Aihearkisto: Ajatuksia

Kuolema koskettaa

Kuolema koskettaa

Eilen aamulla avatessani Facebookin rävähti silmilleni suru-uutinen.

Texasilainen ystäväni, joka oli jo hyvän aikaa kärsinyt aivokasvaimesta oli kuollut. Viimeinen päivitys oli hänen tyttärensä tekemä. Siinä kerrottiin, että hänen isänsä oli kuollut edellisenä yönä.

Itkin.

Kaikesta huolimatta oli ystäväni kuolema tullut kaikille yllätyksenä, sillä viimeisinä viikkoinaan hän oli voinut jo hiukan paremmin ja hänen saamansa hoito oli tuntunut purevan. Tilanne oli silti vakava ja hoito kokeellista. Takeita tai toivoa paranemisesta ei ollut annettu.

En ollut koskaan tavannut ystävääni  ja minut yllätti, kuinka syvästi sellaisen ihmisen kuolema, jota en ollut koskaan tavannut, kosketti. Olimme tutustustuneet vuosia sitten erään verkkopelin kautta ja siitä lähtien vaihdoimme aina kuulumisia ja ruokareseptejäkin. Hän ja hänen vaimonsa pitivät erityisesti suomalaisesta rieskan reseptistä.

He tapasivat viettää paljon aikaa samoillen luonnossa ja nyt viimeisinä viikkoina ystäväni nautti suuresti linnuista ja oravista, jotka liikkuivat heidän pihamaallaan. Hän rakasti luontoa, eläimiä ja pekonia ja hänen huumorintajunsa oli kerta kaikkiaan mahtava. Hän nauroi monelle asialle hyväntahtoisesti ja ystäviensä vaikeina hetkinä oli hän läsnä, vaikka sitten vain sähköpostin tai Facebook-kommentin välityksellä. Harvoin olen tavannut yhtä hyväsydämistä ihmistä.

Ystäväni oli myös  Vietnamin sodan veteraani ja aika ajoin hän puhui siitäkin. Ei paljon, mutta välähdyksiä sieltä täältä.

Olisi ollut upeaa saada tavata hänet ja hänen perheensä, mutta niin ei koskaan käynyt. Olen kuitenkin onnellinen, että sain kokea osani hänen ehtymättömästä empatiastaan ja huumorintajustaan.

Toivoin niin, että hän olisi voittanut tämän taistelun.

En voi enää muuta kuin lausua hiljaisen  kiitokseni hänelle kaikista näistä vuosista, jotka hän oli ystäväni ja toivottaa hänelle hyvää matkaa. En koskaan unohda häntä.

waterfall-264908_640



shopify analytics ecommerce tracking


Unettoman huolia

Facebook muistutti tänä aamuna sopivasti, että on tasan kolme vuotta siitä, kun pakastimemme päätti hajota ja sulattaa niin luomupossut kuin kalat ja marjatkin. Tuo kyseinen episodi aloitti silloisen kodinkonekuolemien ketjun, jonka seurauksena käytännössä kaikki isot kodinkoneemme menivät uusiksi. Onneksi siitä(kin) sai revittyä irti huumoria ja kuinka ollakkaan, oli mieheni tuolloinkin työmatkalla.

Viime viikolla alkoi uusi työmatkarupeama, jonka olisi tarkoitus kestää parisen viikkoa, mutta kokemuksesta tiedän, että pari viikkoa muuttuu helposti kuukaudeksi ja se taas kahdeksi ja niin edelleen. Tuoreessa muistissa on kevään neljää kuukautta hiponut reissu.

Jo viime viikko alkoi meillä tahmeasti parin tunnin yöunilla. Väsymys oli ja on yhä kova ja mielikin vähän maassa. Työmatkat ottavat voimille niin täällä kotona kuin siellä reissussakin. Huolet ja arki painavat.

Ja sitten viime viikolla meni rikki yksi nojatuoleistamme. Sellainen keinuva ja ihanan pehmeä. Juuri se, jossa on podettu yölliset hampaanpuhkeamiset, painajaiset ja kipeät jalat. Se tuoli, jossa on imetetty, halittu ja luettu satuja. Tuoli, johon liittyy muistoja, tunteita ja elämää. Ehkä sen saisi vielä korjattua ja voisimme jatkaa uusien muistojen luomista.

Tästä viikosta on kovaa kyytiä tulossa edellisen kaltainen ja tuntuu, että viikko on tupaten täynnä menoa sinne ja tänne. Lasten tänä vuonna eri päiville sijoittuvat harrastuksetkin tuntuvat nyt raaskaammilta ja tällä viikolla jokaisena iltana on jollain jotain menoa. Juuri nyt kaipaisin pysähdystä ja hengähdystaukoa.

