Aihearkisto: Arki

Vaiherikas viikko ja arjen takaisin tavoittelua

Vaiherikas viikko ja arjen takaisin tavoittelua
Kevätmessujen ehkäpä kauneinta antia. Tunneli oli kuin pesä.

Viime viikko oli täynnä menoja. Ensin oli nuorimmaisen foniatrian polikäynnit, jotka lohkaisivat kaksi päivää viikosta,  käväisin myös biobrunssilla, jossa kuulin kaikenlaista mielenkiintoista puukuidusta ja lopulta alkoivat vielä Kevätmessut ja tuohon päälle sitten toki vielä ne kaikki normaalit kuntoutuskäynnit sekä pieni paperisoppa, kun yksi terapeutin lausunto piti saada paikasta A paikkaan B ajoissa. On se vain kumma, kuinka tuokin sattui juuri jaksolle, jolloin en ole kotona ja vielä kaiken lisäksi hyvin vaikeasti tavoitettavissa, koska kaikkialla ei vain voi vastata puhelimeen tai sitten ei vain kuule, kun puhelin soi.

 

foniatri
Foniatrilla

No, kaikki saatiin ratkotuksi, vaikka hetken huolestuttikin ja lausuntokin saatiin ajoissa matkaan – joskin  muutaman hauskan mutkan kautta. 😀

Nyt olo on väsynyt ja lasten kanssa arkeen paluuta on harjoiteltu lauantain ja sunnuntain verran. Takkuillen, mutta pikku hiljaa edeten.  Arjen rutiinit kun olivat koko viikon ajan menneet jollain tapaa rikki ja niitä tuli sotkemaan myös Tukholman terrori-isku.

Meillä on sukulaisia ja ystäviä Tukholmassa  ja perjantaina elimme muutaman tuskaisen tunnin, kun odottelimme tietoa niistä, joita emme olleet vielä onnistuneet tavoittamaan tai joita ei kukaan muukaan ollut onnistunut tavoittamaan. Viimeiset tiedon rippuset tulivat vasta yön aikana, mutta en ollut herännyt puhelimeni piippaukseen enää niin myöhään. Vaiherikas viikko ja huoli olivat vaatineet veronsa ja nukuin tavallista sikeämmin. Puhelimen vienot piippaukset, joihin normaalisti heräisin helpostikin eivät untani onnistuneet katkomaan ja niinpä sain herättyäni lukea viestin, joka vahvisti, että kaikki olivat turvassa.

Lasten kanssa puhuttiin siitä, kuinka tuollaista voi tapahtua ja voiko sellaista tapahtua täällä Suomessakin. Onneksi nuorimmainen ei vielä näistä asioista ymmärrä ja isommat ovat jo sen verran vanhoja, että heidän kanssaan voi puhua asioista aika oikeilla nimillä ja heillä on jo varsin oivaltavia ajatuksia asiasta.

Maailma on taas himpun verran erilaisempi paikka. Tietyllä tavalla pelottavampi, mutta samalla olemme saaneet huomata, kuinka poikkeustilanne nostaa esiin yhteisöllisyyttä ja välittämistä, jollaista maailma tarvitsee.

web analytics


Onnen hetkiä

Viime viikolla meillä elettiin sellaisia ilonhetkiä, ettei ole hetkeen yhtä onnellisia oltu.

Kasperin SI-terapiassa otettiin aimo harppaus eteenpäin ja kaikenlaisen touhun keskellä opittiin taito, josta jokainen poika ja tyttö on ylpeä oppiessaan. Viime viikolla, tarkkaan ottaen 21. 3 oppi Kasper ajamaan polkupyörällä.

SI-lapsille tämä ei ole aina – jos koskaan – mitenkään helppoa tai itsestäänselvää ja muistan, kuinka vaikeaa se meidän isommillekin alkuun oli. Kasperin onni onkin, että hän sai SI-terapiaa nyt jo pienenä, kun aika on otollisin ja valmiudut tämän upeuden suorittamiseen saatiin käyttöön.

