Aihearkisto: Ajatuksia

Pitäisikö välillä puhua myös siitä mitä kouluruoka on?

Nykyisin puhutaan paljon siitä, mitä kouluruoka ei ole. Monen mielestä se ei ole terveellistä tai se ei muuten vain ole hyvää. On totta, että kouluruuassa on liuta e-koodeja. Se ei voi olla hyväksi kenellekään, sillä vaikka osa e-koodeista ei pahiksia olekaan niin niitä huonojakin silti löytyy eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten nuo kaikki aineet yhdessä reagoivat elimistössä. Monet lisäaineet ovat myös turhia. Tämä on kuitenkin tilanne, joka koskee kaikkea laitosruokailua, ei vain kouluruokaa. Mieleen tulee kuitenkin, pitäisikö välillä puhua myös siitä, mitä kouluruoka on?

Pitäisikö välillä puhua myös siitä, mitä kouluruoka on?

Voin sanoa, että tämä postaus on muhinut viikon jos toisenkin koneellani – ehkä siksi, että arkailin sen julkaisemista.

Kouluruoka on ikävän monelle lapselle se ainoa lämmin ruoka koko päivänä. Maanantaina se voi olla ensimmäinen oikea, lämmin  ruoka sitten perjantain. Monesti se on myös ainoa lämmin ruoka koko päivänä.

Hyvä, puhdas ruoka pitäisi olla kaikkien oikeus, mutta joskus vähän ”huonompilaatuinenkin” ruoka voi olla mannaa taivaasta. Olisi hienoa, että laitosruoka olisi luomua ja/tai lähellä tuotettua. Olisi hieno, jos siinä ei olisi lisäaineita. Tähän kaikkeen on kuitenkin vielä matkaa ja monen asian pitäisi muuttua ennen kuin tuohon koko maan mittakaavassa päästäisiin. Onko se rahallisesti mahdollista? En tiedä, mutta nykyisessä tilanteessa epäilen, että ei ole. Entä voisivatko vanhemmat maksaa ruuasta vaikkapa kuukausimaksua, jotta kouluruokaan olisi enemmän varoja käytettäväksi? Tuskin. Eivät ainakaan kaikki, vaikka haluaisivatkin.

Osa kouluruokakeskusteluun osallistuneista on välttänyt keskustelua rahasta. Minusta se on väistämättä osa koko vyyhtiä. Jos varat eivät riitä niin ne eivät riitä. Niin se on kotonakin. Jos haluaa satsata johonkin niin siihen käytetty raha on aina pois jostain muusta, mutta harva haluaa luopua siitä muusta.  Meillä taloudessa, jossa vain yksi vanhemmista käy palkkatyössä, asia on ratkaistu niin, että joistain asioista on luovuttava, jotta raha riittää siihen, mihin sen on pakko. Kaikkea ei saa, vaikka kuinka haluaisi. Pitää valmistaa edullisempia ruokia, käyttää palkokasveja proteiinin lähteenä ja tehdä ruoka aina alusta asti itse. Ei osteta turhia juttuja oli kyse sitten ruuasta tai mistä tahansa.  Vähän kuin sivutuotteena olemme saaneet samalla myös hyvin terveellisen ruokavalion. Meidän onni on, että pidämme kreetalaisesta ruuasta, joka sopii näihin valintoihin paremmin kuin hyvin!

Ratkaisu oli meille aika helppo, mutta voinpa vain kuvitella, millainen poru siitä syntyisi, jos kouluissa olisi tarjolla paljon keittoja ja palkokasvejakin pari kolme kertaa viikossa. Lihaa vähemmän. Luulenpa, ettei taitaisi kovinkaan monelle nykyperheelle sopia. Jollain tapaa rahaa kuitenkin pitää säästää ja edellä mainitut vaihtoehdot ovat sekä edullisia että ravinteikkaita. Ihmiset eivät vain taida haluta niitä syödä ainakaan kovin usein. Laitosruokailu on koko ajan kovan paineen alla tästäkin syystä, sillä ihmiset eivät syö ruokaa, jonka mausta eivät pidä. Kyse ei ole pelkästään ruuanlaadusta vaan myös ihmisten asenteista ja makutottumuksista.

Suomessa on moni asia hyvin, mutta on ihmisiä, jotka eivät haaveile luomusta tai superfoodeista vaan toivovat, että tänään lautasella on riittävästi perunaa tai makaronia – ihan sitä valkoista ja kaikein halvinta. He eivät myöskään mieti ruuan lisäaineita.  Joskus se, että saa vatsansa täyteen, on luksusta. 