Matkalla puheterapiaan.

Lapsille isin poissaolo on todella rankkaa. Niin isommille kuin pienellekin, joka oli jo viime viikon maanantaina heti aamusta sen näköinen, että oli tullut mökökökö kylään. Aamun jumppakerho ja iltapäivän puheterapia kuitenkin piristivät ja mökökökö haihtui. Illalla se kyllä palasi, kun ei ollut isi laittamassa unipussiin. Siinä ei auta edes Skype, josta on viimeisen puolen vuoden aikana muodostunut hyvin tärkeä osa arkeamme.

Työmatkat ovat aika rankkoja meille kaikille. Etenkin nyt, kun ne eivät ole olleet lyhyitä niin kuin tavallisesti ja jos mieheni kotiin pääsee, niin monesti työt jatkuvat sitten vielä viikonloppunakin.

Myönnettävä on, että yhdessä työmatkojen, keittiön vesivahingon, takapihan projektin ja kovaa vauhtia lähestyvän talven myötä on käsillä oleva pakka aika raskas. Normaali arki on tästä kaukana ja koti kaaoksessa, kun keittiön osasia on siellä täällä ja kaikki paikat sekaisin.  Tekemistä riittää aamusta iltaan ja tuntuu, että nukkumaan ei olisi edes lupa mennä.

Illalla, silloin kun mieheni on viimeistään tavannut tulla kotiin pitkänkin työpäivän jälkeen, tuntuu tyhjältä. Ovelta ei ole kuulunut avaimen rapinaa lukossa, työlaukku ei ole kolahtanut lattiaan ja tuttua tervehdystä ei ole kuulunut.

On ikävä ja olisi ainakin kymmenen asiaa kerrottavaksi ja jaettavaksi.

Kuvat: © Luomulaakson Maria


web stats


Tuikahduksia Pollyannasta

Niin siinä vain kävi, että Pollyannan metsästämiseen meni hyvä tovi, sillä huonojen uutisten myötä tuli todettua sekin, että koska jalkojen kunto ei tule parantumaan niin  edessä oli vaateongelman ratkominen. Ja ehkä vähän kenkäongelmankin….

kuva_sininenpuku03

Kipeät jalat, pitkät hulmuavat helmat ja taaperon kantaminen olivat aika mahdoton yhtälö, kun jo pelkästään helmat aiheuttivat huonona päivänä katumisriskin.  Ja koska sanomattakin lienee selvä, että taapero on ja pysyy (joskin kasvaa)  ja jalat eivät merkittävästi koskaan tule parantumaan, oli aika alkaa sanoa hyvästejä rakastamilleni asuille ja sen myötä myös pitkille helmoille. Oli aika jättää taakse niin keskiaika kuin Edwardiaaninenkin aika ja katsoa eteenpäin.

Nykyvatteet eivät  isolta osalta ole koskaan minua innostaneet eivätkä ole koskaan tuntuneet omilta. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että olen syntynyt vallan väärälle aikakaudelle, vaikka myönnettävä on, että nykyisen kaltaisen terveydenhoidon ottaisin mielelläni mukaan aikakoneeseen kohti menneisyyttä.

Kuulostaa varmasti typerältä, mutta taisinpa itkeä pari iltaa hiljaa itsekseni sitä, että en voisi enää pukujani säännöllisesti käyttää. Toki ymmärsin tilanteen ja tajusin, että en todellakaan halunnut olla rähmälläni maassa, koska jalat eivät toimineet kunnolla ja olivat kipeät. Vaatteet olivat kuitenkin olleet itselleni iso osa sitä, kuka olen ja olivat olleet sitä suunnilleen pari kymmentä vuotta.

Tuikahduksia Pollyannasta

Olen kuitenkin aika peruspositiivinen luonne ja Pollyanna on juurtunut syvälle sisimpääni. Niinpä käytin aikani asian pohtimiseen ja tein päätöksen selattuani ensin muutamia historiallisia pukukirjoja. Oli aika astua aimo harppauksen verran modernimmaksi ja toivottaa 50-luku tervetulleeksi.  Sen myötä tuli muitakin ideoita ja elämä alkoi taas näyttää valoisampia puolia itsestään.