Niinpä tiistaina huristeli iloinen ja nauravainen poika pitkin SI-terapian käytäviä. Oppiminen tapahtui lopulta ihan hetkessä, mutta terapeutti tuumikin ennen pyörän esiin kaivamista, että hetki tuntuu otolliselta ja intoa Kasperilta löytyi myös.

Halu ajaa pyörällä oli nimittäin pulpahtanut jo viikonloppuna kun isoveljet huristelivat omilla pyörillään pitkin sulanutta pihatietä. Kasper oli kovasti halunnut mukaan, mutta ei ollut pysynyt perässä.

Onnen hetkiä

Niinpä siinä sitten kävi, että muutaman epävarman ja haparoivan polkaisun jälkeen alkoivat jalat pyöriä koko ajan varmemmin ja varmemmin ja jatkuva liike, joka on kaikkessa yleensä se hankalin asia, alkoi sujua nopeasti ilman pysähdyksiä ja pian Kasper ajelikin jo pitkät pätkät käytävällä, varmistettuna vielä tosin, koska kääntyminen ei vielä ihan sujunut ja törmäysvaara oli suuri. Jarrutkin löytyivät mukaan ajeluun yllättävän nopeasti.

Pojan kasvoille oli noussut suuri hymy ja näki hyvin, kuinka isosta saavutuksesta oli kyse. Ei sitä joka päivä opitakaan pyöräilemään.

Silmäni kostuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun pyöräily oli aika lopettaa ja Kasper ilmoitti terapeutille hymyillen, että ei ihan vielä. Yksi kerta vielä.

Hän halusi ajaa vielä äidin luo. Ja niinpä Kasper ajoi suoraan syliini ja se hymy, joka hänen kasvoillaan tuolla hetkellä oli, painui ikiajoiksi muistoihini.



real time web analytics


Savustettu keittiö

Tällä viikolla meillä eleltiin taas hiukan jännittävämpiä hetkiä. Tällä kertaa tähän ylenmääräiseen jännitykseen syypää olin minä.

Ties monennenko huonosti nukutun yön jälkeen päätin laittaa paistinpannun liedelle ja paistinpannuun tilkan nestettä. Tarkoitus olisi sitten tehdä aamupalaksi vaihteeksi parsakaalta, joka sattuu olemaan herkkuani. No, niinpä siinä sitten kävi, että muistin yhtäkkiä, että en sitten edellisenä iltana tarkistanutkaan jääkaappiin muuttaneen hapatusruukun vesikaukaloa ja sillä silmän räpäyksellä sitten kipittelin talon toiseen päähän ja luulin laittaneeni levyn pois päältä.

Vesikaukalon tarkistusreissu  pääsi venähtämään ja palatessani keittiöön oli huoneen vallannut aikamoisen sankka savu. No, pikainen sukellus savuun, pannu pois liedeltä ja suunnitus kohti vesipistettä. Tulta ei näkynyt, mutta käryä ja savua oli ihan riittämiin ja loppu päivä sekä seuraava yö tuuleteltiinkin sitten ihan tosissaan. Seuraavana päivänän vähän kevyemmin, koska alkoi olla hiukan viileää, mutta edelleen on mukava, jos ikkuna on enimmäkseen auki.

Savustettu keittiö

Meillä on palovaroittimet. Itse asiassa useampikin kappale, mutta keittiön ulkopuolelle kattoon asennettu hälytin ei kuitenkaan savua ”haistanut” sillä niin näppärästi pysytteli savu luvattoman pitkän aikaa keittiön puolella. Vahingosta viisastuneena – sekä pelästyneenä – päätimme nyt asentaa palovaroittimen myös keittiöön, vaikka tiedämmekin, että se tulee huutamaan lähes joka ikinen kerta, kun uuninluukku avataan. Parempi kuitenkin se, kuin tulipalo.

Seuravaa kertaa ei toivottavasti tule, mutta jos tulee, niin mielellämme kuulisimme palovaroittimen piippauksen ennen kuin keittiössä tarvitaan savusukeltajanvarusteet.