Vaikka omat lapsemme syövätkin omia eväitään koulussa ja ne sattuvat olemaan luomua niin emme silti parjaa kouluruokaa kotona. Ruuasta muutenkin tulee puhua kunnioittavasti.

Muistan Pelastakaa Lasten PRIDE-koulutuksen aikaan, kun puhuimme ohjaajien kanssa ruokavaliostamme, valinnoistamme ja lapsistamme. Ohjaajat totesivat, että on hienoa, että olemme jaksaneet paneutua asiaan niin paljon. Kaikilla ei siihen ole voimavaroja  vaan energia kuluu siihen, että saa arjen sujumaan edes jotenkuten ja aina ei energia riitä siihenkään. Näen, että tietyllä tapaa ruokakeskustelu nykyisessä muodossaan on eräänlaista hifistelyä, johon varmasti aika ajoin syyllistyn itsekin. Niin se varmasti on, että kun asiat ovat muuten riittävän hyvin riittää energiaa tällaiseen. Täydellä vatsalla on helppoa pyytää, vaatia ja parjata.

Suomessakin on köyhyyttä. Se heijastuu kouluissa oppilaiden vaatetuksessa, siinä onko heillä älypuhelin vai ei, oma läppäri ja tabletti. Onko varaa järjestää syntymäpäivät, jossain mukavassa kohteessa tai kutsua kaverit edes kotiin juhlimaan. Nykyisin on myös tapana, että juhlavieraat saavat lahjoja juhlissa syötyjen herkkujen lisäksi ja ainakin monien lastemme kavereiden kotona on jos jonkinsortin ohjelmaa. Syntymäpäivätkään eivät ole enää kaverijuhlia, joissa leikitään ja vietetään mukavasti aikaa yhdessä. Tuntuu, että ne ovat muuttuneet kilpavarusteluksi.

Tilanteita on hirveän paljon erilaisia.

Vaikka kouluruuan ja muun laitosruuan tilanne onkin joltain kanteilta kurja on se myös hyvä. Ajatelkaa kuinka kurja tilanne olisi, jos kouluissa ei tarjottaisi lainkaan ruokaa. Mitä tekisivät ne nälkäiset lapset, joilla ei ole kotona mahdollisuutta saada kunnolla ruokaa? Perheet ovat jo nyt hyvin eriarvoisessa asemassa keskenään. Itsestäni tuntuu, että nykyisenlainen ruokakeskustelu vain lisää tätä eriarvoisuutta, vaikka näenkin, että keskustelun tarkoitus alunperin on ollut tuoda laadukkaampaa ruokaa laitosruokaloissa syöville. Laadukkaampi ruoka voi kuitenkin olla subjektiivinenkin käsite. Ihmiset eivät näe asioita samalla tavoin.

Sodan jälkeisessä Suomessa kouluruoka oli monen perheen onni. Äitini kertoman mukaan koulussa tarjoiltiin paljon puuroja ja keittoja – nämä olivat edullista ruokaa ja sitä ne ovat nykyäänkin.  Leivät ja maito tuli viedä kotoa. Puolukoita poimittiin joka syksy ja jokaisen oppilaan tuli viedä tietty määrä koululle tulevia ruokailuja varten.

Nykyinen kouluruoka on kuitupitoista, sisältää kasviksiakin ihan hyvän määrän, jos niitä tulee lautaselleen ottaneeksi.  Kouluruokaa saa myös yleensä aina ottaa juuri niin monta kertaa lisää kuin vain haluaa (poikkeuksena toki jotkin lihapullat tms. joita on laskettu tietty määrä per nuppi). Loppujen lopuksi laitosruokaan voi vaikuttaa myös itse. Laittamalla lautaselle enemmän kasviksia tulee syöneeksi enemmän kasviksia. Niin se on kotonakin. Tasapainoisesti koostettua ja ravitsevaa laitosruoka on silloin, kun syöjä kokoaa annoksensa oikein. Lisäaineet ovat sitten toinen juttu, mutta useinpien perheiden vesat käynevät myös mäkkärillä ja vastaavissa, joten ehkä noissa tapauksissa menettää myös terveytensä lisäksi oikeuden asiasta valittaa.

Tietynlainen juurille paluu voisi tehdä kouluruokakeskustelullekin hyvää.

 

Roskikseen kasvatettu ruoka?

Kuva_tamminenjauheliha1Meillä ei syödä lihaa paljon – ei ainakaan niin paljon kuin monessa muussa perheessä ja se liha mikä syödään on enimmäkseen luomupossua, joka tulee meille maailman parhaalta luomupossutilalta. Vuosia olemme olleet Kiven Säästöpossun asiakkaita. Itse asiassa liha oli se, josta meidän luomuilumme sai alkunsa.