Kirsikkana kaiken päällä oli vielä sekin, että minun oli välttämätöntä uusia silmälasini, jotka olivat jo auttamattomasti jätättäneet. No, ei liene ihme, sillä muistelisin, että taisin hankkia edelliset suunnilleen 10 vuotta sitten eli joskus silloin, kun tähän taloon muutimme. Ihastuin lähes välittömästi yllä olevassa kuvassa oleviin laseihin ja myyjäkin tuumi, että ne sopivat aivan täydellisesti mekkoni kanssa.

Enpä ole tainnut koskaan olla yhtä onnellinen silmälaseista! Vielä tosin on uusiin laseihin totuttelu meneillään ja maailma saattaa keikahtaa helpostikin ympäri, joten kaikki pitää tehdä hyvin rauhallisesti. Elän toivossa, että viikon päästä maailma olisi heilumaton ja kirkas. Nyt se on kyllä kirkas, mutta kovin keikkuvainen ja kirjoittaminenkin on yllättävän haastava tehtävä.

silmalasit01

Parin viimeisen kuukauden aikana on vaatekaappiini hiipinyt 50-luvun henkisiä mekkoja niin Miss Windy Shopista kuin parista ulkomaisestakin verkkokaupasta. Tyllihameet ovat vallanneet kaapin toisen puolikkaan ja tukisukkien väreilläkin  olen uskaltautunut hiukan leikkimään.

Vanhojen pukujen hyvästeleminen ei ollutkaan enää ihan niin kamalaa kuin miltä se oli aluksi  tuntunut.  Ja myönnettävä on, että vanhat 50-luvun elokuvat, tyllihameet ja kellohelmat ovat olleet aina lähellä sydäntäni ja lukemattomia kertoja olenkin ihastellut vanhojen elokuvien  puvustusta. Ei siis ihan paha muutos kuitenkaan.  En olisi pitkään aikaan – jos koskaan –  tullut näitä kokeilleeksi, jos jalkani olisivat pysyneet kunnossa. Tämä lienee se positiivinen seikka tässä asiassa.

Edellisen lauseen myötä lienee pakko todeta, että pieni sisäinen Pollyannani taitaa kuitenkin olla melko hyvissä voimissa taas!

Miss Windy Shopin ihanat tyllihameet. 🙂

Kuvat: © Luomulaakson Maria


shopify visitor statistics


Pollyannaa etsimässä

Äitini on aina sanonut, että olen kuin Pollyanna – löydän positiivisuuden aiheita sieltäkin, mistä muut eivät.

Niin se on aina ollut. Luulenpa, että elämän synkimpinä hetkinä juuri tuo ominaisuus on se,  josta olen voinut ammentaa voimaa jatkaa. Viime viikkoina tuota ominaisuutta on kuitenkin ollut ihan tosissaan vaikea löytää ja olen joutunut pinnistelemään, jotta arki on solahtanut uomiinsa.

Viime kertaisella fysioterapiakäynnillä mitattiin taas jalat uusia tukisukkia varten. Syystä tai toisesta toiseen jalkaan oli ilmestynyt useampi sentti lisää ympärysmittaa, vaikka juuri tuo jalka on ollut se pienempi jalka aina tai ainakin viimeisen kolmen vuoden ajan, kun jalkoja on veritulpan jälkeen mittailtu.  Lisäksi yhteen kohtaan jalkaa oli tullut kuoppa, jonka kanssa olin jo aimmin lääkärilläkin käynyt, mutta ei siinä sen kummempaa huomattu. Kyselivät olenko satuttanut sen ja vastasin, että en ole, kuoppa vain ilmestyi siihen noin vain. Ja siinä se on siitä lähtien pysynyt. Välillä suurempana, välillä pienempänä. Paikallinen särky hävisi jonkin aikaa lääkärikäynnin jälkeen, mutta koko jalan läpi kulkeva jomotus, nakerrus ja jäytävä kipu säilyivät. Mutta juu, eihän se pahempaan suuntaan mennyt, joten jatkoin elämääni.

Pollyannaa etsimässä

Vähän aikaa sitten kävin taas ultrassa, koska fysioterapeutti suositteli ottamaan uudelleen yhteyttä lääkäriin. Sain ajan akuuttiultraan, jossa tarkistettiin jalkojen virtausta ja onneksi sieltä ei löytynyt tukokseen viittaavaa. Hyvä niin.

Koko prosessi pisti kuitenkin oman jaksamisen koville. Viimeistään nyt on selvää, että kolme vuotta sitten läpi eletty massiivinen veritulppa on jättänyt minuun jälkensä. Jalat eivät ole enää ne samat kuin ennen. Ne menivät rikki. Pysyvästi.