Pelastustoimen sivulta voi käydä kätevästi lukemassa vaikkapa sen, kuinka monta palovaroitinta tarvitsee ja miten ne tulisi asentaa, jota ne toimivat parhaalla mahdollisella tavalla. Palovaroitin on halpa henkivakuutus.

Pitäkäähän huoli itsestänne ja toisistanne. 


web analytics


Sairaalareissu, terveyskeskuskäynti sekä aivotärähdysseurantaa

Tätä viikkoa on kulunut vasta kolme päivää, mutta perheemme on saanut käydä jo niin sairaalassa kuin terveyskeskuksessakin ja viime yö vietettiin herätellen pikkuistamme aina parin tunnin välein.

Maanantaina kiikutettiin yksi lapsista terveyskeskukseen jatkuvan huimauksen vuoksi. Eihän se onneksi mitään vakavaa ollut, mutta asapainoelimen tulehtuessa ei se tasapainokaan ole kaikkein vakain ja niinpä kouluun ei esimerkiksi nyt hetkeen pyörällä mennä. Parisen viikkoa varmaan mennään nyt hiukan heiluvissa tunnelmissa, mutta aikanaan se loppuu ja maailma alkaa taas pysyä paremmin paikoillaan.

Sairaalareissu, terveyskeskuskäynti sekä aivotärähdysseurantaa

Tiistaiaamuna hoidettiin eteenpäin äitini vuoden vaihteessa alkanutta sairaalakäyntien sarjaa ja vietimme hyvän aikaa magneettikuvauksessa, jonka tuloksia odottelemme sitten aikanaan saapuvaksi. Istuessani siinä odottelemassa äitini kuvauksen päättymistä tuumin itsekseni, että jos meidän aistiyliherkät lapset ikinä magneettikuvaan joutuvat niin edessä on aikamoisen rankka kokemus kaikille asianosaisille. Kone ei nimittäin ole ollenkaan sieltä hiljaisimmasta päästä vaan tasan päinvastoin. Koneessa sisällä käyneet tietävät, että ääni on vielä kuuluvampi ja tuntuvampi siellä putken sisällä. Samalla muistin, että yksi lapsista on magneettikuvassa itse asiassa ihan pienenä käynytkin, mutta nukutettuna, koska oli vain parivuotias tuolloin ja paikalla pysyminen olisi voinut olla aika mahdotonta ilman nukutusta. Jännä, että en heti tuotakaan asiaa muistanut, vaikka pikkuinen tuolloin nukahti syliini ja siirrettiin sitten kuvaukseen.

Viime viikolla kasaantuneet huolet ja tämän viikon kuormittavat huolet laukaisivat itselläni migreenin, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut ja niinpä yöunetkin ovat olleet tavallista rikkonaisemmat ja migreeninjälkimainingit tuntuvat päässä yhä tänäänkin. Tähän ei yhtään auttanut pikkuisemme törmäily eilen.

Kuvattuani puuroperjantain viimeistä puuroannoksen auttoi Kasper minua tapansa mukaan siivoamaan jälkiä.  Niinpä hän nappasi pienen lampun, jota tapaan käyttää apuvalona, koska keittiön valaistus ei koskaan kuviin kunnolla riittä (eikä se apuvalokaan kummoinen ole…jotain pitäisi kehittää, sillä pilviset päivät ovat ä-r-s-y-t-t-ä-v-i-ä.) ja lähti kuljettaman sitä paikolleen. Kovalla vauhdilla taas mentiin ja hetken perästä kuului vain kova kumaus. Samalla sekunnilla oli otsaan noussut komea pingispallon kokoinen kuhmu, jonka keskellä sinersi jo mustelma. Kylmää siihen laitoimme välittömästi ja  aivotärähdysseurantaa pidettiin sitten koko yö. Pikkuista heräteltiin siis parin tunnin välein ja tarkastettiin tajunnantaso. Onneksi kaikki meni hyvin ja tällä hetkellä suurin ongelma lienee siinä, että kuhmu on komeasti otsassa juuri siinä ”suukkolinjalla”.