Viime vuoden marraskuisen  Kansan Uutisten artikkelin mukaan suomalaiset syövät noin 77 kiloa lihaa vuodessa ja tuo määrä on laskettu luineen päivineen. Me ostamme yleensä puolikkaan possun pari kertaa vuodessa. Possun puolikas painaa noin 40-44 kg. Tuon lisäksi kulutamme jonkin verran vuodessa lammasta, nautaa sekä kanaa/broileria. Noista suurin osa on kanaa/broileria, sillä nautaa olemme ainakin tähän saakka ostaneet ani harvoin ja lammastakin samaan tapaan. Broilerin lisäämistä ruokavalioon tukee se, että Luomunokka on nyt olemassa toisin kuin monena aikaisempana vuonna. Proteiinia saamme paljon myös palkokasveista.

Viime viikolla satuin hankkimaan luomukaritsan jauhelihaa, kun sitä oli pari pakettia punaisilla lapuilla varustettuna paikallisen S-markettimme hyllyssä.  Ostan lammasta satunnaisesti eli lähinnä silloin, kun on ihan pakko saada kreikkalaista herkkua, johon tulee lampaanlihaa sekä jyvämakaronia eli kreikkalaisittain krtiharakiaItaliassa samannäköistä tuotetta puolestaan kutsutaan nimellä orzo. Meillä nautiskeltiinkin nyt ihan kunnolla ja tehtiin iso vuoallinen lampaanlihapataa, jota etenkin lapset odottavat vesikielellä.

Ostan monesti kaupasta erilaisia alennustuotteita. Tyhmäähän se olisi jättää alennus käyttämättä, kun pakastin kotona odottaa täydennystä ja rahaakin voisi säästää.

Alennustuotteiden ostaminen on myös erittäin ekologista, sillä ei taida paljon pahempaa tuhlausta olla kuin ruoka, joka päätyy roskiin siksi, että se jäi käyttämättä. Ei se kaupan hävikki ole sen parempi kuin kotona tapahtuva ruoan roskiin heittäminen – eikä se muutu hyväksi, vaikka ruoka kaadettaisiinkin kompostiin.  Ruuan tuottamiseen on käytetty valtavat määrät vettä ja energiaa ja kompostiin päätyessään ne ovat käytännössä menneet hukkaan. Ruoka on kasvatettu roskikseen.

Käymme kaupassa monesti aamuisin, jolloin siellä on vähemmän väkeä ja nopeampi pääsy kassalta kotiin, mutta tietenkin kaupassa on aamuisin myös enemmän aletuotteita. Monesti hyllyistä löytääkin punaisilla hintalapuilla niin lihaa, juustoja, maitoa, maustamatonta jogurttia, joskus jauhoja ja muita viljatuotteita sekä tietenkin paljon muuta – myös siis luomuja, vaikka niitä ei yleensä kovin paljon ainakaan meidän lähikaupassamme jää laputettaviksi. Maito on ehkä se yleisin.

Olen törmännyt välillä siihen, että jotkut ihmiset sanovat, etteivät kehtaa ostaa punaisilla lapuilla merkittyjä tuotteita, koska se on noloa ja koska heidän ei tarvitse ostaa alennettuja tuotteita. Osa epäilee myöskin tuotteiden laatua, koska käyttöpäivä tai parasta ennen-päiväys on niin lähellä. Jospa melkein vanhasta ruuasta sairastuu.

Näiden kommenttien valossa olen monesti pohtinut, miten ihmeessä ihmiset ennen selvisivät hengissä. Ei ollut parasta ennen päiväyksiä tai viimeistä käyttöpäivää. Oli vain ruokaa ja sitä syötiin, jos se ei ollut pilalla. Säilytysolosuhteetkin olivat hankalammat. Maito laskettiin  monessa kodissa kaivoon viileään. Tänä päivänä maito on monen mielestä juomakelvotonta, jos parasta ennen päivä on tänään tai jo huomenna. Ei se kyllä ihan niin mene. Viimeinen käyttöpäivä on  sellainen merkki, jonka kanssa kannattaa olla tarkempi. Vakuumipakattua kalaa en itse ole ostanut  oikeastaan koskaan, jos käyttöpäivä on ihan nurkan takana, muut tuotteet kelpaavat kyllä vaikka samana päivänä.