Muutamat viime yöt olen tuijotanut kattoa. Pohtinut lääkärikäyntiä. Muistellut kolmen vuoden takaista aikaa teholla, elänyt läpi koneiden piipitykset ja pelon, mutta myös sen kaiken, mikä auttoi minua silloin jaksamaan, vaikka tajusin, että siinä tilanteessa saattoi käydä kuinka vain.

Mieleeni nousi myös hoitajan lause ”Olet varmasti vuoden positiivisin potilaamme”. Niin minä taisin olla – silloin. Nyt en ole niin varma. Positiivisuuden alta nousee nyt kyyneleitä ja pettymystä

Niin. Minä olen vihainen ja pettynyt. Siitä huolimatta, että olen pitänyt sukkia tunnollisesti ja vähän enemmänkin, minulle kävi näin.

Tukisukkien tarve ei tule enää koskaan häviämään.

Ei koskaan, kuulostaa hirveän pahalta.

Eteenpäin on kuitenkin mentävä. Onnellisuus ja ilo pitää taas löytää elämään ja työntää kipu ja pelko syrjään. Mutta jotta niin voi tehdä, pitää ne ensin kohdata. Silmästä silmään.

Mitä minä sitten pelkään? Pelkään, että en näe lasteni kasvavan isoiksi, perustavan perhettä tai saavani pitää lapsen lapsiani sylissäni. Pelkään, että menetän kaiken tuon ja paljon muuta. Pelkään että tulppa uusii ja on yhtä hijainen oireiden puolesta kuin viimeksikin. Yksi läheltä piti kerta riitti. Ei enempää, kiitos. Tämän perheen turvallisuudentunnetta on ravisteltu jo ihan riittämiin.

Joskus tuntuu, että pelkään myös pelkäämistä, sillä pelkääminen itsessään tuntuu joskus äärettömän pelottavalta ja se vie hirveästi voimia. Pelkääminen syö iloa, se nakertaa sitä pala palalta ja sulkee jokaisen pienen ilon hippusen sisäänsä ja nauraa siinä onnistuessaan. Pelkääminen on oikeastaan pahempaa kuin itse pelko.

Kaiken tähän vuodattamani jälkeen jaksan kuitenkin uskoa – jossain syvällä sisälläni – että sisäinen Pollyannani löytyy taas pian. Pistäähän se jo nytkin ihan tosissaan kampoihin tuolle, joka sitä yrittää nujertaa.

Huomaan, kuinka pieniä ilon säteitä alkaa puikahdella esiin. Ihan ensiksi olin kiitollinen siitä, että kolmen sektion jälkeen olen yhä hengissä ja veritulpan sain vasta viimeisen raskauden jälkeen. Olen oikeastaan kiitollinen siitäkin, että nyt tiedän, miksi olen menettänyt aikanaan kolme lasta. Geenivirheeni hyvin todennäköisesti aiheutti veritulpan istukkaan ja vei vauvani jo kohdussa.

Olen äärettömän kiitollinen kolmesta syliini asti saamastani lapsesta. Heidän jokaisesta naurustaan ja hymystään, mutta myös niistä vaikeista päivistä, sillä ilman niitä en voisi tietää, kuinka mahtavia ne hyvät päivät ovat.

Valoja ja varjoja – niitä se elämä yhä on.



shopify analytics ecommerce tracking


Ajatusten virtaa

Viikonlopun tapahtumat pyörivät vielä jonkin verran mielessäni ja näkee, että myös lapsilla on saman suuntaiset ajatukset. Tuntuu hurjalta, kun arki menee silmän räpäyksessä palasiksi eikä voi olla varma tuleeko se enää ehjäksi.

Turvallisuuden tunnettamme on koeteltu useaan otteeseen viimeisen kolmen vuoden aikana, joten tällaiset episodit elämässä vaikuttavat meihin kaikkiin aina aika syvästi.

Ne eivät hallitse elämäämme, mutta olemme oppineet, että elämässä asiat eivät aina mene suunnitellusti ja aamulla voikin joutua heräämään aivan toisenlaiseen todellisuuteen, kuin mille ilalla tuli toivottaneeksi hyvää yötä.

Omat ajatukseni ovat askarrelleet nyt monen asian kimpussa ja välillä ne ovat karanneet kauas hääpäiväämmekin. Mielessä on vilahdellut monenlaisia muistoja ja sitten yhtäkkiä myös ajatelma, joka löytyi kirjoitettuna myös hääkarkeistamme.

Ajatusten virtaa

Löysin sen ensimmäisen kerran monia vuosia sitten ja se tuntui juuri siltä ainoalta oikealta valinnalta tuohon tarkoitukseen. Minusta se sisälsi avioliiton ytimen.