No, pienet ovat huolet, jos tuo on tämän päivän ainoa murhe. 🙂



free hit counter


Neljän vuoden takaisia muistoja

Tähän aikaan vuodesta meillä palaillaan  aina tiettyihin tunnelmiin.

Melkein päivälleen neljä vuotta sitten elämämme muuttui kerta heitolla. Kuukausi aikaisemmin oli syntynyt nuorimmaisemme, jokavajaan vuorokauden ikäisenä kiidätettiin lastenosastolle ABO-immunisaation vuoksi ja synnytystä seuraavana yönä olin itse aiheuttanut kuhinaa yrittämällä vuotaa kuiviin.

Vielä tuolloin emme tienneet, kuinka elämämme tulisikaan kuukauden perästä muuttumaan.

Neljän vuoden takaisia muistoja

Tuolta ajalta itselläni on joistain asioista hyvinkin tarkat mielikuvat, kun taas jotkin asiat ovat kadonneet muistini sopukoista lähes tyystin.

Muistan, kuinka huonovointinen ja väsynyt olin tuona yhtenä iltana, jolloin mieheni minut päivystykseen vei. Muistan, että olin tuuminut, että jos sitten huomenna aamulla, koska en jaksaisi lähteä enää tänään. Olisin vain halunnut jäädä siihen sohvan nurkkaan kerälle ja nukkua. Hyvä, että hän ei minua kuunnellut vaan vei lääkärin, sillä terveyskeskuksessa todettiin korkeat tulehdusarvot, melkein olematon verenpaine sekä Duracell-pupuakin nopeampi sydämensyke. Lisäksi oli aiemmin päivällä maailma mennyt täysin mustaksi ihan noin vain. Olin kyllä silloin soittanut jo terveyskeskukseen, mutta tuo ei yksittäisenä oireena ollut vielä kovin kummoinen asia.

kuva_marevan

Illalla matkasimme lähetteellä sairaalaan ja oletuksena oli, että koko menneen kuukauden vaivannut kohtutulehdus olisi yhä voimissaan. Kovin paljon enemmän emme olisi voineet väärässä olla. Yön aikana jalkani muuttui tolkuttoman kipeäksi, turvonneeksi ja siniseksi. Tiesin jo sillä hetkellä, että kyseessä oli veritulppa.

Riski saada veritulppa raskausaikana ja lapsivuodeaikana on aina suurempi kuin normaalisti. Ja lisäksi minulla oli vielä sektio takana ja se nosti veritulppariskiä entisestään.

Vatsaan sektion jälkeen pistellystä verenohennuslääkkeestä, Klexanesta huolimatta olin siis onnistunut nappaamaan ei-toivotun seuralaisen. Massiivisen veritulpan, joka oli viedä hengen. Lisäksi oli vielä tulehdus vatsan alueella.

Joka paikassa  puhuttiin massiivisesta veritulpasta, oltiin huolissaan siitä irtoavista osasista, jotka matkaisivat keuhkoihin, mutta myös siitä, että sairaalapaikkaa suuremmasta sairaalasta jouduttiin hiukan odottelemaan ja vasta erittäin kivuliaan ja huonosti nukutun yön jälkeen ambulanssi nappasi minut kyytiinsä ja hetken perästä löysin itseni Meilahdesta teholta. Vasta siellä tilanne oikeastaan vasta konkretisoitui itselleni ja tajusin, että tässä voisi nyt käydä kuinka tahansa. Silti vielä tuolloin jaksoin olla positiivisella mielellä ja toiveikas. En aikonut kuolla. Kotona minulla oli perhe: mies , aika pienet lapset sekä vastasyntynyt vauva. Ei silloin voisi kuolla. Ei. Ja niinpä minä mielessäni päätin olla kuolematta.