Oma nenä, silmät ja vielä viimeiseksi makuiasti ovat aika hyvät mittarit tuotteen syömäkelpoisuuden arvioimiseen  ja uskallanpa väittää, että harvemmin niitäkään tarvitaan, vaikka punalappuisen alennustuotteen ostoskoriinsa laittaisikin. Tarkka on toki hyvä olla ja kylmäketjun katkeamattomuus on hyvä muistaa,  sillä ruokamyrkytys ei ole leikinasia, mutta realismi asiassa kuin asiassa on aina paikallaan.

lammaspata

Ajatuksia kuluneen vuoden tapahtumista

kuva_sairaala4Veritulpastani on kulunut aikaa nyt jo pikkuisen päälle puolivuotta. Se kuulostaa paljolta, mutta ei siltä tunnu. Maailma muuttui tuona hetkenä ja hiukan myöhemmin sain tietää, että tietyllä tavalla ihan pysyvästi. Minulla todettiin geenivirhe, joka altistaa veritulpille ja samalla se aloitti geenitestikierroksen suvussani. Samalla meidän arkemme on muuttunut niin, että jalkasäryn alkaessa mieheni yleensä ehdottaa lääkärillä käyntiä. Ja täytyy myöntää, että kipu jalassa saa aina pienen palan nousemaan kurkkuuni. Uusi tulppa pelottaa. Sekin pelottaa, että tulppa voi olla oireeton ja niinhän minulla oli. Tulevaisuus ei yhtäkkiä enää tunnukaan turvalliselta. Takaraivossa on tieto siitä, että mitä vain voi sattua milloin vain. Se, että turvallisuuden tunnetta ravistellaan isossa mittakaavassa jättää jäljet perheessä jokaiseen.

Tärkeysjärjestys on aina ollut minulle selvä, mutta veritulpan jälkeen se on tuntunut jotenkin vieläkin tärkeämmältä. Mikään ei ole niin tärkeää kuin lasten kanssa vietetty aika. Jokainen halaus ja suukko saa tuntemaan, kuinka kallisarvoinen elämä on. Elämä on tässä ja nyt.

Toiset sanovat, että kuolemanporteilla käynti saa maailman näyttämään hiukan erilaiselta. Ruoho on hiukan vihreämpää, aurinko hiukan kirkkaampi. Tietyllä tapaa se on totta. Jokaisesta pienestäkin asiasta osaa nauttia jotenkin enemmän. Pieniä asioita huomaa enemmän. Elämä tuntuu erilaiselta. Ehkä on niin, että kaikkea katsoo hiukan uusin silmin ja siten aamukaste poimulehdillä näyttää uudelta ja entistäkin kauniimmalta. Pienillä asioilla on yhtäkkiä suurempi merkitys kuin ennen ja toisaalta pienet vastoinkäymiset eivät jaksa hetkauttaa lainkaan. Ne vain tapahtuvat.

Ystäväni kävi viime viikolla viettämässä muutaman päivän Meilahdessa hellässä hoivassa. Tällä kertaa hänen tilanteensa oli onneksi helpompi kuin edellisellä – hyvä niin. On tuntunut hyvältä jakaa hänen kanssaan tuntoja. Ja täytyy myöntää, että uutinen ystäväni Meilahti-reissusta nosti omat muistot hyvinkin tuoreena pintaan. Niissä lienee pureksittavaa vielä joksikin aikaa.

Silti kaiken keskellä on tieto siitä, kuinka onnekkaita olemme olleet. Olen aikanaan syönyt e-pillereitä useamman vuoden. Niitä ei pitäisi käyttää lainkaan, jos on geenivirhe sillä – kuten olemme lehdistäkin viimeaikoina lukeneet – e-pillerit ovat usemman veritulpan taustalla. Kahdesta raskaudesta ja kahdesta sektiosta selvisin ilman tulppaa. Raskausaikana pitäisi pistellä ns. napapiikkejä, jos on geenivirhe. Samaisia piikkejä pitäisi pistellä myös suurten leikkausten jälkeen tai jos joutuu vuodelepoon. Tuntuu uskomattomalta, että matkassa on ollut noin paljon onnea. Samalla selittyivät mahdollisesti myös keskenmenot. Geenivirhe oli hyvin todennäköisesti niidenkin taustalla.

Aamuyön tunteina saatan valvoa. Uni ei tule silmään, vaikka väsyttääkin. Paijaan pehmeästi, tuhisevan vauvani päälakea, jonne on nyt alkanut kasvaa hiukan hiuksia. Se tuntuu pikkuisen pörröiseltä. Ja ihan yhtäkkiä alkaa itkettää. Mieleen nousee, miten lähellä erilainen tulevaisuus oli. Itken vauvan sairaalajaksoa, itken niitä päiviä, jotka jouduimme viettämään erossa. Itken kaikkea, mikä pelottaa. Vauvan pää on lopulta ihan märkä kyynelistä ja ne muutamat haivenet ovat liimautuneet päälakeen kiinni. Sitten itken, koska kaikki on nyt ihan hyvin. Kukaan ei kuollut. Ja silti itkettää. Ja vielä itkettää varmasti monena yönä.