Avioliittohan on yhteinen matka ja aviopuolisoilla olisi hyvä olla sama päämäärää sekä tietenkin tahtoa rakastaa  hyvinä päivinä, mutta etenkin niinä pahoina päivinä.   Kaikkihan jaksavat rakastaa hyvän sään aikaan, mutta entäpä, kun vastaan tulee murheita, sairastumisia ja arkea?  Silloin punnitaan, mistä aineksista yhteinen elämä on rakennettu.

Toisaalta koen, että olemme olleet hirveän onnekkaita kaikkien mutkiemme keskellä. Jos maailmassa on jaettu onnea jokaiselle samanverran niin luultavasti olemme oman määrämme jo kuluttaneet – ja ehkäpä lainanneet jo vähän toisiltakin. 😀

Ja toisaalta taas koen, että oikeastaan onnella ei ole asiassa mitään tekemistä. Kaikki on lopulta kiinni tahdosta ja siitä, että kuulee toisen ne hiljaisemmatkin viestit – jopa ne, joita ei ole puettu edes sanoiksi.

Vasta silloin, kun elämä heittää esteitä eteen ja rikkoo turvallisuuden tunteen, näkee toden teolla millaisessa parisuhteessa elää.



web analytics


Kun pieni sydän särkyy eli sana ja toinenkin koulukiusaamisesta

Yhtä lapsistamme on kiusattu niin kauan kuin muistan. Välillä enemmän välillä vähemmän, mutta pinnan alla on aina kytenyt.

Puhuessani kiusaamisesta tarkoitan nyt ihan oikeaa kiusaamista enkä suinkaan kiusoittelua, jota varmasti jokaisen tulee elämässään kestää, mutta kiusoittelu ei olekaan koskaan pahantahtoista vaan kevyttä, harmitonta hauskanpitoa ystävien kesken.  Kiusoittelu ei satuta.

Eilen alkoi aueta vyyhti, joka oli alkanut uudelleen jo viime vuoden puolella. Kiusaaminen pyöri kuvioissa taas enemmän ja enemmän.

Nyt kiusaaminen on ilkkumista, asioiden ja sanomisten arvostelua, yleistä ”nyppimistä” mistä tahansa ja sitä tapahtuu niin koulussa kuin koulumatkallakin. Nyt ei onneksi ole lyöty niin kuin viime vuonna. Ainakaan vielä.

Tässä vaiheessa mietin, millainen kouluaika pojalla tulee olemaan, kun jo tähän mennessä koko kouluaikaa on värittänyt tuo kiusaaminen. Joskus sille on saatu tehtyä jotain ja edessä on ollut rauhallisempi kausi, mutta sitten asiat taas pulpahtelevat pintaan ja koulupäivä muuttuu helvetilliseksi lapselle.

Kun pieni sydän särkyy eli sana ja toinenkin koulukiusaamisesta

Kyllä jatkuva nyppiminen käy voimille ja itsetunnon päälle. Tuskinpa kukaan aikuinenkaan haluaisi jatkaa päivästä toiseen työpaikassa, jossa joku tai jotkut olisivat jatkuvasti niskassa ja saisi koko ajan pelätä sanovansa tai tekevänsä jotain väärin ja se aiheuttaisi taas uuden ryöpyn asioita, joista kiusata. Et uskalla enää sanoa edes mistä pidät tai mitä haluaisit tehdä, koska jokainen asia on mahdollinen ase kiusaajalle. Yhtäkkiä ei ole olemassakaan asiaa, josta ei voisi kiusata.  Elämä on silloin jo todella raskasta.

Matkan varrella lienen kuullut kaikki mahdolliset selitykset, miksi kiusaaminen ei nyt tällä kertaa ole niin pahaa, mutta kuka ihme voi määritellä, mikä on pahaa kiusaamista? Voiko sanoa, että tämän verran saa kiusata ja tämän verran sitä pitää kestää? Tai että jos se ei tapahdu ihan joka päivä, niin sitten ei ole kiusaamista? Onko ihan ok, jos vain joka toinen tai kolmas päivä on paha mieli? Tai vain kerran viikossa?

Ei se minusta noin mene.

Kiusaaminen  pureutuu luihin ja ytimiin saakka. Se saa vatsan kipeäksi ja koulupäivän maistumaan myrkyltä. Se saa pelkäämään uusia aamuja. Se tappaa ilon sydämestä ja naurun silmistä. Se eristää ja syrjäyttää.

Kiusaamisen haavoja kannetaan  vuosia tapahtuman jälkeen. Arpia lopun ikää.



free hit counter