Kaikesta huolimatta muistelen sairaala-aikaani molemmissa paikoissa erityisen lämpimästi. Mieleeni on jäänyt muutama hoitaja aivan erikoisen hyvin. Ensimmäisenä pienemmän sairaalan ensimmäinen hoitaja, joka otti minut sisään yhdessä vauvani kanssa. Pääsimme sisään osastolle, jossa sain pitää vauvani mukanani, sillä suurin pelkoni oli joutua eroon pikkuisestani. Hoitaja piti meistä hyvää huolta ja osasi valita juuri ne oikeat sanat meidän tilanteessamme ja kävimme rauhallisin mielin nukkumaan. Toinen hyvin mieleeni painunut hoitaja oli Meilahdessa. Hän oli vierelläni, kun kerrottiin, mitä tulisi tapahtumaan ja hän sanoi minua heidän vuoden positiivisimmaksi potilaakseen ja lisäsi vielä, että se on erittäin paljon sanottu, koska oltiin vasta helmikuussa ja vuotta rutkasti jäljellä. Ne sanat auttoivat minua eteenpäin vaikeimmillakin hetkillä, sillä aika ajoin sisäinen Pollyannani yritti painua piiloon ja synkemmät ajatukset vallata mielen. Synkkyyden aika ei kuitenkaan voinut vielä tulla, sillä nyt ei saanut antaa periksi. Oli tervehdyttävä ja voitettava vaikeudet.

Kuva_sairaala2

Pienempään sairaalaan paluun jälkeen minun piti odottaa vielä yksi yö, että sain vauvani takaisin viereeni, sillä olisi ollut typerää lähteä siirtämään pientä myöhään illalla ja yksi yö lisää antoi myös aikaa minuun umpattujen lääkkeiden haihtua elimistöstäni. Osa niistä nimittäin oli sellaisia, jotka erittyivät äidinmaitoon. Pelkäsin imetyksen epäonnistumista, vaikka teholla olinkin saanut rintapumpun lainaksi, mutta en ollut kyllä jaksanut sillä paljon pumppailla. Lähinnä kerran pari, jotta kivulias kiristys oli saatu pois.

Onni oli sanoinkuvaamaton, kun vihdoin sain pienen viereeni. Mieheni toi hänet luokseni aikaisin seuraavana päivänä ja tuntui kuin vauva olisi sillä hetkellä sulanut kiinni kylkeeni.  Seuraavaan vuorokauteen hän ei sitten irrottanutkaan otettaan vaan pysytteli imemässä melkein koko ajan. Tankkasi maitoa ja läheisyyttä. Oikeastaan taisimme molemmat tankata sitä läheisyyttä. Tuntui, että siitä hetkestä lähtien meni pitkän aikaa kun vain paikkasimme menetettyä aikaa eikä meidän yhteiseen maailmaamme mahtunut hetkeen aikaan mitään muuta. Elimme omassa vauvantuoksuisessa kuplassamme – tai ainakin yritimme.

Nautin vauvan tuoksusta, yö heräämisistä, pitkistä imetyksistä ja kaikesta siitä, mikä kuului siihen normaalin vauva-arkeen. Sen verran epätavallista meidän arkemme nimittäin yhä oli, että sitä halusi nauttia jokaisesta hetkestä, joka suinkin muistutti siitä tavallisesta vauva-arjesta, jota niin kovasti kaipasimme. Viikon verran vietimme teholta pois päästyäni  sairaalassa yhdessä, ennen kuin pääsimme sitten lopulta kotiin, mutta  silloinkaan emme päässeet kiinni siihen niin kovasti kaipaamamme vauva-arkeen vaan elimme tulehduskierrettä, joka uhkasi jo imetystäkin. Lääkärireissut ja laboratoriokäynnit olivat arkipäivää ja voimat kertakaikkisen lopussa.

Tuon vuoden aikana opin myös, että geenivirheeni altistaisi minut tulevaisuudessakin helpommin veritulpille ja lääkinnälliset tukisukat tulisivat olemaan osa elämääni aina.