Missä olet vauva-arki???

Kuva_vauva1

Se tavallinen vauva-arki on meillä aika pitkälti edelleen hakusessa. Toki on ollut parempia jaksoja, mutta jatkuvat tulehdukset ja kymmenes antibioottikuuri ovat vieneet voimat aika totaalisesti. Blogi on ollut kovin hiljainen jo muutaman kuukauden. Facebookin puolella on toki muutamia päivityksiä vilahdellut.
Vauva on kasvanut kovasti ja tästä maaliskuisesta ”pesintä” kuvasta tuntuu olevan aikaa jo aivan mahdottoman kauan. Vauva viihtyy toki yhä paidan sisällä, mutta mahtuminen on vähän erilaista kuin ennen. Yhtä ihanaa läheisyys silti on.

Ristiäiset olivat ja menivät.  Ystävät ja sukulaiset ympäröivät vauvamme ja hetken aikaa kaikki oli hyvin. Tulehduskierre alkoi joskus huhtikuun kieppeillä ja parhaimmillaan hoidettiin samalla antibioottikuurilla kolmeakin tulehdusta yhtäaikaa. Silti jokainen hetki vauvan kanssa on ollut ihmeellinen ja jokaisesta hetkestä olen muistanut nauttia. Vauvavuosi menee ohitse niin äkkiä ja nyt siitä on jo kulunut yli puolet.

Jokin aika sitten aloitimme kiinteät ja täytyy myöntää, että juuri nyt on ollut ihanaa, että kaupoissa on noinkin kattava valikoima luomulaatuisia vauvanruokia. Kenenkään meidän voimavarat eivät enää riittäneet vauvanruokien tekoon. Silloin kun vanhemmat lapset olivat pieniä ei luomuisia vauvanruokia kaupoissa näkynyt tuskin lainkaan. Nyt vaihtoehtoja on melkein valinnanvaikeuteen asti, mikäli kauppa on luomut hyllyynsä valinnut! Ikävä kyllä on kauppojakin, joissa hyllyä koristaa tasan yksi tai kaksi luomulaatuista vauvanruokaa.Kuva_vauva3

Ella’s Kitchen oli sinänsä mukava tuttavuus, että pakkaus on kevyt ja helppo ottaa mukaan matkaan. Ehkä jopa mukavampi kuin kova ja painavampi lasipurkki, jollaisissa ruuat muuten ovat. Vauvakin on noista tykännyt. Onneksi.

Kevättä ei helpottanut myöskään viemärimme, joka alkoi puskea likavesiä takaisin. Alkuun tietenkin epäiltiin tukosta, joka sekin sieltä löytyi, mutta todellinen syy piili muualla. Putki oli yhdestä kohtaa rikki ja se esti likavesien normaalin poistumisen. Niinpä hyvinkin tapahtumarikkaan kevään ja alkukesän jälkeen kaivettiin pihamme juhannuksen korvilla auki, uusittiin hyvä pätkä putkea ja laitettiin kuoppa kiinni. Iloinen asia kaikessa tuossa oli suuri määrä kiviä, jotka kaivannosta löytyivät ja ensi kesänä pääsen etsimään niille paikkoja puutarhassa. Mikäs sen hauskempaa!

Ja loppujen lopuksi ohessa oli paljon hauskojakin juttuja. Suihkuun pääsimme isäni kakkosasuntoon niin halutessamme, mutta aina ei jaksanut sinne lähteä ja toinen kasvihuoneista muuttui kylpyläksi, kun isommat pojat kävivät kylvyssä vauvan isommassa paljussa. Vauva puolestaan mahtui ihanasti ämpäriin eikä sisälläkään peseminen hänen kohdallaan aiheuttanut suurempia ongelmia!

Kuva_vauva8
Kesäkuussa vauva kävi liian liikkuvaiseksi kehtoon. Alun tahmaisen liikkumisen jälkeen fysioterapeutilla käynyt pienokaisemme otti sellaisen spurtin, että heinäkuussa oltiinkin jo edellä ja nyt liikkumista harjoitellaan yötä myöden. Vauva on nelinkontin ja heijaa itseään edestakaisin ja istumaankin pitäisi jo päästä! Sanomattakin lienee selvää, että yöt ovat nykyisin kovin rauhattomia. Kädet heiluvat nukkuessakin ja vieruskaverilla on todellinen vaara saada silmänsä mustaksi! Ihanaa on kuitenkin seurata pienen uskomatonta tarmoa nousta aina vain uudelleen ylös ja olla luovuttamatta, vaikka muksahduksia on takana roppakaupalla. Tuolla tarmolla pääsee vielä pitkälle!

