäinen niin kuin nykyään monesti on.

Molemmat pojat ovat aivan erityisesti pitäneet vauvakuvistaan. Onhan se hauska nähdä millainen oli ihan ensimmäisenä päivänä ja paljon he ovat niistä kyselleetkin. Ja paljon on saanut kertoa siitä millaisia he olivat, mitä tekivät ja mistä pitivät. Paljon on muisteltu hassuja sattumuksia, mutta puhuttu myös vakavista ja pelottavistakin asioista.

Vielä pitää saada laitettua loput kuvat paikoilleen ja sitten voimmekin paremmin lueskella yhdessä, mitä milloinkin tapahtui. Näissä merkeissä kuluu varmasti vielä muutama päivä, sillä materiaalia on yllättävän paljon. Tosin mieleen on tullut myös monta sellaista tapausta, joista ei kuvia ole.