Äärimmäisen kiitollinen olen omalle lääkärilleni siitä, että hän suostui ottamaan verikokeet lapsistamme, jotta minulle selviäisi, olisiko samainen geenivirhe periytynyt myös heille. Jopa nuorimmaisesta otettiin  verikoe, vaikka ajankohtainen asia se olisi hänen kohdallaan ollut vasta vuosien päästä. Kyse oli enemmänkin omasta mielenrauhastani. Lääkäri kysyikin, mitä sitten jos geenivirhe on lapselleni periytynyt. Asia oli hyvin selkeä minulle. Mielestäni on aina parempi tietää, kuin olla tietämättä, sillä kaikelle sellaiselle, jonka tietää ja tuntee voi jotain tehdä. Minimissään asiaan voisi alkaa sopeutua.  Jos geenivirhe lapsillani olisi, voisin alkaa asiaa työstää, mutta se, että en varmuudella voisi tietää, miten asianlaita oikein on, tuntui maailman kamalimmalta asialta ja vaivasi hyvin paljon. Se, että sain tietää lasteni osalta asian olevan kunnossa, tuntui suurimmalta mahdolliselta lahjalta maailmassa. Sitä se on yhä tänä päivänäkin.

Sanonta vaikeuksien kautta voittoon kuvasi paremmin kuin hyvin tuota vuotta elämässämme. Me kuitenkin selvisimme ja näin jälkeen päin ajateltuna en ole aivan varma antaisinko tuota vuotta pois, sillä sen merkitys nykyhetkeen on niin suuri. Vaikka se toi mukanaan paljon murhetta, pelkoa ja hankaluutta, niin se toi esiin myös sellaisia voimavaroja, joita en tiennyt perheessämme tai minussa edes olevan.

Joskus minusta tuntuu, kuin minulla olisikin kaksi syntymäpäivää. Se alkuperäinen ja sitten tämä toinen  – uusi mahdollisuus.

——————-

Hyvät ohjeet niin veritulppien havaitsemiseen, riskitekijöihin kuin tulppien ennaltaehkäisyynkin löytyy HUSin Taipumus saada veritulppa pdf-tiedostosta. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua ja voi tulla  pelastaneeksi oman tai läheisensä hengen.

Kuva_sairaala1



site stats


Perunankuorimakone

Perunankuorimakone kotiutui meille jokunen kuukausi sitten. Nyt varmaan moni sanoo, että turhempaa laitetta ei liene olemassakaan, mutta tähän voin vastata, että tarpeellisempaa ja arkea helpottavampaa laitetta ei meillä montaa ole.

Kipeät kädet ja perunaa rakastava perhe on aika paha yhtälö. Etenkin, kun perhe vielä pitää enemmän ilman kuoria keitetyistä perunoista kuin kuorineen keitetyistä ja aistiyliherkät eivät syö uuniperunoissakaan kuoria ilman itkua ja hammastenkiristystä. Tuossa lienee riittävät perusteet perunankuorimakoneen hankintaan. 🙂

Perunankuorimakone

Itse olen ainakin hyvin onnellinen tästä ”turhakkeestani”.  Monia asioita teen mielelläni ilman konetta, mutta perunankuoriminen ei ole yksi niistä asioista. Säästän kipeitä käsiäni mielelläni puutarhatöihin, leipomiseen  ja kirjoittamiseen kuin perunankuorimiseen, jossa ne kipeytyvä entisestään. Joskus ihan niin paljon, että perunankuoriminen ei meinaa edes onnistua.

Koneeseen mahtuu suunnilleen kilon verran kerralla kuorittavaksi ja kuorimiseen menee noin minuutin verran, joskus hiukan pidemmän aikaa.  Pari kiloa onnistuu kuorimaan ennen kuin konetta täytyy alkaa tyhjentämään kuorimössöstä. Ei paha minusta.

Tämän viikon aikana meillä tullaan muuten kuorimaan peruna jos toinenkin, sillä viikon pääraaka-aine Puuroperjantaille on moneen taipuva peruna, jota ennen käytettiin puuroissa useinkin. Nykyisin se taitaa olla harvemmassa taloudessa puurokäytössä.



real time web analytics