Kesänkynnyksellä alkoivat vauvalla hyvin pahat iho-oireet hellittä hiukan. Siirryimme käyttämään ainoastaa luomupuuvillaisia vaatteita. Näyttäisi siltä, että tämä lapsi seuraa kovin tarkasti veljensä  jalanjälkiä, jos iho-oireista on kyse ja ehkäpä vielä hiukan pahempana versiona. Voidetta kuluu paljon ja vaatevalinnoissa on hyvä olla tarkkana ja ilmakylvyt ovat mitä parhainta hoitoa!
Kuva_vauva4

Viimeksi heinäkuun puolivälissä päädyin sairaalaan. Rintatulehdus iski kovana ja nopeasti. Kuume nousi alkaneista antibiooteista huolimatta 40,5 ja tulehdusarvot lähentelivät 200. Olo oli sen mukainen. Onneksi pääsin taas tuttuun sairaalaan ja sain vauvan mukaani. Omassa pienessä huoneessamme teimme olomme kotoisaksi ja rakensimme oman pienen majan kaiken sairaalahälinän keskelle. Mikäs meillä oli siellä ollessa!

Moni hoitajista muisti meidät yhä helmikuiselta veritulppareissulta ja ihana olikin nähdä tuttuja kasvoja ja kertoa viimeiset kuulumiset. Näimme jopa kätilön, joka oli auttanut vauvamme maailmaan.

Puhuttiin myös imetyksen jatkamisen järkevyydestä. Totta oli, että pääsisin tietyllä tavalla helpommalla, jos imetys lopetettaisiin ja tein päätöksen ottaa maidontuotannon lopettava tabletti. En sitten kuitenkaan pystynyt sitä nielemään. Tuntui, että maailma särkyisi siihen paikkaan, jos en enää saisi imettää omaa vauvaani. En voinut. Täytyi löytyä jokin muu keino. Isoa vyyhtiä purettiin eräänä yönä yhden sairaalan kätilön kanssa. Löytyi selviä ongelmakohtia ja niitä sitten auottiin. Osalle asioista emme tosin voineet mitään, vaan ne olivat mitä olivat ja niiden kanssa piti pystyä elämään. Imetystä kuitenkin jatkettiin tietyillä ehdoilla, mutta ne tuntuvat toimivan nyt hyvin ja sekä vauva että minä olemme tilanteeseen melkein tyytyväisiä. Jännityksellä odotamme oliko sairaalareissu viimeinen vai jatkuvatko mutkat matkassa.

Hetken aikaa oli taas niin, että vauva ei käynyt rinnalla vaan söi lypsettyä maitoa. Ero vauvassa oli huima. Ihanan kupliva pieniKuva_vauva6 pakkaus muuttui hiljaisemmaksi ja kaikki kuplinta kaikkosi jonnekin näkymättömiin. Ihan niin kuin aiemminkin, kun jouduttiin turvautumaan lypsämiseen, kun ABO-immunisaatiosta ja hemoglobiinin laskusta kärsinyt vauva ei jaksanut imeä maitoa rinnasta suoraan ja painonnousu takkusi niin pahasti, että jouduttiin käymään sairaalassa lastenpolilla vauvaa näyttämässä.

Tuntui pahalta katsoa vauvaa, joka kaipasi imetyshetkiä. Ja kaipasin niitä minäkin.

Vieläkään ei elämä ole lähtenyt tasaantumaan. Edessä on mammografia. Vauva on vierastanut toista rintaa alusta saakka. Sairaalassa tultiin siihen tulokseen, että mammografia on hyvä ottaa nyt, vaikka ensin puhuttiinkin siitä, että sinne voisi mennä imetyksen loputtua. Nyt se on kuitenkin edessä ensi kuussa ja vaikka todennäköisempää onkin, ettei kuvissa mitään ihmeellistä löydy niin kyllä pieni pelonpoikanen takaraivossa tykyttää. Niin monta syöpätarinaa on suvussa, että olisi tyhmää, jos ei myöntäisi itselleen senkin mahdollisuutta.

Ehkä meidän vauva-arkemme ei olekaan hukassa. Se vain on nyt tällaista – erilaista kuin kuin toivoimme ja odotimme, mutta tätä meille on nyt ilmaantunut ja tämän kanssa elämme. Ja pahapa tästä on suuremmasti valittaa!Kuva_vauva7

Aamuisin kainalosta herää hymyileväinen pieni kullannuppu, joka jokeltelee aamutervehdyksensä, antaa hyvin kuolaisen suukon ja sanoo äiti – siis ainakin äidin mielestä ja muiden mielipiteistä me emme jaksa välittää. 😀

Kun vauva-arki ei alakaan

Elämä muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä. Lähellä oli, että tämän tekstin tilalla olisi toinen, jonkun toisen kirjoittama ja blogi olisi siitä eteenpäin kuollut ja kuopattu – ihan niin kuin minäkin olisin siinä tapauksessa ollut.

Tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä ihan tavallista vauva-arkea, jolloin ei aamulla ehdi harjata hiuksiaan, yöpaita on päällä vielä illallakin ja rinnuksilla on isot pulautukset. Ihan tavallinen vauva-arki kuulostaa suorastaan taivaalliselta. Meillä sellaista ei ole vielä ollut, vaikka vauva onkin jo seitsemisen viikkoa vanha.

Kuva_sairaala2

 

Pian vauvan syntymän jälkeen sain kohtutulehduksen, joka ei suostunut parantumaan antibiooteista huolimatta. Olo ei ollut mitenkään hyvä. Kuume sahaili ylös ja alas, mutta pysyi ihan inhimillisissä lukemissa, kunnes sitten yhtäkkiä mittari ponkaisi 39.8 asteeseen ja tärisin sängyssä peiton alla. Samana päivänä myös alkoi pyörryttää ja maailma meni mustaksi ihan hetkessä. Onnistuin säikyttämään lapsetkin, kun jouduin laittamaan lattialle maate, jotta en olisi kaatunut. Onneksi ehdin, muuten jälki olisi voinut olla aika paljon pahempaa.

Oli aika lähteä outojen oireiden kanssa lääkäriin. Terveyskeskuksessa mitattiin korkea tulehdusarvo, matalat verenpaineet ja mahdottoman nopea sydämen syke. Lähete sairaalaanhan siitä tuli. Pakkasimme vauvan mukaan ja suuntasimme naistentautien polille. Kunnollista kohtutulehdusta ei siellä löydetty, mutta jotain oli selkeästi pielessä. Ihana hoitaja otti minut vauvani kanssa tarkkaamoon yöksi, koska osastolla ei meille ollut tilaa. Aamulla jatkuisivat tutkimukset.

Yön aikana tapahtui kuitenkin muutos huonompaan. Vessassa käynnin yhteydessä huomasin muutoksen toisessa jalassani. Se oli kauttaaltaan turvonnut ja oudon sinertävä. Kipu nivusessa oli lisääntynyt. Tiesin heti, mistä oli kyse. Lääkäri tuli vikkelästi paikalle ja tutkimukset lähtivät rullamaan eteenpäin.

Jalat ultrattiin. Tuohon tutkimukseen pääsin pyörätuolilla. Veren virtaus oli heikentynyt. Seuraavaksi tehtiin vatsan alueen viipalekuvaus ja sinne en enää jaksanutkaan mennä pyörätuolilla vaan ihan sairaalasängyllä, joka tärisi yhdessä kanssani kuumeen taas noustessa.

Pikkuhiljaa tuloksia alkoi tipahdella ja diagnoosi varmistui ihan viralliseksi. Veritulppa oikean jalan laskimossa. Tulehdus vatsanalueella. Siirto kiireellisenä Meilahteen teholle.

Meilahdessa alkoi tapahtua. Tulppa oli nimittäin  edennyt pidemmälle kuin alunperin oli oletettu ja niinpä sitä jouduttiin ensin liuottamaan vuorokausi ja sen jälkeen loput hajotettiin mekaanisesti. Reissu oli rankka, mutta jaksoin pysyä positiivisena ja huumorilla selvittiin monesta tilanteesta. Yksi hoitaja tuumikin, että olen ehdottomasti heidän koko vuoden positiivisin potilaansa. 🙂

Pahinta Meilahteen siirrossa oli, että jouduin jättämään vauvani. Näin jälkeen päin tuntuu hassulta, että pahimpana pidin tuolloin juuri sitä, että jouduin vauvasta eroon ja pelkäsin imetyksen epäonnistumista. Tilanne oli kuitenkin hengenvaarallinen ja siihen verrattuna imetys ei ehkä kuitenkaan ole se maailman tärkein asia, vaikka hyvin lähelle sitä onkin. Jotenkin vain tuossa tilanteessa asiat tuntuivat tuolta, vaikka tiesikin kuinka vakavasta asiasta oli kyse.

Olin hyvin onnellinen, kun pääsin vihdoin takaisin pienemmän sairaalan naistentautien osastolle, josta minulle annettiin huone, jossa sain elellä vauvani kanssa melkein normaalia arkea. Vaikka emme montaa päivää joutuneet olemaan erossa toisistamme, tuntui se silti äärettömän pahalta ja vielä tänäänkin vauva on herkillä, jos jätän sen hetkeksi. Noin pienen elämässä parikin päivää on pitkä aika. Onneksi meillä oli kuitenkin hyvä pohja, joka auttoi kestämään erossa olon ja korjaamaan rikkoutuneen turvallisuudentunteen. Hetkessä ei näitä asioita kuitenkaan saa ehjäksi.

Sairaalan hoitajat olivat mahdottoman ihania. Moni kävi huoneessani ihan vain tervehtimässä, kun kuuli, että olin päässyt heille takaisin. Tuntui ihanalta, että hoitajat jaksoivat välittää noin paljon. Moni kysyi kuinka voin, kertoi kuinka huolissaan olivat olleet ja kaiken kiireen keskellä jaksoi kuunnella, kun halusin puhua. Sairaalassa tulikin vietettyä hyvä tovi, sillä kotiutusta ei voitu tilanteenvakavuuden vuoksi suunnitella kovinkaan pian.

Kuva_sairaala1

Kotona arki alkoi Klexanen, Marevanin ja lääkinnällisten tukisukkien avustuksella. Klexane jäi onneksi nyt pois, kun INR-arvot saatiin sopiviksi. Tukisukkia pidetään nyt noin puolivuotta yötä päivää sen jälkeen vain päivisin. Nyt totutellaan uudenlaiseen arkeen ja elämään.

Vatsani on täynnä sinisenkirjavia mustelmia Klexanen jäljiltä. Mustelmat ovat suuria ja tekevät kaikesta tapahtuneesta jotenkin todellisemman. Vatsa on kipeä, oikeaan jalkaan koskee toimeenpiteen jäljiltä. Ajatukset ovat vielä keskeneräisiä.

Lähimuisti on aika onneton enkä jaksa keskittyä. Äitini hoitaa lasten arjen, opettajat tietävät tilanteen. Minä olen vastuussa vain vauvasta ja siinäkin enimmäkseen vain maidosta ja nukkumisesta. Muu kuuluu jollekin muulle. Minä en jaksa.

Niin nopeasti muuttuu elämä. Hetkessä voi elämä kadota ja tilalle tulla kuolema. Silmänräpäyksessä voivat lapset olla äkkiä ilman äitiä ja yhtä lyhyessä ajassa äiti tajuaa, että ei ehkä näekään lastensa kasvavan suuriksi.

Elämä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan.


shopify analytics tool


Leonard Cohen: Dance Me to the End of Love

Tässä on varmasti yksi kauneimmista lauluista ikinä. Olen aina pitänyt Leonard Cohenin musiikista ja runoista, mutta viime aikoina tuntuu, että ne ovat löytyneet uudestaan ja eri tavalla. Suomennettuna löytyy teos Kaipauksen kirja.

Erityisesti tässä kappaleessa, on tyystiin erilainen sanoma riippuen siitä, miltä kantilta sitä kuuntelee. Se on joko äärettömän kaunis rakkauslaulu tai sitten siitä voi löytää äärettömän kauniin, suojelevan, hengissä pitävän rakkauden keskitysleirin kauhujen keskellä. ”Dance me to your beauty with a burning violin, Dance me through the panic ’til I’m gathered safely in”

Leonard Cohen: Dance Me to the End of Love

Dance me to your beauty with a burning violin
Dance me through the panic ’til I’m gathered safely in
Lift me like an olive branch and be my homeward dove
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love
Oh let me see your beauty when the witnesses are gone
Let me feel you moving like they do in Babylon
Show me slowly what I only know the limits of
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love

Dance me to the wedding now, dance me on and on
Dance me very tenderly and dance me very long
We’re both of us beneath our love, we’re both of us above
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love

Dance me to the children who are asking to be born
Dance me through the curtains that our kisses have outworn
Raise a tent of shelter now, though every thread is torn
Dance me to the end of love

Dance me to your beauty with a burning violin
Dance me through the panic till I’m gathered safely in
Touch me with your naked hand or touch me with your glove
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love
Dance me to the end of love

YouTubesta kappale löytyy mm. täältä


shopify site analytics